Mitä mieltä Suomessa saa olla – julkkarit

Konservatiivisen ja edistyksellisen maailmankuvan eroja ruotiva esseekokoelma ”Mitä mieltä Suomessa saa olla – Suvaitsevaisto vs. arvokonservatiivit” (Minerva) viettää julkkareita, joihin kaikki ovat tervetulleita.

Kirjan julkistajaisia vietetään torstaina 26.3. 2015 kahdellakin tavalla:

– 16.00 – 17.00 kirjakauppa Rosebudissa, Makkaratalossa (Rautatieasemaa vastapäätä) järjestettävässä tilaisuudessa esittäytyvät kirjan toimittajat professori Timo Vihavainen, tiedetoimittaja Marko Hamilo ja kirjailija Joonas Konstig. Heitä haastattelee myymäläpäällikkö Petteri Granström.

Tämän jälkeen lavalle astuvat eduskuntavaaliehdokkaat Tuomas Rantanen (vihr.) ja Wille Rydman (kok.), jotka ovat lukeneet esseekokoelman etukäteen ja pitävät kirjan aiheiden tiimoilta väittelyn.

– Noin klo 17. eteenpäin siirrymme hotelli Tornin O’Malley’s-pubin Loungeen (Yrjönkatu 26), jossa ilta jatkuu vapaamuotoisen seurustelun merkeissä. Kirjan koko kirjoittajakaarti on jotakuinkin paikalla.

Molempiin tilaisuuksiin on vapaa pääsy ja kaikki sydämellisesti tervetulleita!

Kirja on myös nopeimmille jo myynnissä – muihin kirjakauppoihin se ehtinee vasta seuraavalla viikolla.

Tapahtuma Facebookissa: https://www.facebook.com/events/1640218852868426/

Kirjalla on Facebookissa omat sivut täällä: https://www.facebook.com/pages/Mit%C3%A4-mielt%C3%A4-Suomessa-saa-olla/1538485883078242

Tarinan valta ja media

Kun ns. vedätysotsikot yleistyivät jokin aika sitten, järkevät ihmiset älähtivät. Tämähän on halpamaista! Ja niin se olikin, ja on yhä.

Olen Juhana Torkin kirjan Tarinan valta jälkeen koettanut lakata valittamasta siitä, että media on nykyään sitä mitä on. Kyse kun ei ole vain siitä, että ymmärtää klikkausten olevan keskeisen tärkeää lehtitalojen taloudelle ja sitä kautta täysin luonnollista. Ilmiö on syvempi. Kyse on siitä, miten käsitämme lehdistön tarkoituksen.

Lehdistön tehtävä ei nimittäin ole tiedon välittäminen. Lehdistön ensisijaisena tehtävä on kertoa sellaisia tarinoita, jotka liikuttavat lukijoita. Ärsytys on hyvin tehokas tapa liikuttaa lukijoita. Tunteisiin vetoaminen ja seksin käyttäminen ovat sitä myös. Oli ilmiö kuin ilmiö, yleensä siitä ei tarvitse valehdella esittääkseen sen tavalla, joka tekee siitä vetoavamman tarinan.

Jos tarinaistaminen ja tunteistaminen nyt esittää ilmiön vähän eri valossa kuin sellainen kaikkein objektiivisin ja tasapuolisin valotus, sen pahempi jälkimmäiselle; ei se valehtelua ole, se lisää lukijoita, se toteuttaa lehdistön tarkoitusta: tuottaa ihmisille sellaista mitä he haluavat lukea. Tätä ihmiset haluavat. Ihmiset luulevat haluavansa tietoa. Harva haluaa. Kaikki haluavat tunteita ja tarinoita. Media antaa sen heille. Turha mediaa on syyttää.

Niinpä lehdistö tulee jatkossakin saamaan enemmän lukijoita otsikolla ”Putin riisui taas paitansa” tai ”Putinin joukot pieksevät pampulla puolustuskyvyttömiä goottirokkareita” kuin ”Duuma ajoi läpi klausuulin, joka todennäköisesti kaventaa ilmaisunvapautta” tai ”Venäjän kolmas panssariprikaati liikkui 50 km lounaaseen”.

Se osa väestöstä, joka olisi valmis maksamaan objektiivisesta ja asiallisesta tiedosta, on liian pieni. Kaikkia kiinnostaa Putinin miestissit. Vain pientä ihmisjoukkoa kiinnostaa niiden lisäksi joukkojen siirtely. He jäävät jalkoihin. Onko tämä nyt liberalismia sitten.

Sen kauhistelu, että lehdet käyttävät ”ohhoh- katso kuvat” -otsikoita, tulee varmasti jatkumaan mutta hiipumaan. Lopulta ns. klikkihuorausta jaksavat kauhistella enää viimeiset änkyrät. Muut tottuvat siihen ja hyväksyvät sen hiljaisesti kuin kehnon ilmaston.

Tarinan-valta

Henkilökohtaisia seikkailuja mediassa

Nuorena ja kokemattomana menin antamaan haastattelun perheeni ruokailutavoista perhelehdelle. Niin sanottu karppaus oli kyseessä. Valokuvaaja kertoi, että hänellä on idea: ostetaan oikein isot pihvit (”sellaiset oikein akuankkamaiset”) ja kuvataan koko perhe niiden äärellä. Söin (syön yhä) hirveän harvoin pihvejä, koska ne ovat kalliita, joten ajattelin lähinnä, että kyllähän ilmainen iso pihvi maistuisi, ja suostuin ehdotukseen. Voih.

Eivät ne edes olleet pihvejä. Sitkeitä paisteja, jotka näyttivät hienoilta valokuvassa, mutta olisi pitänyt laittaa pataan muhimaan palasina. Pieni tyttäreni jytysti hetken palaa, sylki sen lautaselle ja söi sitten salaatista kurkut. Mutta tätähän ei kukaan tiedä. Lehden kuvassa näyttää siltä, että tällaista meillä jatkuvasti popsitaan. Ja pakotetaan puolustuskyvyttömän lapsen suusta alas. Kukaan ei valehdellut. Mutta kuvasta tuli heti paljon liikuttavampi.

Ja kannessa meitä tituleerattiin LIHANSYÖJÄPERHEeksi. Se nyt vain vetoaa ihmisiin paremmin kuin esimerkiksi ”perhe jossa ei syödä karkkeja ja kakkuja kuin harvoin syntymäpäiväjuhlilla”, tai ”isä laittaa ruoat puhtaista ainesosista ja koko perhe syö ruoan yhdessä”, mitkä olisivat antaneet paljon todemman kuvan ruokavaliostamme. Mutta mikä tarina? Missä puhti?

Vaikka olen kyllä oppinut pyytämään jokaisesta haastattelustani tekstin etukäteen tarkistettavaksi, haastatelluilla ei ole valtaa esimerkiksi kansiteksteihin ja kuvateksteihin tai kuvien valintaan. Hesarille annoin vielä haastattelun siitä minkälainen kauppalasku karppaajalla on (tämä oli viimeinen ruokahaastatteluni). Ajattelin, että voisin näyttää, kuinka tavallista ja monipuolista ruokaa ”ne karppaajat” oikeasti syövät: ei siis pelkkää pekonia ja majoneesia kermalla alas huuhdeltuna.

No lehtijutun sisällöstä kai tuli ihan hyvä, mitä nyt kauppalistastamme ei ilmennyt, että koko perheemme söi sillä yli viikon kaksi lämmintä ateriaa päivässä (siis lounaatkin, tavallisesta poiketen). Mutta eiköhän toimituksessa ollut hiipinyt kuvatekstiin jonkinlainen huomautus, kuinka perhe ottaa lapset mukaan kaupparetkelle ja opettaa niille pienestä pitäen valitsemaan omaan ruokavalioonsa sopivaa ruokaa, tai jotain sellaista.

Tämän keksi toimittaja päästään, en ole opettanut lapsilleni vieläkään ravitsemuksesta yhtään mitään, enkä ajatellut opettaakaan. Lapsen tehtävä ei ole miettiä vitamiineja ja kaloreita yms., lapsi saa vain nauttia ruoasta. Mutta voin kuvitella, kuinka palkitsevaa lukijakunnalle oli se närkästyksen energiasäväys, että nämä friikit aivopesevät lapsiaan ruokakulttiinsa. Olisin ollut itsekin sellaisesta närkästynyt.

Nyt kirjoitan ruoasta kolumneja Hesarille. Sisältö on minun, mutta otsikointi toimituksen tehtävä. Syyskuisessa kolumnissa pilkkasin itseäni ja sitä, kuinka olen menneisyydessä sortunut ruoalla hifistelyyn ja vaikeiluun, ja sittemmin ymmärtänyt ettei se varsinkaan seurassa kannata. Toimitus antoi kolumnille nimeksi ”Tein kasvissyönnistäni kaikkien ongelman”, mikä varmasti sai lukemattomat kasvissyöjät ärsyyntyneenä klikkaamaan ja jakamaan juttua, mutta mikä otsikko ei minusta kuvaa sisältöä ollenkaan osuvasti. Kolumnin aihe oli ruokavaikeilu ja oma hölmöyteni, ei vegetarismi. Sen tilalla olisi voinut olla jokin muu esimerkki, yhtenä kolmen omakohtaisen esimerkin joukosta.

