Uncategorized

Kesän lukijahaaste

/ JK / 9 kommenttia

Poistun blogin ääreltä viettämään aikaa Savossa ja Pohjois-Karjalassa. Siksi aikaa nostan tämän lukijakysymyksen pohdittavaksenne, nyt viiden pisteen vihjeellä varustettuna.

*

Tässä toinen lukijahaaste kesän ratoksi. Ensimmäinen lukijahaaste etsi Totuus naisista -romaanin lukua, joka sisälsi viittaukset sekä Ahneisiin ja viattomiin että Kaikki on sanottuun. Nyt jatketaan samassa hengessä etsimällä kirjoissani esiintyvää toisenlaista yhdistävää tekijää.

Kysymys, kalliit lukijani, kuuluu:

Kuka sivuhenkilö on esiintynyt kussakin kolmessa kirjassani?

Henkilö on hieman eri-ikäinen eri kirjoissa, joskin käytös on melko lailla samaa. Kaikki on sanottu sijoittuu vuosiin 2002 – 2004. Totuudessa naisista henkilöhahmo on siis jo kymmenisen vuotta tuota vanhempi. Ahneet ja viattomat on ajoitukseltaan epäspesifi, mutta sen tarinat tapahtuvat vuosisadan ensikymmenellä eli nolkytluvulla.

Edellisen lukijahaasteen voittaja nimimerkki Katina sai palkinnoksi omistetun niteen uusinta romaaniani. Tämän haasteen voittaja voi vapaasti valita palkinnokseen yhden kolmesta em. kirjastani, jonka lähetän hänelle omistuskirjoituksella.

Vastaa kommenttina tähän postiin taikka meilitse konstigblog (at ) gmail.com. Henkilötietojasi ei julkaista.

Tämäkin kesä menee minulla enimmäkseen töissä, seuraavan romaanin parissa. Kesä on hyvää aikaa istua kellarissa.

Kansi Tuomo Parikka

Hyvää kesää kullekin erikseen ja yhdessä.

*

Ratkaisuvinkki:

Henkilö esiintyy kirjassa Ahneet ja viattomat alkupuoliskolla, Kaikki on sanottu keskellä ja Totuus naisista lopussa. Ainoa varsinainen puherooli hänellä on Ahneissa ja viattomissa, muut esiintymiset ovat pikaisia cameo-rooleja.

Haaste on voimassa kunnes se ratkaistaan Haaste on ratkaistu.

Kesken jääneen kirjan anatomia

/ JK / 4 kommenttia

Minulta jää paljon kirjoja kesken. Maailmassa on niin paljon luettavaa, ettei ole mikään pakko tahkota yhtä yksittäistä kirjaa loppuun, jos on selvä, ettei se puhuttele. ”Puhuttelu” määritellään tässä kehäpäätelmänä tulosten mukaan: jos kirja jää kesken, se ei puhutellut, jos se luetaan loppuun, se puhutteli riittävästi. Kyllä lukija saa olla itsekeskeinen. Hänen aikansa ja rahansa ja uskonsa lukemiseen ajankäyttömahdollisuutena on kyseessä. Vaihtoehtoiskustannukset on otettava huomioon.

Viimeksi minulta jäi noin puolivälissä kesken Davide Enian romaani Maan päällä (Siltanen 2013), ja jotta hyötyisimme pettymyksestä, mietin tässä miksi.

Enian esikoisromaani sijoittuu Sisiliaan. Siinä seurataan rinnakkain pojan tarinaa nyrkkeilijänä ja hänen sukunsa edustajien tarinoita toisesta maailmansodasta nykyaikoihin asti. Nyrkkeilen harrastukseksi, joten se, sekä Putte Wilhelmssonin arvio romaanista saivat kiinnostumaan.

Totuudellisuuden käsite

Valitettavasti koin, että nyrkkeilyä mystifioidaan kirjassa. Käsittääkseni Enia on nyrkkeillyt itse, mutta se ei tarkoita, että hänen nyrkkeilykuvauksensa olisi totuudellista. Kuvaus liehittelee lukijaa mystisillä sivuseikoilla, jotka saavat lajin kuulostamaan joltain muulta kuin mitä se on. Eikä edes paremmalta, vaan väärältä. Kuvaus on siis viihteellisen viettelevää, ei totta taikka jotenkin elämää suurempaa.

Totuudellisuus on sitä, mitä Hemingway ajoi takaa käskiessään itseään: ”Kirjoita tosin lause jonka tiedät.” Tosi on sepitteen ja laiskan viihteellisyyden vastakohta. Se, onko totuudellinen seikka tapahtunut IRL oikeasti, on eri asia. Uskottava  fiktio on parempi kuin epäuskottava fakta, sanoi jo Aristoteles.

On yleensä vaikeampaa kuvata asioita todesti kuin sepittää romantillisia sattumuksia, joita viihdekirjallisuus ja elokuvat ovat täynnä. Kliseet ja fraasit tulevat nopeasti. Maan päällä -romaanissa esimerkiksi on kohtaus, jossa kovat pojat leikkaavat nörttipojalta sormen poikki ja seuraa yleistä hässäkkää. Sitten Tyttöä uhataan ja päähenkilöpoika pelastaa Tytön hakkaamalla kovispojan. Pojan fyysistä sankaruutta kuvataan romantillisesti: ”Ruumis toimi automaattisesti. Kauan sitten kylvetty siemen oli ruvennut itämään.” Hänen lyöntisarjansa on tyypillisen fiktiivinen, sepitteellinen, hollywoodmainen: vartaloon oikea, joka ”taivuttaa [pahiksen] etukenoon”, josta onkin helppo lyödä vasen kohokoukku, joka ”katkaisee hänen etuhampaansa”.

Ja sitten kohtauksen lopuksi tyttö tietysti tulee sanomaan pojalle, että odota. Hakasulkeissa kommenttini.

Hän asteli minun luokseni, tyynenä ja itsevarmana. [Stereotyyppisen tyynenä shokeeraavan kohtauksen jälkeen.]

”Ciao”, hän sanoi. [Minäkin osaisin sanoa tämän verran italiaksi.]

En saanut sanaa suustani. [Mutta mikä sääli kirjoittaa se.]

Hän pujotti likaiset sormeni omiensa väliin. [Ei näin tapahdu.]

”Se on pelkkää verta”, hän kuiskasi [kuiskasi, kuin sepitteessä], ”se lähtee pois.”

Hän nosti sormeni huulilleen.

Yhden sormen kerrallaan. [Huomaa melodramaattinen pisteen käyttö. Nämä ovat myös omilla riveillään alkuperäisessä, hyvin melodramaattisesti.]

Kaikki tuska huuhtoutui pois.

Vatsanpohjasta huippasi niin kuin keinuessa.