Mutta vaikkapa otsikko ”Erään ruokavaikeilijan tunnustuksia” tai ”Älä ala ruokavaikeilijaksi” ei varmaankaan houkuttelisi yhtä paljon klikkaajia.

Eikä kolumnini olisi saanut niillä yhtä paljon lukijoita. On nimittäin tärkeää ymmärtää: ärsyyntyneet ihmiset ovat parhaita linkinklikkaajia ja -jakajia. Joten otsikoilla halutaan ärsyttää meitä. Kun joku kirjoittaa jotain mielestämme todella tyhmää ja jaamme jutun ja haukumme sen kirjoittajan lyttyyn, me teemme työtä A) kirjoittajan puolesta (koska hänhän saa lukijoita jutuilleen ja sitä kautta hänen arvonsa nousee), ja B) sen puolesta, että lehdistö haluaa ärsyttää meitä yhä enemmän jatkossakin.

Tulevaisuus näyttää ärsyttävältä.

Joten ”älä klikkaa tissilinkkiä” -kampanjoinnin sijasta olisi rakentavampaa omaksua ”älä jaa juttuja, jotka ärsyttävät sinua” -linja. Keskittyä positiiviseen, ignoroida tyhmyydet. Edistää sitä mitä rakastaa, sen sijasta, että hyökkää sitä vastaan mitä vihaa. (Paljon helpommin sanottu kuin tehty, kyllä.)

Promote love

Ja muista aina lehtiä lukiessasi, että taitava toimittaja ei kerro sinulle vain totuutta. Huono toimittaja juuttuu faktoihin, taitava toimittaja pystyy parempaan: hän kertoo tunteisiin vetoavan tarinan aiheen tiimoilta. Lehdessä haastateltu ei siis välttämättä tunnista itseään haastattelusta, kolumnisti ei keksi otsikkoaan, ja ennen kaikkea: me olemme itse ihan yhtä syyllisiä tähän kaikkeen kuin toimittajat.

Meitä ärsytetään, koska pidämme siitä.

*
Juhana Torkki: Tarinan valta. Kertomus luolamiehen paluusta. Otava 2014.
Ks. myös yhden lehtivalokuvan tarina

Tauno Yliruusin työtilan avajaiset Tapiolan kirjastossa

Hyvin iloisena ilmoitan, että espoolaista kirjailijaa Tauno Yliruusia (1927 – 1994) on muistettu. Tapiolan kirjasto on avannut lehtisaliinsa kirjailijan työtilan, joka on kalustettu Yliruusin perikunnalta saadulla tarpeistolla: siellä on esillä hänen pöytänsä, vanha kirjoituskoneensa sekä kuvia, julisteita ja diplomeja hänen uraltaan.

Työtilan avajaisia juhlistetaan tulevana lauantaina, Espoo-päivänä 30.8. Ohjelmassa on vaikka mitä, minäkin:

Kirjailija Tauno Yliruusin (1927-1994) työtilan avajaiset

Tapiolan kirjastossa 30.8.2014 klo 14

Avaus ja kiitossanat – kirjastopalveluiden johtaja Jaana Tyrni

Kirjailijan elämästä ja työstä – Esko Yliruusi

Työtilan esittely – Esko Yliruusi

Kansan Sivistysrahasto – Tauno Yliruusin rahaston esittely – asiamies Ulla Vuolanne

Lukijan ajatuksia – kirjailija Joonas Konstig

Trubaduuri Tomi Pulkkinen esiintyy

Lämpimästi tervetuloa!

http://www.helmet.fi/fi-FI/Kirjastot_ja_palvelut/Tapiolan_kirjasto/Tapahtumat/Kirjailija_Tauno_Yliruusin_tyotilan_avaj%2841955%29

Onpa tavattoman hienoa ja sivistynyttä, että kirjasto ja Espoo muistavat omiaan. Tervetuloa minunkin puolestani!

YliruusiOlen kirjoittanut Yliruusista blogissani:

http://joonaskonstig.com/2014/01/17/tauno-yliruusi-espoon-kansainvalisin-kirjailija/

http://joonaskonstig.com/2014/02/01/tauno-yliruusi-espoon-kansainvalisin-kirjailija-ii/

 

Totuus miehistä -luentoraamit

Tässä merkinnät, joiden pohjalta pidin Totuus miehistä -luennon Eiran aikuislukion Mies muutoksessa -luentokurssilla. Tämä ei siis ole lukukelpoinen essee, vaikka se varsinkin alkupuolella sisältääkin kieliopillisia virkkeitä, vaan ainoastaan muistiinpanot, joiden pohjalta vapaasti puhuin.

En tiedä onko mitään järkeä julkaista tällaista puolinaista luettavaa, mutta luento sai hyvän vastaanoton ja jotkut harmittelivat, ettei sitä tallennettu, joten tässä on ainakin ranskalaisia viivoja. Toinen syy julkaista nämä muistiinpanot on se, että byronismista ei Suomessa puhuta juuri ollenkaan, ja minusta byronismi on keskeinen kuva ajallemme. Maassammehan pääsee etulinjan Byron-asiantuntijaksi pelkästään sillä, että on lukenut hänen elämäkertansa ja valitut runot.

George Gordon Byron

****

Totuus miehistä

Luento 13.11.13

Kun kirjoitin romaanin totuus naisista, moni lukija lähellänikin sanoi, että oikeastaan tämä on totuus miehistä. Osasin varautua tähän. Ei se minua haittaa, kunhan romaanini ei ole vain Totuus Konstigista…

Vastaukseni oli ja on tämä: ei voi kirjoittaa totuutta naisista kirjoittamatta samalla totuutta miehistä. Toinen sukupuolta ei voi ymmärtää ymmärtämättä omaa sukupuolta, koska miten muuten ymmärtää, mikä naisessa on naista ja mikä vain ihmistä? Mikä hänessä on yleistä molemmille ja mikä erityistä juuri tälle sukupuolelle? Molemmilla on nännit. Mutta vain toisista voi tulla maitoa.

-Amerikkalainen psykologi on kiteyttänyt näin: miehenä olemisen ensimmäinen sääntö on: ”älä ole nainen”.

Tämä on oikeastaan vain truismi, eli itsestäänselvyys. Jos olisit nainen, et olisi mies, joten kyseessä on välttämätön edellytys, eli filosofian kielellä conditio sine qua non.

Mutta kyllä se myös opettaa jotain uutta.

Sääntö ”Älä ole nainen” tarkoittaa siis myös sitä, että mies määrittelee itsensä suhteessa naiseen. Häntä ei ole olemassa ilman naisia, ilman naista. Ja sama toisinpäin.

Sen lisäksi tämä sääntö tarkoittaa vielä muutakin. Ei niin, että nainen olisi huonompi. Vaan että on huono asia, jos mies yrittää olla nainen. Silloin hän menettää oikeutuksensa olemassaoloon, koska naisena hän on kuitenkin naista huonompi, ja mihin häntä sitten tarvitaan? Jos hän on olemassa, hänen pitää olla sitä miehenä. Hänen on siis välttämätöntä yrittää olla mies.

Ensin: Mitä tarkoittaa olla mies, tässä länsimaisessa perinteessä ja länsimaisessa kirjallisuudessa?  Sitten nykytilanne.

MENNEISYYS : miehinen ihanne

Amerikkalainen professori Waller Newell on esittänyt koko klassisen kirjallisuuden mieskuvan kokonaisuudessaan. Tehtävä on tietysti lähes absurdin mittava, mutta yrityskin on hyvä. Newell tiivistää miehisen ideaalin seuraavaksi: seuraava pätee erityisesti miehiin, mutta kyllä ne pätee myös naisiin, sillä sen verran paljon yhteistä meissä on. Puhun silti tässä miehistä.

On olemassa kahtalaisia hyveitä. Toiset ovat toiminnan hyveitä ja toiset älyn hyveitä.

”Contemplative virtues”

Miehen suurin ideali on osata yhdistää nämä. Hallita molempia. Ei jäädä ainoastaan toiminnan mieheksi tai ainoastaan älyköksi.

-Rooman valtakunnan myöhäinen keisari Marcus Aurelius. Filosofi ja suuri stoalainen ajattelija ja sen lisäksi hallitsi koko mittavaa imperiumia sen laajimmillaan.

-Se esiintyy kristillisessä perinteessä. Apostoli Paavali, joka käytännössä perusti kristinuskon toiminnallaan Jeesuksen jälkeen, oli toiminnan mies, poliitikko, liikkeenjohtaja.

– Se esiintyy myös ainakin joissain muissakin kulttuureissa kuin länsimaisissa. Japanilaiset samurait, joiden bunburyodo-etiikka tarkoittaa miekan ja kynän tietä.

– Samaa esiintyy keskiaikaisessa ritarietiikassa, jossa ritarin piti olla paitsi soturi, myös sulava hovimies.

– Renessanssissa tämän ideaalin suurimpia kuvaajia oli Baldessar Castiglione, jonka renessanssimiehen ideaali Hovimies 1528 on parhaimpia miehisen ideaalin kuvaajia.

Castiglionen renessanssimies on monialamestari, joka taitaa paitsi sotimisen ja ratsastuksen myös tanssin, musiikin, runouden ja hurmaavan käytöksen.

Castiglione kertoo kuvaavan kaskun miehestä, jota nainen pyytää tanssimaan. Mies kieltäytyy tanssiinkutsusta, koska hänen ammattinsa on taisteleminen, ei tanssiminen. Nainen näpäyttää, että eikö miehen olisi sitten paras mennä haarniskoineen kaappiin odottamaan seuraavaa sotaa.

Villimies ei riitä, taistelija ei riitä, vaikka olisi kuinka hyvä siinä. Hän on puolikas mies.

Castiglionen Hovimies oli myyntihitti, ja käännettiin monelle kielelle. On sanottu, että sen vaikutus etenkin brittiläisen gentlemanin käsitteen muodostumisessa oli merkittävä. Brittiläinen gentleman tai herrasmieshän .

Kun Titanic uppoaa, herrasmiehen tulee auttaa naiset ja lapset pelastusveneisiin ensin. Jalointa mitä voi tehdä, on uhrautua omien puolesta, kaatua sen puolesta. Niinpä vielä ensimmäiseen maailmansotaan herrasmiehillä oli kunnia-asia osallistua tai lähettää poikansa sotaan. Me emme enää tavoita ollenkaan tällaista kunniakäsitystä, ja harvoin liitämme sotaan kunniakkuuden. Mutta kuten samurai oli valmis heti uhrautumaan johtajansa puolesta, kunniallinen herrasmies oli valmis uhrautumaan omiensa puolesta.

Populaarikulttuurissa tätä perinnettä pitää omalla tavallaan elossa Ian Flemingin hahmo salainen agentti James Bond. Miehet haluavat olla hän ja naiset haluavat hänet. Paitsi että Bond on tarpeen vaatiessa fyysisesti suvereeni soturi, hän on myös sofistikoitunut herrasmies, joka hallitsee etiketin ja tietää miten mihinkin tilanteeseen sopii pukeutua ja mitä viiniä juoda.

Mutta on huomautettava, että Bond on silti trillerisankari ja elokuvissa toimintasankari. Tämä väistämättä ohjaa hänet tiettyyn suuntaan. nykyään Daniel Craig-elokuvissa hänet kuvataankin melko omatunnottomana tappajana.

Mutta tämä kuvaa paremmin omaa aikaamme ja omaa viihdekulttuuriamme kuin mitään kestävämpää miesideaalia.

Missä määrin tämä kunniakas itseuhraus on sitten totta? Kuinka mahdollista on olla Castiglionen Hovimies? Hyvin, hyvin vaikeaa tietysti. Mutta tässäpä tärkeä opetus: niin kauan kuin on olemassa edes tällainen ideaali, niin kauan joku mies aina toimii sen mukaan. Vaikka he olisivatkin vähemmistössä, vaikka harva siihen yltäisi. Mutta jos ideaalia ei ole, silloinhan kukaan ei voi edes pyrkiä siihen.

Kuten Castiglione omasta renessanssi-ihanteestaan kuvasi, vaikka napakymppiin olisi mahdoton osua, siihen tähtääminen sentään saa nuolen lentämään varmemmin jonnekin seiskan tai kasin tienoille.

*

Älyn hyveet on hallussa ja arvossa.

Joten kirjallisuudessa korostuu luonnostaan ne älyn hyveet.

Mutta entäpä ne toiset hyveet?

Minkälaisia ovat miehiset toiminnan hyveet? Jotka ovat erityisesti miehille? Entä miehen yöpuoli, miehen villi puoli, sotamiehen puoli?

Se tuntuu unohtuvan, koska ne ovat vähän pelottavia.

– Kirjallisuuden rakentavanlaatuinen ongelma on, että se on riippuvaista kirjoittajistaan. Ja kirjoittajiksi valikoitui tietynlaisia ihmisiä. Luovia, tarkkoja, introverttejä, usein vähän eksentrisiä ja sosiaalisesti kömpelöitä, ihmisiä jotka on hirveän kiinnostunut sanoista. Näin ollen kirjojen tarjoama maailma on näiden tekemää. Hyvä kirjailija ymmärtää tämän ja pystyy nousemaan sen yli, mutta voi väittää että on olemassa tietynlainen bias.

(Käytännössä ei kovin miehekkäitä.)

Esimerkiksi romanttisissa komedioissa miessankarit on aina hirveän nokkelia sanailemaan. Koska kirjoittajien keino tehdä vaikutus maailmaan on sanoilla, ne kirjoittaa myös hahmoja, jotka tekee vaikutuksen naiseen sanoillaan.

Silti kun katsoo suurimpia naistenhurmaajia, harva heistä on erityisen nokkela sanailija. Suurin osa on joko komeita ja tai huokuu maskuliinista karismaa, joka on välillä melkein jopa sitä tehokkaampaa mitä vähemmän mies avaa suutaan.

Nykyään yhä useampi kirjailija on hirveän sivistynyt lukutoukka, eikä meillä ole kulttuuripiireissä ihanteena [toiminnan miehen]hyveet, varsinkaan ne pelottavimmat sotamiehen piirteet.

Kun sain kutsun luennoida täällä aiheesta mies kirjallisuuden näkökulmasta, ensimmäinen kirja joka tuli mieleeni josta tiesin puhuvani oli amerikkalaisen nykykirjailijan Chuch Palahniukin vuonna 1996 ilmestynyt romaani Fight Club.

kertomus merkityksetöntä toimistovirkaa kolmikymppisestä miehestä, joka vähän repäisee ja perustaa tappeluklubin, jossa miehet tappelee…

tehtiin ykköslistan Hollywood-elokuva, pääosissa mm. Brad Pitt. Ehkä tämän kaupallisen menestyksen takia kirjaa sitten ”rangaistaan” sillä tavalla ettei sitä pidetä niin merkittävänä teoksena kuin se minun mielestäni on.

On suorastaan riskaabelia ottaa FC edes puheeksi… Fc kun sisältää machoilua, ja machoilu ja vakavasti otettava taide eivät sovi meillä yhteen. Meillä ei ole [tämä kahtalainen ihanne]. Päinvastoin. Miehen on oltava mahdollisimman jalostettu ja neutralisoitu ja hänen on mahdollisimman vahvasti sanouduttava irti kaikesta tällaisesta, koska muuten hän on ikävän alkukantainen, eikä kutsuta sitä enää. Joten koko sotamiehen puoli unohdetaan.

Puhun silti Fight Clubista, koska kaikesta suosiosta ja hollywood-elokuvasta huolimatta, se pystyi muistuttamaan minua ja lukemattomia muita miehiä siitä puolesta miestä, joka meillä on nykyään unohtunut, paitsiossa, epäsuosiossa.

Fight club esitti tietynlaisen puolen miehestä, jota ei nähnyt missään. Taistelijan. Miehen joka nauttii taistelusta. Konttorirotiksi itsensä tuntevat, Ikea-huonekaluja kotiinsa hamstraavat miehet eivät tunne enää mitään elämässään, ennen kuin keksivät alkaa tapella toisiaan vastaan. Joten joka lauantai he kerääntyvät läheisen baarin kellariin – tappelemaan. Ei se ole kovin kehittävää! Olen samaa mieltä. Mutta kokemus avaa heille elämän silti ihan eri tasolla, elämä näyttää ja tuntuu erilaiselta

”Tappeluklubi-illan jälkeen kaikki muu elämä tuntui olevan hiljaisempaa, kuin sen volyymi olisi laskettu. Mikään ei pysty sinuun, mikään ei ärsytä.”

Kaikki näytti helpommalta kun olit ollut tappelussa.

Kirjassa oli erityisesti yksi lause, joka tarjosi sellaisen ahaa-elämyksen, jonka taide parhaimmillaan antaa. Lause kuuluu näin:

”Me olemme naisten kasvattama sukupolvi.”

Kotona isät ei ota meitä mukaan pellolle ja metsään, vaan äidit kasvattaa meidät. Päiväkodeissa ja kouluissa meitä hoitaa ja opettaa naiset. Yliopistossa minä olen opiskellut humanistisia aloja, joilla myös opiskelutoverit oli etupäässä naisia. Oma isäni oli aina töissä ja sitten hän kuoli kun olin 24-vuotias.

Heräsin miettimään missä määrin minun elämässäni oli koskaan edes ollut miehiä. Tuntui että olen elänyt koko elämäni naisten joukossa. En käynyt armeijaa, vaan sivarin, ja ministeriössä jossa olin töissä lähimmät työtoverini olivat naisia. Harrastin urheilussa yksilölajeja, joten en kuulunut mihinkään poikajoukkueseen. Totta puhuen se meni niin pitkälle, että minulle oli paljon luontevampaa ja helpompaa olla naisten seurassa tai sekaseurassa kuin miesten kesken.