”Minä olen Nina”, hän sanoi. [Käytetäänkö italiassa tällaisia lauseita oikeasti? Suomeksi tyttö tuskin käyttäisi moista oppikirjafraasia ja vaikka käyttäisikin, se haiskahtaisi sepitteelliseltä.] Sitten hän hymyili [voi ei] ja minä mätkähdin alas keinusta.

Ei haise totuudelta. Aina voi tietysti väittää, että kuvaus on tarkoituksella liioiteltu ja tehty kliseiseksi ja näin on tehostettu pojan ensikohtausta Tyttöihin, Tyttöön, vaikka Madonnaan symbolisella tasolla (joskaan jatko ei taida tukea tätä) ja ehkä niin, mutta ei se nyt vaan kannata. Ei se kuvausta paranna. Ja se on helpompaa kuin totuudellisen kuvauksen tekeminen, joten sikälikin halvempaa. On hirveän vaikea kuvata asiaa tavalla, joka on uusi ja tosi. Jos se olisi helppoa, kirjallisuus olisi täynnä sitä.

Rakenne ja kohtaustempo

Enian kirjan rakenne on pirstottu. Se muodostuu lyhyistä, melko irrallisista kohtauksista, jotka seuraavat toisiaan melko satunnaisessa järjestyksessä. Hypätään ajasta ja paikasta ja päähenkilöstä toiseen. Monet kohtaukset ovat pelkän dialogin varassa, joten lukija joutuu arvelemaan, missä ja ketkä. ”Jännittäviä anekdootteja pötkötettynä” voisi rakennetta kuvailla, joskin se olisi turhan ilkeää – eihän kirja epäonnistunut ole. Mutta tämä rakenteellinen ratkaisu tuli kalliiksi.

Luettavuuden ja samaistuttavuuden kannalta on nimittäin erittäin hyödyllistä, että kirja käyttää kohtaustempoa. Tempo tarkoittaa kerronnan ajan nopeutta, ja kohtaustempo on se sama nopeus, jossa elämä tapahtuu. Asia seuraa siinä toista kronologisesti. Noustaan sohvalta, kaadetaan tuoppi täyteen verta, juodaan se ja röyhtäistään. Repliikki: Siinäpä herkullista verta. Toinen repliikki: Ei yhtä herkullista kuin minun vereni, Jippu sanoi makuuhuoneesta.

Kohtaustempossa elämme päähenkilöiden mukana, muutumme heiksi. Tämän tärkeyttä ei ole ainakaan liioiteltu. Se on totaalisen romaanin manifestissani kohta 5: Romaanissa tulee olla paljon kerrontaa, joka etenee reaaliaikaisina kohtauksina ja sisältää ihmisten realistista dialogia. Tämä kiinnostaa ihmisiä, koska tässä muodossa elämä tapahtuu.

Kohtaustempon lisäksi kirjoja kirjoitetaan hajoitetun kronologian mukaan: siirrytään ajassa taaksepäin ja sivuttain. Tällöin ei jäljitellä niinkään elämää, kuin ajattelua. Tai sitten tempoa nopeutetaan ja tiivistetään kronologisia kohtauksia yhteenvedoiksi, vaikkapa kokonainen elämä yhdeksi kappaleeksi. Se on parhaimmillaan hyvin kaunista. ”Hän vietti nuoruutensa kylän ainoana ankanpersepäisenä diinarina, mittasi aikaa sätkätupakoilla ja arvotti kuukaudet hyviksi tai huonoiksi sen mukaan, oliko antanut enemmän turpaan kuin saanut. Kun hän valmistui mekaanikoksi, hän soitti Jipulle ja kertoi säästäneensä rahoja, he voisivat muuttaa nyt täältä jonnekin suureen maailmaan, vaikka Kotkaan. Jippukin sanoi ei.”

*

Esimerkki: luin pari vuotta sitten peräkkäin Tom Wolfen romaanin Minä olen Charlotte Simmons ja Jonathan Franzenin romaanin Vapaus. Molemmat ovat erinomaisia, kookkaita, amerikkalaisia nykyromaaneja, mutta Wolfe rakentaa kirjansa kohtauksiin. Joka luku on oma hallitusti rakennettu ja perusteltu, laaja siivu päähenkilön elämästä. Franzen rikkoo kerrontaa huomattavasti enemmän. Vapauden ensimmäinen luku esimerkiksi on varsinaista lukijan testaamista: ”jos haluat lukea minut, sinun on selvittävä ensin tästä.”

Kun muistelen näitä kirjoja, huomaan kohtaustempon yhden olennaisen edun. Muistan Wolfen romaanin ihmeen tarkkaan. Muistan suunnilleen miten se eteni, mitä sitten tapahtui, minkälaisia hienoja kokonaisuuksia siinä oli missä vaiheessa (miksi merenneito punastui, osakuntabileet, se suurenmoinen loppukliimaksin juhlayö ja sen seuraukset). Voin elää sitä uudestaan mielessäni ja palata helposti löytämään tietyn kohtauksen. Franzenin kirja taas on mielessäni aikamoista puuroa. Loppu on jäänyt elävästi mieleen ja pari muutakin kohtaa, jotka – tuskin sattumoisin – ovat kohtaustempossa.

*

Koska kirjallisuudessakin, ceteris paribus, vaikeampi on arvokkaampaa, tulee miettiä sitä, kumpi on hankalampaa: rakentaa tehokkaita kohtauksia vai rikkoa kronologia ja kirjoittaa kuin kaikki aika olisi yhtä tms.

Kohtaustempo on usein helpompaa. Suurin osa kevyttä viihdekirjallisuutta on kirjoitettu kohtaustempoon. Mutta ehkä viihdekirjallisuus siksi onkin miellyttävää lukea ja sitä kautta hahmoihin tulee samaistuttua. Meidän ei tule syyttää assosiaation perusteella kohtaustempoa tästä, eli pitää sitä huonona siksi, että sitä käytetään myös huonossa kirjallisuudessa.

Ehkä kaikkein helpointa taas on rakentaa kirja satunnaisten, keskenään vaihdettavissa olevien anekdoottien rikotuksi pötköksi. ”Niin siitähän mun pitikin kertoa, kun kerran oltiin, ketä siinä nyt meitä oli…” Tosin tälläkin tavalla kerää kriitikoilta enemmän irtopisteitä, koska kirja on vaikeampi lukea.

Maan päällän rakenteen vuoksi jokainen pikku luku oli ikään kuin kynnys: jatkanko lukemista? Edessä on taas pieni kohtaus, joka liittyy ehkä jonkun päähenkilöstä tarinaan, johon ehkä palataan myöhemmin. Mutta minä en onnistunut välittämään päähenkilöistä tarpeeksi kiinnostuakseni heistä ja halutakseni siis nähdä mitä he tekevät. Henkilöt eivät olleet tarpeeksi kiinnostavia. Kokonaisjuonessa taas ei ollut ”McGuffinia”, joka olisi puolestaan saanut minut jatkamaan lukemista nähdäkseni miten juoni kehittyy. Ja kirja vaikutti sepitteelliseltä eikä totuudelliselta, joten totuusarvon elähdyttävää heurekaa! se ei tarjonnut. Lukutahti hidastui, joten oli aina vaikeampi muistaa kuka henkilö olikaan taas kukin. Joten kynnys tarttua kirjaan nousi, lopulta liian suureksi.