Fight club ei olekaan kuva sellaisesta sivistyneestä miehestä, jota haluamme opettajina ja kasvattajina ja yhteiskunnallisina keskustelijoina rohkaista. Se kuvaa sellaista puolta miehestä, joka on silti totta, mutta joka on unohtunut.

Se on osa totuutta miehistä. Osa vain, mutta välttämätön ja ennen kaikkea unohdettu.

Aiemmin puhuin renessanssimiehen ja herrasmiehen ihanteista. Vaikka se olisi myytti, ne on silti realistinen. Sen sijaan ei ole realistista jättää miehestä pois se tämä villimies,  jonka Fight Club toi päivänvaloon. Ja teeskennellä ettei sitä ole olemassakaan. Jos teeskennellään ettei sitä ole olemassakaan, se energia ja voima on siellä yhä ja purkautui sieltä hallitsemattomasti.

Jos se kielletään, energiaa ja voimaa ei voida valjastaa hyvään ja rakentavaan.

*

MITEN MIESTÄ KUVATAAN NYKYÄÄN KAUNOKIRJALLISUUDESSA?

Mies on ainoa ihminen, joka on nykyään yksilö. Kaikki muut edustaa ryhmäänsä. Kaikki muut kuuluu vähemmistöön, jostain syystä naisetkin lasketaan vähemmistöön, vaikka heitä taitaa lukumääräisesti olla pieni enemmistö.

Kun kirjoittaa mieshahmoa, harva tutkii tarkkaan romaanin mieskuvaa. Naiskuva kiinnostaa tavattomasti. Vähemmistöjen kuvausta syynätään suurennuslasilla: ei kai tässä ole havaittavissa jotain negatiivista, koska jos on jotain negatiivista, silloinhan koko kirja vastustaa ei vain tätä edustajaa, vaan koko vähemmistöä.

Tämä on erityisen tarkkaa jos kirjoittaja ei itse kuulu mihinkään vähemmistöön, eli on valkoinen heteroseksuaalinen mies. Ja koska vähemmistöt ovat enemmistön uhreja ja uhreja ei saa pilkata, pilkattavaksi jää ainoastaan – mies. Käytän seuraavassa tästä VHM:stä tästä enemmistöstä yksinkertaisuuden vuoksi vain sanaa mies ja vähemmistönä käytän naista.

Seurauksena kaikki mainokset ja televisiosarjat ovat hyvin rajoittuneita. Hömelön on oltava mies. Hän sählää, ja nainen tai joku muu vähemmistö korjaa tai katselee sivusta huvittuneena.

Taiteessa kuten kirjallisuudessa ei voi olla näin yksioikoinen kuin mainoksessa.

Mutta ei silti nostata kulmakarvoja, jos kuvaa miehet hirviöinä, jotka haluavat vain alistaa ja häpäistä naisia. Itse asiassa sillä pääsee ennenkuulumattomaan suosioon.

Klassinen kirjallisuus esittää että prostituution ongelma on se, että miehet pitävät prostituoiduista ihan liikaa ja se ajaa heidät ja heidän sukunsa ongelmiin, kuten Emile Zolan 1800-luvun lopun romaanissa Nana. Nykyään prostituution ongelmana esitetään että miehet haluavat luonnostaan alistaa prostituoituja ja se ikään kuin tekee heidät tyytyväiseksi, ja ainoa ongelma on vain se, että naiset kärsivät, kuten Sofi Oksasen Puhdistuksessa.

Mitä mieskirjailijalle jää?

Mieskirjailijan on helpoin löytää suosiota, jos hän kuvaa miehiä vähän eksyneinä ja hömelöinä ja näin ollen vaarattomana. Huumori auttaa tässä, ja tässä ehkä syy kotimaisessa kirjallisuudessakin nosteessa olevaan huumoriin. Mieskirjailijoista esim Miika Nousiainen, Mikko Rimminen ja Petri Tamminen esimerkkeinä, vanhemmasta polvesta vaikka Jari Tervo ja Kari Hotakainen. Jos mieskuvan verhoaa huumoriin, se ei loukkaa ketään. Jos mies on hassu, se on harmiton. Sama pätee kirjailijaan. Olemalla hassu mies saa anteeksi sukupuolensa.
* Amerikkalaisen kirjallisuuden vanha polvi Norman Mailer, Philip Roth, John Updike

Vapaa indivividualismi joka näyttäytyy lähinnä seksuaalisen vapauden ylistyksenä. epilleri. 60- 70-luvut.

Mutta sittemmin se huomattiin että se on vain itsekeskeisyyttä ja peniskeskeisyyttä.

Franzen, Eugenides et al. ”Heidänkin romaaneissaan toki tapaa seksiä ajattelevia mieshahmoja, jotka tekevät naisista himojensa ja halujensa objekteja, mutta he esittävät tällaiset mieshahmot kaikkea muuta kuin sankarillisessa valossa, muuttavat heidät vaarattomiksi satiirin ja ironian keinoin. Kun naisten perään kuolaavasta seksimaanikosta tehdään omasta naurettavuudestaan tietoinen itseironikko, hän näyttäytyy siedettävänä naislukijoiden silmissä. ”

Jotain näistä amerikkalaisenkin nykykirjallisuuden miehistä puuttuu. Ehkä kehitys on ollut hyvääkin, mutta silti tuntuu että jotain on samalla menetetty. Se eläin on kielletty. Vaaran tuntu kirjallisuudesta. Plätkyys, sisäsiisteys, turvallisuus joka ei oikeastaan ole turvallista. Koska turvan tunne vaatii sen, että on vahvemmissa käsissä, ja tässä ne vahvat kädet puuttuvat kokonaan.

* Tässä on vakava vaara menettää miehet pois lukevasta yleisöstä. Jos syntyy sukupolvi, joka on vain naiskirjallisuuden kasvattama, se oppii yhdistämään kirjallisuuden tietynlaiseen vallitsevaan käsitykseen naisista moraalisesti miehiä parempana ja viisaampina. Se on tarpeeksi monta kertaa polttanut näppinsä kirjaan, ja ehdollistunut välttämään niitä. Joten korkea kaunokirjallisuus jää siltä väliin, koska se on niin usein sille vierasta ellei suorastaan vihamielistä. Miehet tyytyvät dekkareihin ja trillereihin ja ennen kaikkea sotahistoriaan, jossa sentään vielä on vielä jotain miestä tyydyttäviä esikuvia.

Vielä, mutta tätäkin mielellään nakerretaan. Mannerheimia viimeksi Lauri Törniä. En usko että kukaan mies pitää näitä erehtymättömänä, Törniä nyt ainakaan, mutta silti heissä on joitain esikuvallisia piirteitä, joita mies haluaa kanavoida itselleen tai edes : rohkeus, johtajuus, pelon voittaminen eli urheus, se ettei lamaannuta kun meno käy kovaksi. Toiminnan miehiä.

*

MIEHEN ROOLI.

Meillä on nykyään hirveästi puhetta sukupuolirooleista. Tämä ei klassiselle ihmiskuvalle (klassikot, kristillinen ja antiikin perinne) ole oikeastaan mikään kysymys. Miehet ovat miehiä ja naiset naisia.

Mutta nykyään puhutaan sukupuolirooleista. Sana ”rooli” johtaa lähtökohtaisesti siihen, että ikään kuin vain näyttelemme sukupuoltamme, vedämme roolia. Lähtökohta on, että kyseessä on vain teatteria, ei mitään immanenttia, tai essentiaalista, ei siis mitään pysyvää ja perustavanlaatuista.

Hyvä on, on se kiinnostava ajatusleikki.

Mutta kun nykyään sukupuolirooleista puhutaan yksipuolisesti. Lähtökohta on yleensä, että rooli on jotenkin pakotettu meihin ja me emme koskaan tunnu sopivan siihen. Olemme ikään kuin opettajan määräämiä rooliimme: ”sinusta tulee Punahilkka, sinä olet isoäiti, sinä susi, sinä puunhakkaaja, onko selvä, hyvä: esitys on huomenna.” Ja ikään kuin emme koskaan sopisi rooliimme. Minä olisin halunnut olla puunhakkaaja tai oikeastaan olisin halunnut olla Tuhkimo tai Pikku Myy tai Gandalf.

Tässä on toinen perustavanlaatuinen ongelma kirjallisuudessa, sellainen, joka vääristää kirjallisuuden kuvaa maailmasta nyt ja aina. Kirjailijat ovat poikkeavia ihmisiä.

Kirjailijan alalle pyrkivän tärkein ominaisuus on yksinäisyydensietokyky. Jos sitä on, hän kyllä kehittyy vaikkei esim. kielellistä lahjakkutta olisi alunperin soppakauhalla annosteltu. Jos hän ei siedä yksinäisyyttä päivästä ja vuodesta toiseen, ei auta vaikka olisi kuinka lahjakas, hän ei vietä tarpeeksi aikaa yksin kirjoituskoneen ääressä kehittyäkseen taitavaksi kirjailijaksi. Hän käyttää sitten kertojanlahjojaan viihdyttämällä kavereita tuopin äärellä tai luokan edessä, ja kielellisiä lahjojaan kirjoittelemalla hienoja sähköposteja kavereille.

Ja minkälainen on ihminen, joka viihtyy yksin? No, hän on poikkeava. Usein ja keskimäärin, ei aina, mutta keskimäärin hän on vähän enemmän sellainen ihminen, joka ei viihdy seurassa koska ei tunne sopivansa sinne, ei tykkää puhua mielipiteistään, iloistaan ja suruistaan, vaan menee mieluummin kotiin kirjoittamaan niistä. Koska siinä hän on parempi kuin puhumisessa. Joten sitä hän harjoittaa yhä enemmän, ja näin kuilu hänen puhetaitojensa ja hänen kirjoitustaitojensa välillä kasvaa entisestään. Hän valitsee yksinäisen tien. Kaksi polkua haarautui metsässä, ja minä otin sen vähemmän kuljetun, runoili Robert Frost.

Kirjailija ei sovi joukkoon. Kirjailija on sopimaton.

Joten tästä seuraa helposti se, että hän myös kuvaa ihmisiä, jotka eivät sovi joukkoon. Joten kirjallisuudessa on todellista useammin hahmoja, jotka eivät sovi rooleihinsa, mukaan lukien sukupuoliroolit.

Kirjailija joka tiedostaa tämän biasin, voi melko hyvin kiertää sitä. Mutta yleisesti ottaen tilanne on sama kuin romanttisten komedioiden hahmoissa edellä: hahmot ovat sekoitus tavallisia ihmisiä ja kirjailijaa itseään kaikkine sopeutumattomuuksineen.

Silti vanha kirjallisuus tuntuu tulvivan variaatioita sukupuolirooleissa . Tämä nykypuhe miesten sukupuolirooleista olettaa aina, että 1) rooli on ahdas ja yksipuolinen eikä siihen mahdu. Prokrusteen vuode, johon kukaan ei mahdu. Ja 2) että miehet eivät haluakaan mahtua siihen.

Lukevatko näin väittävät ihmiset kirjallisuutta ollenkaan?

Länsimaisen kirjallisuuden alku on Homeroksen eepos Ilias. Ilias kertoo sodasta ja sen päähenkilöt ovat siis sotilaita. He eivät siis anna kovin monipuolista kuvaa miehestä. Mutta silti suuret sankarit ja tappajat kautta eepoksen itkevät vuolaasti surujaan. Kukaan ei tule väittämään heille, että hei äijähän spiidaa kuin muijat kamoon, toi ei sovi sun sukupuolirooliin. Tappokone Akilles esimerkiksi romahtaa täysin kun kuulee rakkaan ystävänsä kuolemasta ja vollottaa niin että se kuullaan meren pohjaan asti.

Mutta ehkä suomalaisen miehen sukupuolirooli on erilainen?

Kotimaisen romaanikirjallisuutemme alku on Aleksis Kiven Seitsemän veljestä on kuvaus tietynlaisista miehistä, sivistymättömistä metsäläisistä agraari-Suomessa. Mutta jokainen heistä on erilainen. Ei ole mitään muottia, jossa kaikki muka koettavat napista.

Jokainen on toiset ovat fiksumpia, toiset tyhmempiä, toiset vahvempia, toiset nokkelampia sanailemaan, toiset seurallisia, toiset viihtyvät yksin, toiset miettivät mistä saada nainen, toiset miettivät universumin saloja. On ne harteikkaat miehet, joista toiset äreämpiä ja toiset sydämellisempiä kuin toiset. Mutta on myös Järkevä Aapo; Saarnamies Simeoni; taiteilijaluonne, metsässä yksin häärivä Lauri; ja äkkiväärä nokkelikko ja tuleva älykkö Eero.

Tai ehkä paras esimerkki: Väinö Linnan Tuntematon sotilas. Se kuvaa jälleen sotilaita keskellä sotaa, joten heidän roolinsa on pakostakin rajoitettu: pitää käyttäytyä ei ainoastaan miehiksi, vaan myös sotamiehiksi. Mutta tähänkin rajoitettuun ja vääristyneeseen otantaan, kuinka monta erilaista miestä siihen mahtuu?

Hyvä on, meillä on Lehto, tappokone… Mutta hänkin kuolee, ikään kuin kirjan sanoma…

Meillä on vaitelias Koskela . varsinainen suomalaisen miehen ikoni, vaitelias ja työnsä protestanttisen tarkasti suorittava … joka vasta humalassa äityy

aina valoisa ja positiivinen Hietanen, alati hihittelevä Vanhala, jurnuttava kommunisti Lahtinen, joka on silti rohkea taistelija, eksentrinen ikiliikkujaa keksivä Honkajoki

Entä toinen väite, joka tuntuu olevan sisäänrakennettuna nykypuheeseen miesten sukupuoliroolista: että miehet eivät haluakaan mahtua siihen rooliin.

Varmasti monelle näin on, varsinkin jos kuvittelemme harhaisesti, että rooli on jotenkin kapea ja yksinomaan äijäilevä. Mutta väitän, että vähintään yhtä lailla miehille aiheuttaa kärsimystä, että he eivät saa mahtua miehen rooliin. He eivät pysty täyttämään miehen roolia, vaikka he tuntisivat siihen vetoa ja kaipaisivat sitä.

Esimerkki tästä on Kari Hotakaisen JUOKSUHAUDANTIE.

Juoksuhaudantien miespäähenkilö Matti Virtanen kuvailee itseään nimellä kotirintamamies.

”Kuuluin siihen ryhmää, joka ensimmäisenä maassamme otti päätehtäväkseen kotirintaman ja naisten vapauttamisen…. ” Kotirintamamies hoitaa kotityöt ja ymmärtää naista. Matti Virtanen pesi pyykkiä, laittoi ruokaa, siivosi. ”kuuntelin tuntikausia hänen työhuoliaan, tunne-elämän ailahduksia ja toiveita hellyyden monipuolisemmista osoituksista. ”Kuuntelin, ymmärsin, silitin, esileikin ja tunnelmoin yhdynnän jälkeen. mihinkään näistä toimista en ollut saanut koulutusta enkä mallia.” ”Opettelin seksin salat kuin Jukolan veljekset aakkoset, tahkoamalla, puhuhun päätäni lyömällä.

”Kiltteydestä … tuli taakka.” [vaimo] Helena [sama nainen, josta Troijassa tapeltiin muuten] vihjaisi tästä ja ehdotti miesten keskustelupiirejä”.

”Hän sanoi… että minä olen nössö kokkaaja, kunnianhimoton luovuttaja, joka vaan kykkii kotona ja hauduttaa pahaa mieltään kuin uunipuuroa, menisit johonkin siitä haisemasta…” Tässä vaiheessa Matti Virtanen löi vaimoaan, ja siitä koko kirjan soppa alkaa.

* MIES SUHTEESSA NAISIIN.

 Sukupuolten välinen konflikti on kirjallisuuden ydinainesta…

 Platonin Pidot.

* Sokrates Diotiman tikkaat.

 Kuinka mies nousee ylöspäin tikkaita.

Lähtö: siitä että pitää jotain naista kauniina ja tuntee tätä kohtaan himoa.

Sitten ymmärtää naiskauneutta yleisesti ottaen. Sitten ymmärtää soveltaa kauneutta siihen, että erilaiset insituutiot ja järjestelmät ovat kauniita. Sitten ymmärtää arvostaa oppimista ja järjestelmässä etenemistä.

Hän oppii ymmärtämään kauneuden ideaa ja sitä miten se näyttäytyy kaikissa inhimillissä muodoissa, ei vain naisen himottavuutena.

Hän nousee yksinkertaisen eläimellisen ”kuuma kissa” –havainnon yläpuolelle ja jalostaa itsensä ymmärtämään kauneutta kaikessa.

Tämän yhteiskunnallinen sovellus on seuraava:

Otetaan karkea holtiton nuori mies, täynnä himoa ja paloa . Ssaadakseen naisen hänen on välttämättä opittava hillitsemään itsensä: ”cool it, bro, take it easy”. Pysyttävä coolina. Mietittävä vähän mitä sanoo ja mihin kätensä laittaa. Kaikkein mieluiten todistettava osaamisensa jossakin taidossa, oli sitten urheilu tai musiikki tai taito keskustella.

Vasta sitten hän voi saavuttaa menestystä naismaailmassa.

Mutta miten hän voi hillitä itsensä, kun hän palaa himosta! Helppohan se on kun himo on tyydytetty. Helppohan se on olla cool kun on jo menestynyt ja suosittu.

Paradoksi. Tässä on miehen muna-vai-kana-ongelma.

Minä kuvasin samaa ilmiötä hieman toisesta suunnasta romaanissa Totuus naisista näin, talousjohtajan näkökulmasta:

Nuori mies ei ollut vielä mitään. Riski, liikakansaa, jonka pitää vuosien ja vuosikymmenten työllä lunastaa paikkansa yhteiskunnassa: ansaita kunnioitus, toisten miesten ja naisten, näyttää olevansa jotakin, tarpeellinen.