Jonathan Haidt: The Righteous Mind

/ JK / 10 kommenttia

Onko Perussuomalainen puolue maallinen paholainen, jonka tehtävä on vain pilata kaikki hyvä ja kaunis, jonka eteen kunnon ihmiset ovat tehneet vuosikymmeniä työtä? Miten kukaan muu kuin paha ihminen voisi kannattaa heitä? Ja miten on mahdollista, että he ovat yhtäkkiä Suomen toiseksi suosituin puolue?

Tämä kirja voi tarjota vastauksia. Se oli minulle vuoden 2012 tärkein tietokirja.

The Righteous Mind: Why Good People Are Divided by Politics and Religion on yhdysvaltalaisen moraalipsykologin Jonathan Haidtin katsaus ihmisen moraaliseen ajattelun. Hän esittelee kirjassa teoriansa niistä voimista, jotka muokkaavat ihmisen moraalisen ajattelun – siis käsityksemme oikeasta ja väärästä, hyvästä ja pahasta. Näkökulma on evolutiivinen ja kulttuuriantropologinen.

Kirjan johdannoksi Haidt kuvaa tapamme tehdä moraalisia tuomiota. Se on vaistomainen. Kun kohtaamme moraalisen ongelman, koemme ensin intuitiivisen reaktion, ja vasta sitten analyyttinen järkemme käy töihin rationalisoidakseen omat tuntemuksemme. Toisin sanoen (oma esimerkkini), kun Riikka-Piia tulee ja kertoo mielipiteensä, me mietimme ensin a) tykkäämmekö Riikka-Piiasta

b) tykkäämmekö tästä mielipiteestä

ja ehkä sitten, ehkä, c) onko hänen mielipiteensä totta.

Ehkä. Yleensä olemme jo kahden edellisen kohdalla valinneet, miten suhtaudumme mielipiteeseen tarvitsematta ryhtyä edes pohtimaan. Esimerkkejä tästä voi löytää omasta toiminnastaan päivittäin, mutta Haidt muotoilee ja perustelee argumenttinsa nasevasti.

Kirjan pääsisältö on teoria moral foundationeista, moraalin perustoista. Nämä ovat ihmisen mielen universaaleja moduuleja. Arvoissamme havaittavat erot johtuvat siitä, että erilaiset kulttuurit, yhteisöt, poliittiset koulukunnat ja yksilöt painottavat niitä eri tavoin. Kuusi moraalin perustaa ovat:

1) Care/harm: Tapa samaistua toisten kärsimykseen ja tuomita sen aiheuttaminen. Lempeys ja hoiva. Pohjautuu nisäkkäiden kiintymyssuhdemekanismiin, mikä selittää miksi hellyyttävien kuuttien nuijiminen herättää enemmän vastustusta kuin etanoiden tallominen.

2) Fairness/cheating: Tähän perustaan liittyvät tunteet oikeudenmukaisuudesta ja sen loukkamisesta. Vastavuoroisen altruismin mekanismi, eli jos minä raaputan selkääsi, sinun tulee sitten raaputtaa minun. Nykyään esim. verojen ja yhteiskunnan tukien kysymykset koskettelevat tätä moraaliperustaa.
3) Liberty/oppression: Vapaus vainosta ja sorrosta. Inho pomottajia ja kiusaajia kohtaan. Usein jännitteessä ao. auktoriteetti-perustan kanssa. Ihminenhän on tässäkin suhteessa ambivalentti: toisaalta olemme melko tasa-arvoisia (metsästäjä-keräilijä-yhteiskunnat jopa  erittäin tasa-arvoisia), toisaalta meillä on taipumus järjestää hierarkioita kuten kaikki sosiaaliset eläimet tekevät.

4) Loyalty/betrayal: Kyky järjestyä ryhmäksi, toimia ryhmän puolesta ja uhrautua sen eteen. Miehet, jotka vetävät käden vaistomaisesti lippaan kuullessaan sotaveteraaneista, kokevat tämän erityisen tärkeäksi moraalin perustaksi. Myös maahanmuuttokriittisyyttä voi selittää tällä: suomalaisten suosiminen voidaan nähdä oman ryhmän sisäisenä lojaalisuutena, ”niiden” positiivinen syrjintä taas petturuutena.

5) Authority/subversion: Pitkä historiamme kädellisinä (ja nyt uudestaan järjestäytyneissä valtioissa toimivina olentoina) muokkasi tätä perustaa, joka keskittyy hierarkkisiin sosiaalisiin suhteisiin. Se sisältää hyvän johtajuuden ja alamaisuuden käsitteitä, kunnioituksen laillista auktoriteettia ja traditioita kohtaan. Monet liberaalit usein kokevat nuoren Haidtin tavoin, että ”hierarkia = valta = riisto = paha”, mutta kyky toimia yhteisönä ja näin torjua anarkia luonnollisesti vaatii hierarkistakin järjestystä.

6) Sanctity/degradation: Tämän perustan muovasi inhon ja saastumisen psykologia, behavioraalinen immuunijärjestelmä. Se sisältää (usein uskonnollisia) käsityksiä siitä kuinka elää jalommalla tavalla, vähemmän eläimellisellä tasolla. Jos uskot, että keho on temppeli, jonka moraalittomat teot kuten bestialismi, Pringlesit tai Crocs-jalkineet saastuttavat, tämä pyhyyden moraalinen perusta on sinussa vahva.

Moraaliset perustat ovat arvojemme makuaistit.

Haidt kutsuu ”konservatiiviseksi eduksi” sitä, että konservatiivinen moraaliajattelu puhuttelee kaikkia näitä perustoja, siinä missä liberaali moraali lähinnä kahta. Lienee helppo huomata, että esimerkiksi pyhyyden moraalinen perusta on moderneilla maallisilla liberaaleilla melko vähässä käytössä (ellei lasketa uskoa, että lisäaine on epäpyhä myrkky ja luomu puhdasta). Toisaalta liberaali individualismi painottaa huomattavasti enemmän vapauden perustaa kuin lojaalisuuden saati sitten auktoriteetin. Ja äärimmäisen vahvasti nykyliberaali ajattelu korostaa care/harm-perustaa: se näkee maailman täynnä vähemmistöjä, jotka ovat pelastamista kaipaavia uhreja, olivat nämä sitten eläimiä, naisia, mustaihoisia tai vaikka nettivihan uhreja, ja tiesivät nämä sitten itse olevansa uhreja vai eivät. (Ei-länsimainen maailma saatetaan nähdä esim. taikauskon tai patriarkaatin uhreina tai äärimmäisillään omien perinteidensä uhrina, ikään kuin perinteiden tehtävä olisi vain alistaa ihmisiä ja länsimaisen älymystön tehtävä olisi pelastaa nämä siitä).