Italialainen 1800-luvun runoilija Giacomo Leopardi kuvaa samaa ilmiötä näin:

”Nuori ihminen ei voi tavoittaa elämisen taitoa, todella menestyä yhteiskunnassa tai seurassa tai saada siinä toimimisesta mitään nautintoa niin kauan kuin kiihkeät halut viipyvät hänessä. Mitä enemmän ne viilenevät, sen helpompi hänen on hallita ihmisiä ja itseään.” Pessimistinen Leopardi tekee tästä sen johtopäätöksen, että ”luonto on säätänyt että hän oppii elämään vain siinä mitassa kuin kadottaa syynsä elää.”

Mutta jotakin on muuttunut nyky-yhteiskunnassa. Nykyään ei ole enää pitkään aikaan ollut kyse siitä, että mies haluaa asemaa yhteisössä osoittaakseen olevansa vaimon arvoinen. Ja nainen ei enää tavoittele päästäkseen mahdollisimman hyviin naimisiin, mistä Jane Austenin kaikki kirjat kertovat.

Samainen Tapani Koskikari kysyy:

Ennen riitti, että oli siisti ja käyttäyty ja pyrki eteenpäin elämässä, näytti että hallitsee itsensä, ajaa partansa ja vaihtaa puhtaan paidan ja paiskii töitä perheen eteen. Mutta se ei oo seksikästä. Nyt pitää olla seksikästä. Parran ajaminen ei oo seksikästä.

 Mikä on siis muuttunut? Seksi on vapautunut. Seksiä saa nyt pelkällä seksikkyydellä, ei vasta vuosien ja vuosikymmenien työllä ja itsensä kultivoinnilla ja jalostamisella ja halujensa lykkäämisellä.

Lastenkirjallisuus ja sadut on vielä täynnä tätä Diotiman tikkaita. Nuorenmiehen pitää tappaa lohikäärme ennen kuin saa prinsessansa. Aikuistenkirjallisuus taas on täynnä seksiä, täynnä graafisia kuvauksia seksiakteista. Lastenkirjallisuudessa annetaan luojan kiitos vielä toistaiseksi vanhanaikainen kuva ja annetaan ymmärtää, että mikään ei olisi muuttunut, että edelleen kannattaisi kiittää ruoasta ja olla kiltti toisille ja käyttäytyä kunnolla. Aikuistenkirjallisuudessa tätä illuusiota ei enää pidetä yllä.

Tämän muutoksen hyvä kuvaaja on ranskalainen nykykirjailija Michel Houllebecq. Michel Houllebecqin miehet ovat luovuttaneet. He eivät ole herrasmiehiä, jotka uhraavat itsensä yhteisen hyvän vuoksi ja saavat siinä sivussa yhteiskunnan palkintona vaimon ja puoli valtakuntaa. Kaikkea muuta. Heillä ei ole enää olemassa yhteistä hyvää, jota ajaa. Naiset eivät enää tavoittele etabloituneinta miestä, vaan seksikkäintä miestä. Joten miehetkin tavoittelevat vain seksiä. Ne miehet, jotka eivät kelpaa naisille, ovat luovuttaneet kaikesta.

Rakkauselämä on H:lle taloudellisen kilpailun laajennus. Siinä missä kapitalistinen talousjärjestelmä pakottaa kaikki kilpailemaan työssään ja syntyy voittajia ja häviäjiä, samoin rakkauselämä 2000-luvulla on voittajien ja häviäjien taistelukenttä. Voittajat saa kaiken, häviäjiltä viedään vähäkin pois.

Toinen tärkeä kirjailija joka auttaa ymmärtämään meidän nykykulttuuria eli 1800-luvun alussa.

Runoilija Lordi Byron 1800-luvun alkupuolen kirjallinen rokkitähti ja kirjallisuudenhistorian kovimpia panomiehiä.

Hän teki itsestään ja lanseerasi kirjallisuuteen: byronilainen sankari.

”Mad, bad and dangerous to know.” Seksikäs, synkkä ja erilainen. Kapinallinen. Lahjakas jossain, usein älykäs. Yksinäinen susi. Täynnä vaaran tuntua, joka lisää hänen seksikkyyttään.

Lordi Byron voitti.

Byronilaisen sankarin tunnetuimmat esimerkit ovat viihdejättihittejä:

Twilight– ja True Blood-saagojen seksikkäät vampyyrit ja ihmissudet ovat byronilaisia sankareita. Hengenvaarallisia, heihin ei pitäisi rakastua mutta minkäs teet.

– Tai avoimemmin seksillä ratsastavan 50 Shades of Grey -trilogian dominoiva miljonäärimies.

Naisten kirjoittamia kirjoja naisille. Lukevat naiset ovat lompakoillaan äänestäneet tällaisen byronilaisen sankarin puolesta. Todistaneet sen vetovoimasta.

Miten voisikaan tavallinen tukkansa kampaava, työnsä tunnollisesti tekevä kiltti perusmies näiden kanssa kilpailla.

Me elämme byronilaista aikaa.

Lopputuloksena nykykirjallisuudessamme on seksuaalinen kaikkien sota kaikkia vastaan, jossa niille, joilla on paljon, annetaan lisää, ja ne joilla on vähän, otetaan vähäkin pois. Kilpailusta ei enää pääse pois, kuten Jane Austenin romaanien pariskunnat sillä, että mennään naimisiin ja ollaan naimisissa kunnes kuolema erottaa. Meille avioseksi on vain yksi ja melko tylsä seksin muoto. Halujen taistelukentällä rikkaat rikastuvat ja köyhät köyhtyvät. Köyhät poistavat itsensä kilpailusta ja uppoavat nettipornoon ja videopeleihin.

***

Niinhän sitä sanotaan, että intellektuelli on ihminen, joka ei ole minkään alan asiantuntija, vaan kaikkien. Joten tässä aidossa intellektuellihengessä kirjailijana, ratkaisen tähän loppuun vielä yhden ikiaikaisen ongelman. Se on pilkahdellut jo täällä niiden keskustelupiirien joukossa, johon Hotakaisen Matti Virtanen ja Palahniukin Fight Clubin mies osallistuivat.

Miksi miehet eivät puhu?

Tästä valitetaan paljon nykyään. Mikseivät miehet puhu tunteistaan ja ongelmistaan?

Kyllä miehet puhuvat. Miehet kirjoittavat ja lukevat, se on heidän tapansa puhua. Miesten kirjoittama kirjallisuus on täynnä miehiä ongelmineen ja tunteineen. Siitä vain tutustumaan. Miesten tapa kirjoittaa on keskimäärin vähän erilainen, ja se ei korosta näitä tunteita ja ongelmia se korostaa vain suhteessa siihen, miten niitä pyritään ratkaisemaan, ei kuvailemaan. Hieman kärjistäen: siinä kun naiset puhuvat ongelmastaan ja millaisia tunteita se heissä herättää ja miten noita tunteita lepytellään, mies siirtyy suoraan miettimään ratkaisua.

Tunne on merkki siitä että on olemassa ongelma. Jos ei ole tunteita, ei ole ongelmia vaan business as usual Jos ei ole ongelmia, ei ole tunteita vaan businessa as usual. Ja jos on ongelma, sehän pitää ratkaista. Ei jäädä tuleen makaamaan, kuten Tuntemattomassa sanottiin.

Ja kyllä he puhuvatkin, toisten miesten kanssa.

Miksi ei sitten naisten kanssa?

Koska: – puhuminen paljastaa heikkouden. Jos nainen joutuu opastamaan miestä mihin tämän pitää kätensä laittaa seksissä, niin mitä se kertoo miehestä? Hän on sellainen mies, joka ei osaa, ja jota naisen pitää opettaa.

Otetaan mies, joka varsin ymmärrettävästi haluaa kokea olevansa perheessään urhea johtaja, edes välillä. Jos hän joutuu keskustelemaan naisen kanssa siitä, miten perhettä johdetaan, nainen saattaa alkaa opastamaan miestä, ja silloinhan mies ei ole perheen johtaja.

Hän on vähemmän mies, eli hän rikkoo miehen ensimmäistä sääntöä: älä ole nainen.

Joten parempi ettei ota riskiä ja ei puhu.

Toinen syy on se, että naiset on ”kouluttautuneita” tunnepuheessa, joten mies on lähtökohtaisesti usein altavastaajan asemassa. Joten pätee taloustieteestä tuttu suhteellisen edun periaate: kumpikin kaupan osapuoli tekee sitä missä on parempi.

*

Ranskalainen kirjailija Marguerite Duras on sanonut: Miehiä pitää rakastaa. Koska jos heitä ei rakasta, he ovat aivan sietämättömiä.

Rakastaa on verbi, teonsana. Se on siis jotain mitä teemme tai emme tee, ja ihmiselle, niin naiselle kuin miehellekin, on annettu vapaus valita mitä hän tekee.

Epäkaupallisia tiedotteita & esiintymisiä

– Käsikirjoitusten jättö Gummeruksen Suureen Romaanikilpailuun on päättynyt. Käsikirjoituksia tuli hurja määrä. Nyt on vuorossa käsikirjoitustorniin kiipeäminen, ja tammikuussa keräännymme päättämään voittajia. Lisätietoja tulossa aivan lähiaikoina tänne.

– Pidän Eiran Aikuislukiossa luennon nimeltä Totuus miehistä keskiviikkona 13.11. klo 15.30. Luento kuuluu Mies muutoksessa -luentosarjaan. Luento on avoin kaikille, siis muillekin kuin koulun opiskelijoille. Laivurinkatu 3.

– Minulla oli ilo ja kunnia vierailla myös Tampereella Poliisiammattikorkeakoulun kuulusteluopin kurssilla viime kuun lopussa. Luennoin aiheesta totuus ja vale kirjallisuuden näkökulmasta. Kokemus oli mainio ja yleisö mahtavan kiinnostunutta. Kirjoitin luennon pohjalta esseen, joka julkaistaan joulukuussa (tai viimeistään tammikuussa) Poliisiammattikorkeakoulun sivuilla. Siitä lisää myöhemmin.

– Esiinnyn Laaksolahden kirjastossa ke 20.11. klo 18, Veininkatu 24, Espoo. Tervetuloa kuuntelemaan ja kyselemään.

– Näinä päivinä ilmestyy myös Teema-lehden numero, jossa on haastatteluni. Teema on Helsingin yliopiston kirjallisuustieteen opiskelijoiden lehti, joka kuunteli näkemyksiäni avantgarde-kirjallisuudesta sekä siitä, mitä totaalinen romaani oikein tarkoittaa. Lehteä saanee ainakin yliopiston päärakennuksesta ja Akateemisesta kirjakaupasta.

– Hyvää isänpäivää!

Kirjamessut ja muita esiintymisiä

Esiinnyn Helsingin Kirjamessuilla 24.10 torstaina klo 13.30 – 14.00 Katri Vala -lavalla. Minua ja Mooses Mentulaa haastattelee toimittaja Anna Laine. Esiintymisen jälkeen kello kahdelta pyörin Gummeruksen osastolla ja siitä eteenpäin ties missä päin hallia ainakin klo viiteen asti. Lukija, tule tervehtimään!

Keskiviikkona luennoin Tampereella, mutta tilaisuus on suljettu. Siitä lisää myöhemmin. Sen sijaan luentoni Eiran aikuislukiossa ke 13.11. klo 15.30 on yleisölle avoin. Lukion reaaliaineiden yhteiskurssi Mies muutoksessa toteutetaan avoimena luentosarjana, jossa miesteemaa lähestytään mm. biologian, uskonnon, elokuvan ja kirjallisuuden näkökulmista. Minä pysyn tässä viimeisessä lestissä.

Edit. La 26.10.

Tästä linkistä näkee YLElle televisioidun haastattelun, jossa keskustelen kirjamessuilla toimittaja Tuula Viitaniemen kanssa aiheesta Totuus naisista:
http://areena.yle.fi/tv/2067961

Merkintöjä siitä mihin nykyromaani pystyy

Keskiviikkona 18.9. järjestettiin Helsingin Työväenopistolla keskustelutilaisuus otsikolla Mihin nykyromaani pystyy. Kriitikko, runoilija Jukka Koskelainen alusti aiheesta, haastatteli ja keskusteli kanssani mm. Totaalisen romaanin manifestistani ja romaanistani Totuus naisista. Tässä joitain muistiinpanoja tilaisuudesta. Pahoittelen niiden raakilemaisuutta. Näiden puhtaaksikirjoittaminen olisi parin päivän ylellisyys, johon minulla ei nyt valitettavasti ole varaa.

*

Jukka Koskelainen alusti siitä, kuinka romaani on lajina väitetysti aina vaikeuksissa. Hänen omien kirjallisuuden opintojensa aikana 80-luvulla oli muodissa postmoderni romaani, joka oli kyllä kiinnostava, muttei sitten kuitenkaan parempi kuin vanhemmat romaanit. Toisaalta kyseessä taisi olla samanlainen muoti-ilmiö kuin ranskalainen ”uusi romaani” vähän aiemmin 60-luvulla. Siinäkin oli ”uuteen aikaan sopiva uusi tapa kertoa” – joka siinä tapauksessa ei oikeastaan enää kyennyt kertomaan.

David Shields on esittänyt teoksessaan Reality Hunger, että perinteinen fiktiivinen romaani olisi vanhentunut, ja ihmiset kaipaavat nykyään suoraa puhetta, faktaa vanhojen keksintöjen sijasta. Tämän jälkeen Koskelaisesta oli kiinnostavaa ja miellyttävää nähdä manifestini ja kuulla, että joku reilusti uskaltaa puolustaa juonta.

Kaksi yhdessä kaiken kattavaa perusteluani sille, miksi juoni:

– ”Populistinen syy”: ihmisen luontainen tarve narratiiveille, saada järjestystä kaaokseen. Sama ilmiö myös: uutiset, historiankirjoitus, psykologia, tiede, uskonto… Ihmiset ovat valmiit lukemaan huonoakin proosaa saadakseen kuulla hyvän tarinan, elää sen mukana.

– ”Elitistinen syy”: Uskottava ja järkevä juoni on vaikea tehdä. On paljon helpompaa lyödä läskiksi ja väittää, että ”tämä on kokeellista” tai ”ei elämässä ole juonta”, kuin kirjoittaa hyvä juoni. Pitää osata arvostaa sitä, jos kirjoittaja osaa kaiken keskellä kuljettaa juontakin, ja laittaa itsensä näin likoon – sillä juoni on joka käänteessä riski: lukija voi aina pitää sitä tyhmänä tai epäuskottavana tms. (Sama pätee realistisuuteen pyrkivissä henkilöhahmoissa: ne ovat iso riski kirjoittajalle, koska lukija on aina ihmisten asiantuntija. Kirjailijan on liian helppo paeta tätä riskiä väittämään, että ei hahmon ois pitänykkään olla uskottava.)

Työhypoteesini on toistaiseksi: Kaikki hyvä mikä voidaan tehdä romaanissa, voidaan tehdä juonellisessa romaanissa. Ja juonen kanssa romaanista tulee parempi, koska juoni on palkitseva lukijalle ja vaatii kirjoittajalta taitoa. Juoni on tärkeä bonus lukijalle ja romaanille.

Vertaus: uimahyppy vs. pellehyppy. Pellehyppyynkin tarvitaan vähän taitoa ja kohtalaisesti rohkeutta, mutta ei niitä voi silti samana lajina pitää uimahypyn kanssa.

Esikuvana E. M. Forsterin alakuloinen, rauhallinen, lähes vastentahtoinen myöntymys sen edessä, että kyllä vain, kyllähän romaani kuitenkin kertoo tarinan (”Oh dear yes, the novel tells a story”).

Totuus naisista -romaanin lähtökohdat: 1) lukemani uutinen, jolle nuorten tarina perustuu. (Perustuu siis ”tositapahtumiin”.) 2) Tapanin hahmo, joka oli välttämätön tarinan kertojaksi ja nuorten tarinan vastapainoksi ja 3) se että olen kahden pienen tytön isä.

Väite, että ”realistinen romaani ei enää pysty kuvaamaan ihmistä”. Tämä väite nousee tasaisin väliajoin, ja esitettiin ensi kerran (?) jo modernismin tulon myötä sata vuotta sitten. Virginia Woolf: ”Joulukuun tienoilla 1910 ihmisluonto muuttui”. Väitteen taustalla usein marksilainen näkemys yhteiskunnasta ja ihmisestä sen tuotteena. Tähän liittyy ajatus ihmisluonnon muokattavuudesta ja plastisuudesta [sic]: että ihminen olisi jotenkin ratkaisevasti ”uusi ihminen” uudessa yhteiskuntajärjestyksessä. Itse uskon ihmisluontoon, joka on hyvin pysyvä, joten en osaa ottaa kovin vakavasti marksilaisia teoreetikkoja. Myös usein kuultu valitus siitä, kuinka nykyaika on pirstaloitunut jne. ei usein johda mihinkään. Kirjailijan tulisi yrittää saada jotain tolkkua omasta ajastaan, tarjota oma maailmanselityksensä. On pelkurimaista väistää tätä vastuuta.

Romaanin muodon tietysti pitää olla erilainen kuin 1800-luvulla. On hassua, jos jotkut luulevat romaaniestetiikkani olevan jonkinlaista kellojen kääntämistä taaksepäin. Taustalla  on omituinen ennakkoluulo siitä, mitä perinne tarkoittaa. Eiväthän romaanini kuitenkaan ole samanlaisia kuin 1800-luvulla kirjoitettiin, eikä tarkoitus ole yrittää kirjoittaa kuten vaikka Tolstoi tai Flaubert tai Fitzgerald kirjoittivat.

Esim. kertojan roolin ymmärtämisen ja tarkkuuden myötä romaanitaide on jossain asiassa pystynyt jopa parantumaan, kehittymään paremmaksi. (Eli taide voi pikkuisen kehittyäkin.)

Nykylukijan keskittymisjänne lyhenee, on jo lyhentynyt. It-aika. Tämä kannattaa kirjailijan ottaa huomioon, vaikkei sille antaisikaan periksi. Mm. erilaiset ”katkokset”, kuten Shields on puhunut, sopivat nykyromaaniin. Koskelainen nosti tällaisina esiin romaanistani mm. Tapanin keskustelun rehtorin kanssa, Tapanin sisäiset monologit sekä chat-viestien ja Facebook-keskustelujen käytön lineaarista kerrontaa katkaisemassa.