”Konservatiivisesta edusta” puhuminen ei ole kannanotto konservatiivisen ajattelun puolesta. Haidtin kirja on aidosti ja tieteellisesti puolueeton. Haidt on pluralisti, joka pyrkii ymmärtämään moraalista ajattelua, ei asettamaan sitä rankingiin. Hän myöntää lähteneensä aikoinaan nuorena liberaalina tutkimaan moraalipsykologiaa, että voisi auttaa demokraattista puoluetta, ja kuvaa kirjassa niitä kokemuksia, jotka auttoivat häntä ymmärtämään kolikon toisenkin puolen. Ei ole sattumaa, että Haidtkin nuorena kuvitteli republikaanien olevan vain pahoja ihmisiä, joiden tehtävänä on pilata maailma. Kirja osoittaa, että liberaalit ymmärtävät konservatiiveja yleensä huonommin kuin toisin päin. Expertus scio.

The Righteous Mind on avuksi kaikille, jotka haluavat ymmärtää progressiivisten ja perinteisten maailmankatsomusten eroa ja kummankin puolen argumentteja. Se voisi olla tärkeä kirja Perussuomalaisille oman ajattelun jäsentämisessä ja perustelemisessa, mutta Persuvihaajille se olisi erityisen tärkeä. Vaikkei Suomeen toivottavasti ole tulossa kulttuurisotaa samassa laajuudessa ja äärimmäisyydessä kuin Yhdysvalloissa nykyään demokraattien ja republikaanien välillä on, meilläkin alkaa jako liberaaleihin ja konservatiiveihin arvoihin olla puhuvampi kuin vasemmisto-oikeisto-jako.

Siksikin olisi kiva saada tämä suomeksi.

Omassa rankingissani Righteous Mind menee vaikuttavimpien lukemieni tietokirjojen joukkoon, jonnekin tuonne Steven Pinkerin Blank Slaten ja Gary Taubesin Good Calories Bad Caloriesin joukkoon. Kuinkahan monta vuotta opiskelin yliopistolla kulttuuriantropologiaa? Monta, ja silti koen oppineeni tästä kirjasta ymmärtämään perinteisiä yhteiskuntia (lue: konservatiivisia) paremmin kuin yliopiston tenttikirjoistani aikoinaan.

Kirja oli myös yhtenä inspiraationa romaanilleni Totuus naisista, joka loppupeleissä on kaunokirjallinen esitys liberaalien ja konservatiivisten maailmankatsomusten törmäyksestä nyky-Suomessa.

*

Haidtin TED-luento aiheesta, tekstitetty suomeksi.

Rivien välissä – kirjablogikirja

/ JK

Avaimelta ilmestyi pari viikkoa sitten Rivien välissä – kirjablogikirja, jossa kustannustoimittajat ja kirjabloggaajat Katja Jalkanen ja Hanna Pudas tarkastelevat kirjablogien sijoittumista kirjallisuuden kentälle.  Käsitellään kirjablogien suhdetta kustantamoihin, kirjastoihin, kirjallisuuskeskusteluun ja sosiaaliseen mediaan ja lisäksi haastatellaan lukuisia kirjabloggareita ja kirjailijabloggareita, allekirjoittanuttakin. Jaoin omia mielipiteitäni mm. kirjablogien noususta ilmiönä sekä siitä, miten blogikritiikki ja lehtikritiikki eroavat toisistaan. Näen kirjablogit osana samaa laajempaa, internetin mahdollistamaa ilmiötä, jota voisi suureellisesti kutsua vaikkapa tiedon demokraattiseksi vallankumoukseksi.

Kirja löytyy kaupoista kirjallisuustieteen osastolta.

http://avain.net/julkaisut/tietokirjat/rivien-valissa-%E2%80%93-kirjablogikirja.html

Rivien välissä: kirjablogikirja

Rumentajat

/ JK / 7 kommenttia

Onnea, Helsingin Sanomien kolumnisti Elina Hirvonen! Täytit palstasi pari päivää sitten, ja seuraavaan kirjoitusnakkiin on monta viikkoa aikaa. Palstallasi hyökkäsit yhteiskunnallista epäkohtaa, 85-vuotiasta Raimo Ilaskiveä kohtaan. Entinen kaupunginjohtajahan uskalsi sanoa ääneen mielipiteen, joka oli sinusta arveluttava:

”Ei kaupunkikuvaa kaunista se, että meillä on tämä kerjäläisongelma. Ongelma alkaa olla sillä tasolla, että kerjäläiset tarttuvat hihaan ja ovat vihaisia, jos heille ei anneta.”

Ilaskivi ei siis ole perumassa romaneilta ihmisarvoa, hän toteaa vain, että kerjäläiset eivät paranna Helsinkiä. Kirjoitan sinulle, Elina Hirvonen, koska nämä teidän kolumninne lauseet jäivät mieleeni:

Minunkaan mielestäni kerjäläiset eivät yleensä ole kauniita. Paitsi ne, jotka myyvät kukkia.

Sinustakaan kerjäläiset eivät siis kaunista kaupunkia. Olet siis samaa mieltä Ilaskiven kanssa. Mutta koet silti tarvetta käyttää arvokkaan palstatilasi maan suurimmassa lehdessä kaikista maailman asioista nimenomaan siihen, että voit keksiä hänestä vikaa.

Ratkaisuksi kerjäläisongelmaan sinä, Elina Hirvonen, tarjoat “toisen tilaan asettumista”.

Mutta toisen tilaan asettumisen, eli empatian, ei tarvitse loppua romanien tilaan asettumiseen. Yritätäthän myös arvata, miltä Raimo Ilaskivestä voisi tuntua? Hän on elämänsä aikana katsellut ja rakastanutkin Helsingin kaupunkia aika pitkään. Hänen perspektiivistään muutos näyttää varmaan hätkähdyttävältä. Siellä ei ole koskaan ollut kerjäläisongelmaa, ellei sellaiseksi lasketa Patea, jotka pyytää vippaamaan viitosen.

Ilaskiven Helsinki:

Ei kerjäläisiä.

Ei kerjäläisiä.

Ei kerjäläisiä.

Ei kerjäläisiä. Latoja, jatkakaa sivun loppuun. Vuosikymmeniä, ei kerjäläisiä.

Ja sitten äkkiä elämän lopputaipaleella, jotain aivan uutta, nyt kaupunki on täynnä satoja ihmisiä toiselta puolelta Eurooppaa, jotka — ovatko he polvillaan maassa vapaaehtoisesti? Heillä on sekavia kylttejä ja kuppeja ja he eivät tunnu toimivan minkään tuttujen toimintamallien mukaan, eivät puhu mitään kieltä, jota osaamme, eikä heillä tuntuisi olevan meille edes mitään sanottavaa. Ja he haluavat meiltä rahaa.

Olisiko ihme, jos tästä näkökulmasta jokin tuntuisi olevan pielessä? Epätoivottavaa?

Saanko esitellä sinulle, Elina Hirvonen, kaksi teoriaa, joiden ymmärtäminen saattaa auttaa sinua entisestään asettumaan toisten ihmisten asemaan?

* Ihmisissä kuten muissakin eläimissä vaikuttaa behavioraalinen immuunijärjestelmä. Tämä tarkoittaa luontaista taipumusta karttaa kaikkea sellaista, mikä saattaa olla riski immuunipuolustukselle ja terveydelle. Se on aika ymmärrettävää: helpompaa kuin syödä pilaantunutta ruokaa ja luottaa sisäisen immuunipuolustuksen voittavan siitä mahdollisesti tulevat pöpöt, on karttaa pilaantunutta ruokaa alun perinkin.

Kolumnissasi mainitsemasi paljaat peppuvaot voivat myös laukaista behavioraalisen immuunijärjestelmän, ja asunnottomat ja päihdeongelmaiset ihmiset. Yksijalkaiset pulut ehdottomasti.

Tämä behavioraalinen immuunijärjestelmä ei ole aina kiva juttu. Ehkä haluaisit, ettei siitä puhutakaan, koska se vaikuttaa jotenkin eläimelliseltä, syrjivältä ja epäkorrektilta? Silti se on olemassa. Sivistyneinä aikuisina ihmisinä meidän ei tarvitse käyttää sitä syrjintään, mutta järjestelmän tiedostaminen voi auttaa meitä ymmärtämään itseämme ja toisiamme.

Osalla ihmisistä behavioraalinen immuunijärjestelmä on voimakas. He tarvitsevat suihkunsa joka aamu, he leikkaavat varpaankyntensä viikottain, vaikkeivat käytä sandaaleja, he kavahtavat Patea, joka horjuu heitä kohti makkaraperunat rinnuksella. Toisia ihmisiä taas ei lika pelota. He voivat kävellä kaupungissa paljain jaloin ja ottaa huikkaa kaverin kaverin viinipullon suusta.

Sinulla on kykyä asettua toisen asemaan, joten koeta asettua sellaisen ihmisen asemaan, jota fyysisesti ahdistaa nähdä tällaisia outoja potentiaalisia uhkia ympärillään. Kulje hänen nahoissaan vaikka joka päivä työmatkalla sen Lasipalatsin kerjäläismiehen ohi, joka kulki talveen asti sortseissa, että kaikki kauttakulkijat näkisivät hänen groteskin surkastuneet reitensä.

Sellainen ei kaunista katukuvaa, vaikka miehelle antaisi kukan käteen. Jos tekisimme kokeita, voisimme varmaankin todistaa ohikulkijoissa mitattavia fysiologisia stressireaktioita. Tulehdussytokiineja, valkosolujen aktivoitumista, hormonaalisia muutoksia. He vievät nämä pienet stressireaktionsa sitten mukanaan työpaikalle, liikenteeseen, kotiinsa. Ei tietenkään mitään maailmoja mullistavan vakavaa, mutta todellista silti. Näille ihmisille ja heidän työ- ja perheyhteisöilleen sillä saattaa olla vaikutus. Onko tämä sinusta itsekästä?

Muistuttaisin myös, että kerjäläisten aiheuttama stressireaktio on riippumaton ja tulee kaikkien suomalaisten päihdeongelmaisten aiheuttamien stressireaktioiden kaupan päälle. Nämä ovat siis kaksi toisistaan riippumatonta asiaa. Suomalaisten haukkuminen ei nyt ikävä kyllä auta.

Tai ehkä ne eivät olekaan riippumattomia. Kerjääminen nimittäin saattaa lisätä muitakin ongelmia. Tämä toinen teoria esittää niin.

* Kriminologia tuntee ns. Rikkinäisten ikkunoiden teorian (broken windows theory).

Sen mukaan järjestäytynyt ja siisti ympäristö muistuttaa ihmisiä siitä, että asujaimisto on sitoutunut rauhan ylläpitämiseen alueella. Ihmiset välittävät ja pitävät huolta. Kuriton ja roskainen ympäristö (”rikkinäiset ikkunat”) puolestaan antaa signaalin, että kukaan ei hallitse aluetta. Se on vapaa ylikäveltäväksi.

Malcolm Gladwell kirjoittaa tästä kirjassaan Tipping Point. How Little Things Can Make a Big Difference. Gladwellin mukaan suhteellisen pienet ongelmat kuten graffitit, epäjärjestys tai aggressiivinen kaupustelu ovat rikkinäisiä ikkunoita – eli niistä voi seurata vakavampia rötöksiä ja rikoksia. Hämäräveikko kokee, että jos kaupungin järjestyksestä vastaavat tahot eivät kykene pitämään edes kaupustelijoita aisoissa, he tuskin puuttuvat muihinkaan rikoksiin niin helposti. Tällä tavalla rötöstely voi paisua epidemiaksi. Lähtökohta voi olla hyvinkin yksinkertainen asia.

Ja katso, siltä näyttääkin, että kerjääminen on vain jäävuoren huippu. Tässä lausunto Kosovon romanipakolaisten säätiön puheenjohtajalta Paul Polanskylta, mieheltä, joka varmasti osaa asettua romanikerjäläisten asemaan:

Suurin osa kerjäämisestä on isoa bisnestä. Valtaosaa siitä hallitsevat rikolliset, jotka käyttävät hyväkseen lapsia, tai ahneet yksittäiset ihmiset, jotka ovat keksineet hyödyntää tuottoisaa petosta. Kokemuksesta voin sanoa, että kerjääminen ei ruoki köyhiä.

Etelä-Italiassa Calabriassa olen nähnyt, kuinka köyhiä ja rampoja lapsia tuodaan mersulla kerjäämään kaupungin kaduille. Albaniassa olen haastatellut romaniperheitä, jotka vuokraavat lapsiaan 300 eurolla kuukaudeksi jengeille, jotka vievät heidät Kreikkaan kerjäämään turisteilta.

Kosovossa olen kuvannut videolle romaneja, jotka saapuvat pakettiautoillaan Balkanin kaikilta kolkilta kerjäämään siellä komennuksella olevilta ulkomaalaisilta. Mukanaan he tuovat lapsia sekä äitejä sylivauvoineen.