Puhuimme Totuus naisista -romaanin kertojaratkaisusta (Roosan ulkopuolinen objektiivinen kertoja, Tapanin eläytymisesitys) sekä nuorten ihmisten ja heidän kielensä kuvauksesta.

Onko romaanilla tehtävää? Jossain vaiheessa teoreetikot poistivat tekijän intention täysin irrelevanttina, sitten se tuli takaisin keveämmässä muodossa, jossa tekijän mielipide oli vain yksi muiden joukossa. Toisaalta meillä on humanistinen käsitys, joka voi auttaa ymmärtämään erilaisia näkemyksiä tuomalla niitä kaunokirjallisesti esiin. Ehkä tämän äärimmäisin muoto olisi ajatus, että romaanin pitää parantaa maailmaa.

Totaalisella romaanilla ei ole poliittista tehtävää tai yritystä vaikuttaa lukijan mielipiteisiin (tällainen tavoite kääntyy usein päinvastaiseksi muutenkin!), ellei korkeintaan sellaiseksi laskisi konsensuksen hämmentäminen ja erilaisten kuin ”perinteisten humanististen Kaikkien Hyvien Asioiden” ja kulturellien ihmisten esiintuominen. Toisaalta romaani pystyy kyllä saamaan lukijansa ymmärtämään erilaisia ihmisiä, eläytymään näiden lähtökohtiin. Kirjailija tekee aina samaa: hän on jokaisen hahmon puolella ja jokaisen repliikin puolella, jonka hänen hahmonsa esittävät, vaikka ne ovatkin usein vastakkaisia.

Lisäksi käsittelimme ainakin kritiikin objektiivisuuden illuusiota (josta olen kirjoittanut täällä) ja sivusimme mm. meksikolaista kirjallista Crack-liikettä (tätä en itse tunne) sekä Jonathan Haidtin kirjaa Righteous Mind. Ehkä jonkinlaisena loppuyhteenvetona: keskeisempää kuin se, onko kirja totta vai ei, on se, kuinka totuudellista se on. Fiktio ja fakta voivat kumpikin olla enemmän tai vähemmän totuudellista, eli antaa todemman kuvan siitä, mitä on olla ihminen, millaisia elämä ja yhteiskunta ovat ja miten me toimimme. Joskus karikatyyri on näköisempi kuin muotokuvamaalaus.

*

Keskustelu oli mielestäni onnistunut, vaikka paljon jäi vielä puolessatoista tunnissakin sanomatta. Toivottavasti keskustelu jatkuu. Kiitokset vielä Jukka Koskelaiselle, järjestäjä Mervi Tuomikoskelle Työväenopistosta ja ennen kaikkea paikalla olleelle yleisölle.

*

Muut totaalista romaania käsittelevät kirjoitukseni blogissa:

Totaalinen romaani I: Veblenin romaani

Totaalinen romaani III: Yllätä mut

Totaalinen romaani IV: Taiteen poliittisuudesta eli Tony Halmeen maissip-ska

Keskustelutilaisuus: Mihin nykyromaani pystyy

Kriitikko, kirjailija Jukka Koskelainen ehdotti minulle keväällä keskustelutilaisuutta Totaalisen romaanin manifestini tiimoilta. Nyt se toteutuu ensi keskiviikkona otsikolla Mihin nykyromaani pystyy? Keskustelua tämän ajan proosasta.

Uskonpa, että tilaisuudesta tulee kiinnostava. Jukka Koskelainen alustaa ja haastattelee romaanin nykytilasta, ja keskustelemme omastani ja muiden alan ihmisten romaaninäkemyksistä. Minulla on yhtä sun toista sanottavaa aiheesta. Lupaan raottaa samalla verhoa ja paljastaa, mitä Totuus naisista -romaani on syönyt, mitä siitä on löydetty ja mitä ei.

Tilaisuuden järjestää Helsingin Työväenopisto, aika ja paikka on keskiviikko 18.9. klo 16.50–18.20, Opistotalo, Viipurinsali, Helsinginkatu 26.

Tervetuloa kuuntelemaan, keskustelemaan, tapaamaan.

Ohessa esittely Työväenopiston sivulta:

Mihin nykyromaani pystyy? Keskustelua tämän ajan proosasta
Ke 18.9. klo 16.50–18.20 Opistotalo, Viipurinsali, Helsinginkatu 26
Kirjailija Joonas Konstig julkaisi Parnassossa (1/2012) ohjelmallisen kirjoituksen Totaalisen romaanin manifesti. Hän peräänkuuluttaa romaanitaidetta, joka ”nielee ihmiset ja maailman karvoineen päivineen ja toisaalta käyttää ylpeänä koko tarinankerronnan historian kuluessa kertynyttä ammattitaidon arsenaalia”, romaania, joka säilyttää kontaktin lukijoihin eikä joudu Elokuvan syrjäyttämäksi; romaanin, jolle ei käy kuten marginaaliin joutuneelle runoudelle. Kirjallista keskustelua Konstigin kanssa käy Jukka Koskelainen.

Haastattelu Kivenlahden kirjastolle

Espoon Kivenlahden kirjasto täyttää lokakuussa 30 v. Paikka on minulle tärkeä, koska olen syntynyt ja kasvanut Kivenlahdessa, ja sattuneesta syystä olen asioinut kirjastossa aika taajaan lapsena ja nuorena. Kirjasto arvostaa paikallista kirjailijaa, ja koska en pääse lokakuussa paikan päälle, kuvasimme kirjastolaisten kanssa videohaastattelun vanhan kouluni kallioilla. Kerron siinä kivenlahtelaisista taustoistani ja ne näkyvät kirjoissani, ajoittain hyvinkin konkreettisesti.

Ja koska ylihuomenna, la 7.9. vietetään Kivenlahti-päivää enkä ikävä kyllä pääse taaskaan, videohaastattelu edustaa minua silloinkin. Video on nähtävissä Kahvi-Kaisassa klo 12.30-15.00. Kahvi-Kaisahan on se punainen tupa Kivenlahdenkatu 10:n sisäpihalla, ostarin viereisessä korttelissa. Päivän järjestäjä on Kivenlahti-Stensvik ry.

Saako lähettää terveisiä? Terveisiä vanhoille kavereille Kivenlahdesta!

Kahvi-Kaisa

32 ilmasta.

Kirjoita luovasti Palmeniassa + Oriveden Uuden Kirjan Päivät

Tänä syksynä opetan kirjoittamista Kriittisen Korkeakoulun Kirjoittajakoulussa sekä Helsingin yliopiston koulutuskeskus Palmeniassa. Kriittisen opiskelijahaut syksyksi on tehty, mutta Palmenian kurssillani Kirjoita luovasti on vielä muutama paikka vapaana. Kirjoita luovasti on monipuolinen johdatus luovan kirjoittamisen alalle. Se on verkkokurssi, eli tapahtuu täysin netin välityksellä kurssin omassa oppimisympäristössä Moodlessa. Vierailevana opettajana kurssilla käy myös kirjailija Helena Sinervo. Tervetuloa mukaan. Kurssilla on ollut aina hieno yhteishenki.

Palmenia järjestää kurssiensa avoimien ovien päivän Helsingin keskustassa ke 28.8. klo 14.30 alkaen. Tilaisuudessa on mm. Venla Hiidensalon alustus aiheesta Sosiaalisen median hyödyntäminen kirjan markkinoinnissa. Kaikki kirjoittamisesta ja kirjoittamisen opiskelusta kiinnostuneet ovat tervetulleita. Tilaisuus on maksuton.

*

Oriveden Opisto järjestää Uuden Kirjan Päivät elo-syyskuun vaihteessa. Tiedossa on koko viikonloppu kirjoja ja kirjallisuuskeskustelua. Luen perjantaina otteen romaanista Totuus naisista ja lauantaina 31.8. luennoin aiheesta Onko kaikki tosiaan jo sanottu. Esiintyjinä lisäkseni Virpi Hämeen-Anttila, Maria Peura, Juha-Pekka Koskinen, Heidi Köngäs, Sirpa Kähkönen, Leena Lehtolainen, Sirkku Peltola, Leevi Lehto, Pirjo Hassinen, Markku Envall ja Petri Tamminen. Uuden Kirjan Päivien ohjelman saa luettavaksi klikkaamalla tästä kohtaa ”Haaveet”. Tervetuloa kuuntelemaan ja keskustelemaan.

Oriveden Opisto on vanha alma materini, joten on erityisen mukavaa palata sinne tällä kertaa luennoijan roolissa. Opiskelin Orivedellä sanataidetta lukuvuonna 2002 – 2003 ja kirjoitin ensimmäisenä päivänä Jyrki Vainosen novellikurssin naapuriluokassa (en osaa työskennellä seurassa) aloitukset tarinoihin, jotka myöhemmin valmistuivat ja kansiin painettiin novelleina Kauriiden taivas ja Rikhard II.