Olen kuullut useilta huolestuneilta romaniperheiltä isistä, jotka myyvät lapsiaan kerjäysjengeille – lapsia, joilla on luita poikki ja jotka saadaan siten näyttämään epämuodostuneilta, sillä se vetoaa ihmisten tunteisiin ja saa heidät raottamaan lompakkoaan. Kyse ei ole myytistä tai legendasta, vaan näin todella tapahtuu liian usein.

Ovatko sinusta, Elina Hirvonen, nämä asiat ikäviä? Eivät ne kyllä minustakaan kuvaamme ihmisestä kaunista. Niissä on jotain eläimellistä, ja eläimellisyyden myöntäminen meissä on monelle Helsingin Sanomien kolumnistille vaikeaa.

Ovatko ne sinusta ehkä pelottelua ja liioittelua? Toiset ihmiset reagoivat uhkan tunteisiin fysiologisesti voimakkaammin kuin toiset. Anteeksi että teen henkilöön käyvän arvauksen – se on tahditonta – mutta sinä saatat olla näitä jälkimmäisiä. Toinen fysiologia ei silti ole sen enempää absoluuttisen oikeassa.

File:Elina Hirvonen2.jpg

Toisen asemaan asettuminen eli empatia on hieno taito, siitä olemme samaa mieltä. Se saattaa olla ihmisen inhimillisimpiä taitoja. Minäkin harjoitan sitä päivittäin työssäni kirjailijana. Pidän itseäni jopa hyvänä siinä, niin hyvänä, että hallitsen sitä eikä se hallitse minua. Empatia, myös vanhoja kokoomuslaisia suomalaismiehiä kohtaan, voikin tehdä kaupunkilaistemme kohtaamisesta miellyttävämpiä.

Mutta kerjäämistä se ei taida vähentää.

Ja jos se ei vähennä kerjäämistä, se ei myöskään tee kaupungistamme siistimpää ja turvallisempaa. Eikä se näyttäisi ratkaisevan kerjäläistenkään ongelmia, jos Paul Polanskyyn on uskominen.

Kolumnisi lopussa annat ymmärtää, että melko fasistisesti haluat kieltää epämiellyttävät ihmiset lailla.

Olisiko lainsäädännöllä mahdollista vaikuttaa myös ihmisiin, jotka puhuvat syrjityistä ihmisistä vain oman ympäristönsä rumentajina? Täydellinen kyvyttömyys asettua toisen ihmisen asemaan rumentaa koko maailmaa.

Mutta en lähde olettamaan, että olet fasisti. Voisin syyllistyä samanlaiseen olkinukkeiluun kuin sinä Raimo Ilaskiven suhteen. Sen sijaan loppulausettasi voisin kommentoida.

Nimittäin myös täydellinen kyvyttömyys siirtyä välillä tunteilusta rationaaliseen ajatteluun voi rumentaa maailmaa.

Suuri romaanikilpailu

/ JK / 3 kommenttia

Gummeruksen suuri romaanikilpailu julkistetaan tänään avatuksi. Tässä on jollekulle erinomainen tilaisuus voittaa romaanikäsikirjoitukselleen paitsi kustannussopimus, myös kunniaa, mainetta ja rahaa, tärkeysjärjestys väiteltävissä.

Etsimme erinomaisia romaanikäsikirjoituksia

Gummerus ja Elisa julistavat alkaneeksi Gummeruksen suuren romaanikilpailun. Kilpailun tavoitteena on löytää kiinnostavia, omaäänisiä romaanikäsikirjoituksia ja tukea suomenkielistä kirjoittamista.

Kilpailun voittaja saa Gummeruksen kustannussopimuksen ja 10 000 euron rahapalkinnon. Lisäksi jaetaan muita palkintoja kilpailussa menestyneille. Kilpailuun osallistuvat voivat halutessaan julkaista kirjansa sähköisessä muodossa Elisa Kirjassa.

Minulla on ilo kuulua tuomaristoon, joka valitsee voittajat joulukuussa. Muut tuomarit ovat  kirjailijat Taina Latvala ja Aki Ollikainen sekä Gummeruksen toimituspäällikkö Nina Gimishanov ja kustannustoimittaja Salla Pulli.

Osallistumisaika päättyy lokakuun lopussa. Sinulla on siis reilu neljä kuukautta aikaa hioa käsikirjoituksesi huippukuntoon.

http://www.suuriromaanikilpailu.fi/

Miksi en tilaa Hesaria

/ JK / 27 kommenttia

Suomen Kuvalehden artikkelin Media hädässä (23/13) mukaan Helsingin Sanomien levikki on laskenut nopeammin kuin muiden sanomalehtien. ”Liian moni ilmoittaa peruutuksen syyksi tyytymättömyyden sisältöön. Tässä on avoimen itsetutkiskelun paikka”, kertoo toimitusjohtaja Pekka Soini.

Joten hyvä Hesari, annan yhden lukijan panoksen itsetutkiskeluanne varten.

Lopetin Hesarin tilaukseni tammikuussa, ja se on ollut onnistunut päätös. Olen ollut paljon paremmalla tuulella nykyään. Viime vuodet aamu-Hesari oli masokistinen rituaali, jota kuvittelin tarvitsevani, että oppisin jotain maailmasta ja ”seuraisin aikaani”. (Tämähän on harha – aniharva uutinen on mitenkään merkittävä meille.) Käytännössä Hesarin lukeminen tarkoitti sitä, että mielialani paheni osio osiolta, ja aamiaisen jälkeen olin huonolla tuulella.

Seuraavat ovat tuntemuksiani, siis subjektiivista huttua, jota en ehkä osaa perustella tieteellisesti, muttapa ei minun tarvitsekaan: tunteeni ovat minulle sosiaalinen fakta. Tämä kuulostaa ärsyttävän itseriittoiselta omaankin korvaani, mutta tunteet ja vaistot ohjaavat meitä ja se ei ole välttämättä aina väärin.

Koin sivulla sivun jälkeen, että Hesari opettaa minulle elämistä. Äidillisesti minulle kerrottiin, miten minun tulee elää ja ajatella ja tulkita yhteiskuntaa ja ihmistä. Annettiin ymmärtää esimerkiksi, että minun tulee oppia tuntemaan ja mieluiten hyväksymään kaikki ne uudet trendit, joita yliopistolla kehitellään tavallisen ihmisen kiusaksi, vaikkapa vihapuhe tai tällainen sukupuolineutraalisuus. Esitettiin, että jos aikoo olla sivistynyt ihminen, tähänkin diskurssiin on nyt osallistuttava – mikä on käytännössä sama kuin trendin vahvistaminen.  Lukijaa syyllistettiin syystä ja toisesta, vaikkapa siitä että hän ei halunnut vähentää naudanlihan kulutusta, vaikka Hesarin toimittaja kuvitteli sen pelastavan maailman (ja hän jos kuka haluaa pelastaa maailman, siksi hän on ammattinsa valinnut).

Tai ei kuvitellut, tiesi.

Lehden toimitus oli täynnä nuoria tyttöjä ja poikia, jotka olivat hämmästyttävän, pelottavan varmoja siitä, että he tietävät mikä on oikein ja mikä väärin. Heidän kolumninsa kertoivat sen suoraan, juttuvalinnoillaan he vinkkasivat sen epäsuoraan. Katsokaa, onnistuimme löytämään tytön joka skeittaa! Huomaatteko! Tajuatteko! Tähän mennään.

Ja katsokaa, nyt onnistuimme löytämään maahanmuuttajatytön, joka skeittaa! Aina paranee! Tulevaisuus näyttää valoisalta!

Lehteä lukiessa oli aina riski, että tv-ohjelmiin päästyäni tunsin olevani huono ihminen. Ehkä jopa paha ihminen. Mutta kun aikuiselle, itseään kunnoittavalle ihmiselle aamu aamun jälkeen passiivis-aggressiivisesti vihjaillaan hänen olevan huono ihminen, hän tuppaa panemaan hanttiin.

Oi, miten inhottavan epärationaalinen ihminen on tunteineen, miten jotenkin keskiaikainen. Hesari toimii valistaakseen ihmisiä pois tällaisista vääristä tunteista.

NYT-liite oli tietysti asia erikseen. Sen inhoamisesta helpotti kun sain tietää, että se on suunnattu kaksikymppisille, ei siis enää minulle. NYT-liitteessä sitten oli kolumneja, jossa piikkitukkainen poika kertoi olleensa viikonloppuna kavereiden kanssa radalla. Käytiin baarissa ja juotiin erilaisia juomia ja yökerhossa juotiin lisää. Sitten mentiin ihan kreisisti jatkoille yöllä puistoon, kesä kun oli. Se oli upeaa. Kesä oli upea ja stadi upea ja ihanaa olla kavereiden kanssa ja juoda erilaisia alkoholijuomia. Tällaista.

Kuukausiliitteessä oli ajoittain hyvinkin hyviä artikkeleita. Kuukausiliitettä ehdin kaipailla. Tosin tämäkin taitaa olla muuttunut. Siellä kerrottiin sittemmin Ilkka Malmbergin artikkelissa, kuinka ennen oli huonommin, nyt paremmin, ja tulevaisuudessa vasta onkin hyvin. Uusinta kuukausiliitettä selatessa taas luin jännittävän kertomuksen venäläismiehestä, jolla oli rankka tausta sotilaana ja rikollisena ja sittemmin vankina. Mutta kertomus loppui valoisasti ja opettavaisesti: Suomalaisessa edistyksellisessä ilmapiirissä mies oli oppinut ymmärtämään itseään ja saavuttanut rauhan. Hän oli nimittäin oppinut tietämään, että hän ei olekaan mies. Hän on koko ajan ollut nainen miehen ruumissa. Kiven sisästä päästyään hän aikoo siis mennä leikkauttamaan kivensä pois.

Itse asiassa tämä ei ole vain mutu-huttua. Äsken syrjäytetty päätoimittaja Mikael Pentikäinen tappoi tammikuussa intoni uusia tilaustani kertomalla suoraan sen, mitä olin tyhmänä vasta omassa päässäni uumoillut:

Päivälehden ja Helsingin Sanomien toimintaan on liittynyt alusta asti muutamia piirteitä, välillä vahvempina ja välillä heikompina.

Ensimmäinen on edistyksen asia.

Suomennan tämän: Hesari kertoo, mistä asioista sinun pitää puhua ja miten.

Minä kun haluaisin sanomalehden, jolle ensimmäinen on totuuden asia. ”Edistys” kun on vain hienon sanan taakse piilotettu poliittinen agenda, ja totuus on sille ajoittain epämiellyttävä tai ikävän usein vastakkainen.

* * *

(PS. Katso myös vastineeni tyypilliselle Hesari-kolumnille, Elina Hirvosen Rumentajille)

***

Lisäys 27.6.: Mukava nähdä, että Hesari on ottanut kritiikin huomioon: http://www.hs.fi/paakirjoitukset/Toimittajat+kohisevat+kesken%C3%A4%C3%A4n/a1371699414821

*

Edit 9/2015: Tämän kirjoittamisen jälkeen on tapahtunut ainakin seuraavaa: Hesarin kultapossukerho Nyt-liite on viime vuoden sisällä edistynyt julkaisuksi, joka on normaalien porvarillisten arvojen vastaisessa radikalismissaan lähinnä verrattavissa taannoiseen Tiedonantajaan.  Ero näiden kahden välillä toki on se, että Tiedonantaja oli vanhavasemmistolainen vallankumouslehti, Nyt-liitteen radikalismi edustaa 2000-luvun uusvasemmistolaisuutta sen omine paikallisväreineen.  

Esiintymiseni Tapiolan kirjastossa

/ JK

Ohessa suora linkki esiintymiseeni Tapiolan kirjastossa to 23.5. Hyvä tilaisuus, hyvä yleisö ja Tapiolan kirjastohan on sikälikin osuva paikka, että olen kirjoittanut siellä tuoreen romaanini alkulukuja.

http://bambuser.com/v/3612499

Totuuden uusi painos ja uutisia

/ JK

P1030333

Totuus naisista on nyt toisella painoksella. Lukijat ovat löytäneet sen ja pitäneet siitä ja maailma ei ole paha. En lähde tässä kommentoimaan vastaanottoa sen kummemmin kuin parilla asialla: Ihmiset taitavat lukea kirjoja paljon vähemmän tarkasti kuin kuvittelin. Romaanissa on tasoja, joita ei ole juurikaan huomattu ja jopa juttuja, joita ei ole ollenkaan löydetty. Ja kyllä, kirja sisältää lunastuksen nimelleen. Mutta eihän sitä nyt ole siellä alleviivattu sentään.

* Esiinnyn Tapiolan kirjastossa to 23.5. klo 18.00. Sijainti on oivallinen, koska paitsi että Tapiolan kirjasto on romaanin tapahtumapaikkoja, olen kirjoittanut romaanin ensimmäisiä lukuja siellä marraskuussa 2011. Tervetuloa paikalle!

Liityin Espoon kirjailijoihin viime vuonna, ja järjestön antologiassa Espoo – Kirjailijoiden kaupunki (2010)  grand old man Uolevi Itkonen pahoittelee sitä, ettei vielä ole kirjoitettu ”sitä” espoolaisromaania. Haluaisin nyt tarjota Totuuden tavoittelemaan titteliä The great espoolaisromaani. Sen kirjoittaja on syntyperäinen espoolainen, se tapahtuu ympäri Espoota ja kuten eräs bloggarikin kirjoitti, on kovin espoolainen. (Linkin takaa löytyy, kuten usein tapahtuu, uusia linkkejä kirjan blogiarvioihin.)

* La 25.5. on Nuoren Voiman Liiton järjestämä Sanaamo – Nuorten sanataidetapahtuma, jossa minä ja Sirpa Kähkönen annamme palautetta nuorten novelleista.

* Syksyllä aloitan luovan kirjoittamisen opettajana Kriittisessä korkeakoulussa. Kriittinen on ehkä maan paras paikka saada luovan kirjoittamisen opetusta, joten suhtaudun virkaani innolla ja antaumuksella.

* Syksyllä ilmestyy Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralta tietoteos Dialogi kaunokirjallisuudessa (toim. Aino Koivisto ja Elise Nykänen). Se kiinnostaa, eikä kiinnostusta latista yhtään, että siinä tutkitaan myös minun kaunokirjallisuuttani.

Mitä vielä? Kaikenlaista muutakin erinomaista on tekeillä, mutta niistä ei voi vielä puhua. Hyvää helatorstaita, äitienpäivää ja mitä näitä on.

Miksi kirjallisuus on niin pliisua?

/ JK / 3 kommenttia

Ajatellessani nykyihmisten pieniä intohimoja, heidän pehmeitä tapojaan, valistuksen laajuutta, uskonnon puhtautta, lempeää moraalia, uutteria ja säännöllisiä tottumuksia sekä sitä, miten hillitysti miltei kaikki heistä suhtautuvat niin paheisiin kuin hyveisiinkin, en suinkaan pelkää heidän johtajikseen nousevan tyranneja vaan pikemminkin holhoajia.

Olenkin sitä mieltä, että demokraattisia kansoja uhkaava sorto on tyystin erilaista kuin maailmassa aiemmin tavattu sorto. Nykyihmiset eivät voi verrata sitä aiempiin kokemuksiinsa, ja minunkin on turha etsiä ilmaisua, jolla tarkasti ja kattavasti kuvailisin siitä muodostamaani käsitystä. Vanhat tyranniaa tarkoittavat sanat eivät kelpaa. Asia on uusi ja se pitäisi saada määritellyksi, vaikka en osaakaan antaa sille nimeä.

Tahdon nyt kuvitella, millaisessa hahmossa tyrannia voisi palata maailmaan. Näen suuren joukon keskenään samanlaisia ja tasa-arvoisia ihmisiä, jotka keskittyvät hellittämättä itseensä ja täyttävät sielunsa vähäpätöisillä, rahvaanomaisilla huveilla. Jokainen heistä on erillinen ja eristäytynyt eikä välitä muiden kohtalosta. Hänen lapsensa ja henkilökohtaiset ystävänsä ovat hänelle yhtä kuin koko ihmislaji. Hän elää maanmiestensä kanssa muttei näe heitä. Hän koskettaa heitä muttei tunne mitään heitä kohtaan. Hän on olemassa vain itsessään ja itselleen, ja vaikka hänellä vielä onkin perhe, voidaan sanoa, ettei hänellä enää ole isänmaata.

Näiden ihmisten ylle kohoaa suunnaton holhoava valta, joka yksinään huolehtii heidän tarpeistaan ja valvoo heidän kohtaloaan. Se on itseriittoinen, pikkutarkka, järjestelmällinen, kaukokatseinen ja lempeä. Se muistuttaisi isällistä komentoa, jos se pyrkisi valmentamaan ihmisiä aikuisuutta varten, mutta se pyrkii vain pitämään nämä pysyvästi lapsina. Se haluaa, että kansalaiset ovat iloisia, kunhan he eivät ajattele muuta kuin iloitsemista. Se tekee mielihyvin työtä heidän onnensa vuoksi mutta haluaa olla ainoa toimija ja ainoa tuomari. Se vastaa heidän turvallisuudestaan, aavistaa heidän tarpeensa ja huolehtii niistä, helpottaa heidän huvinpitoaan, ohjailee heidän tärkeimpiä toimiaan ja tuotantoelämää sekä määrää heidän seuraajansa ja jakaa heidän perintönsä. Eikö se voisi myös riistää heiltä kokonaan ajattelemisen harmin ja elämisen vaivan?

Tällainen holhoava valta siis tekee ihmisten itsenäisistä päätöksistä päivä päivältä tarpeettomampia ja harvinaisempia. Tahto vaikuttaa yhä pienemmällä alueella, ja jokainen kansalainen vieraantuu vähitellen jopa omasta itsestään. Tasa-arvo on valmentanut ihmisiä kaikkiin näihin asioihin: se on mukauttanut heidät sietämään niitä ja usein jopa pitämään niitä kuin siunauksena.

Otettuaan jokaisen kansalaisen yksitellen mahtaviin kouriinsa ja muovailtuaan hänet mielensä mukaiseksi valtio peittää koko yhteiskunnan pienten, monimutkaisten, pilkuntarkkojen ja yhdenmukaisten sääntöjen verkolla. Omaperäiset ajattelijat ja pontevat sielut eivät pääse esiin väkijoukosta. Valtio ei murra ihmisten tahtoa vaan pehmittää, taivuttaa ja ohjailee sitä. Vain ani harvoin se pakottaa toimimaan mutta vastustaa aina toimeliaisuutta. Se ei tuhoa vaan estää mitään uutta syntymästä. Se ei sorra vaan häiritsee, painostaa, heikentää, tukahduttaa ja typerryttää lannistaen lopulta jokaisen kansakunnan pelkäksi pelokkaana uurastavaksi eläinlaumaksi, jota hallitus paimentaa.

Olen aina uskonut, että edellä kuvailemani kaltainen säädelty, lievä ja rauhanomainen orjuus voisi yhtyä vapauden ulkonaisiin muotoihin helpommin kuin osaamme kuvitellakaan – ja on jopa aivan mahdollista, että se kätkeytyisi kansanvallan suojiin.

*

Ajoittain esitetään, että romaani voi parhaiten myllerrysten aikoina ja muuttuu valjuksi ja pliisuksi rauhallisina, tasa-arvoisina aikoina. Olen taipuvainen uskomaan. Tabut tai valtiollinen sensuuri eivät meitä estele, mutta silti: Onko esimerkiksi Ruotsista tullut yhtään mitään sitten Ingmar Bergmanin? Ikeaa ei lasketa. Yllä olevan olen lainannut sanatarkasti Alexis de Tocquevillelta, jonka Demokratia Amerikassa (1835-1840) on parhaita tekemiäni kirjalöytöjä. Hän kuvaa siinä tulevaa, tasa-arvoista demokraattista yhteiskuntaamme pelottavalla osumatarkkuudella. Otsikointi ja aasinsilta ovat omiani.

Onko meillä nyt jo nimi tälle Alexisin kuvailemalle pehmeälle orjuudelle?