Uskontoa ateisteille

Pidin Richard Dawkinsista silloin kun hän vielä keskittyi tieteeseen. Geenin itsekkyys, Sokea kelloseppä, Extended Phenotype, ahmin niitä nuorena. Sittemmin Dawkins tuntuu taantuneen dogmaattiseksi teinipojaksi, joka käy fanaattista uskonsotaa uskovaisia vastaan. Mikä on paitsi sivistymätöntä, myös suoranaisen inhottavaa. Aikuisten maailmassa toisia ihmisiä tulisi arvostella lähinnä sen mukaan, tulisiko heistä hyviä naapureita. Kävisikö heiltä lainaamassa jauhoja, voisiko lapset virpoa heillä pääsiäisenä, juttelisivatko he pihalla, pitäisivätkö pihan siistinä, antaisiko heille vara-avaimen omaan kotiinsa ja pyytäisi kastelemaan kukkia, kun on matkoilla. Uskovaisista ihmisistä – ja puhun kristityistä, koska en tunne muita – tulee hyviä naapureita.

Minä olin nuoresta asti samaa koulukuntaa kuin Pentti Linkola. Jossain esseessään Linkola harmitteli, että hän ei osaa uskoa, sillä se varmasti toisi lohtua. Nykyään onkin tapana esittää, kuinka uskominen on yhä vaikeampaa, koska maailmanselityksemme on niin tieteellinen, pappien sijasta kuunnellaan lääkäreitä ja profeettoina toimivat tiedemiehet. Paradoksi on tietysti siinä, että jos Jumala on olemassa, silloinhan on sama kuinka tieteellistä meno maan päällä on, ei taivas lie yhtään sen kauempana. Meitä vain ei enää kannusteta etsimään uskoa. Pikemminkin meitä kannustetaan pois uskosta. Syinä käytetään tieteellisiä, mutta oikeasti ne ovat usein poliittisia ja tarkoitus pyhittää keinot.

Sveitsiläisen filosofin Alain de Bottonin tuore kirja Uskontoa ateisteille (Basam Books 2013) täyttää paikkansa. Sen lähtökohtana on esitellä uskonnon hyviä puolia niille ihmisille, jotka eivät pysty uskomaan. De Botton etsii uskontojen (lähinnä kristinuskon, juutalaisuuden ja buddhismin) opetuksien tarjoamia inhimillisiä etuja ja etsii keinoja saattaa ne epäuskoisten ulottuville.

Uskontoa ateisteille

Mitkä ovat uskonnon edut de Bottonin mielestä? Mainitsen tässä vain muutamia ja nekin sotken omiin ajatuksiini:

– Oletko huomannut kuinka paljon esitetään tuskastuneita väitteitä, jotka alkavat ”Ihmisten pitäisi olla enemmän… Miksemme me kaikki voisi vain tehdä tavalla X…?” Näistä lausemuodoista tietää jo etukäteen, että näin ei tule koskaan tapahtumaan. Uskonnot sen sijaan ymmärtävät, kuinka vaikeaa on muuttaa ihmisten käyttäytymistä laajassa ja kestävässä mittakaavassa. Ja silti ne pystyvät siihen. De Botton hahmottelee keinoja miten se onnistuu. Se edellyttää käytännössä vahvaa, elävää, alati mukana olevaa yhteistä, julkisesti tunnustettua uskomusjärjestelmää perinteineen ja instituutioineen. Aika paljon enempää siis kuin vain valistuskampanjoita ja kiltteyttä.

Tai sitten, tietysti, raakaa lakia. Mistä pääsemmekin seuraavaan:

– Nöyryyden edut. Yksi uskontojen keskeisiä opetuksia on hybriksen välttäminen ja ihmisen erehtyväisyyden (”syntisyyden”) muistaminen. Minä kavahdan näitä moderneja aatteita, jotka eivät anna ihmisen olla epätäydellinen, vaan ovat muokkaamassa meitä alusta uusiksi. Siperia ei näköjään opettanut meitä. Että täydellinen on hyvän vihollinen – tämä on hyvin vaikea oppia. Pelkkä älyllinen argumentointi sen puolesta ei ikinä tule vakuuttamaan kaikkia. Mitä enemmän tätä mietin, sitä enemmän pelkään, ettei tämä mene ihmisten jakeluun ilman uskontoa. Voi olla, että ilman uskontoa jokaisen sukupolven täytyy oppia utopioiden vaarallisuus kantapään kautta.

Uskonnot vastustavat maallisia utopioita jo lähtökohtaisesti. Tämä on myös se poliittinen syy, minkä takia monet hyökkäävät uskontoa vastaan. He haluavat päästä tekemään ihmiskokeita. Sukupolvia halutaan uhrata tulevien hyväksi.

…mistä jatkaen:

– Pessimismin ilot. Uskonnot tietävät, kuinka armollista on, kun aina ei tarvitse onnistua ja antaa hymyillen sataakymmentä prosenttia. Ja kuinka vapauttavaa on voida myöntää heikkoutensa, edes yksin salaisuudessa. Ja että yllättäen tämä ei heikennäkään meitä, vaan vahvistaa.

*

De Bottonin kirja alkaa heikonpuoleisesti ja sisältää vähän naiivejakin visioita siitä kuinka yhteiselo tulee mahdolliseksi kun viha hylätään tjsp, tällaista Kukoistuksen käsikirjoitusta. Mutta se paranee kyllä, ja kun de Botton pääsee vauhtiin, hän tekee parempaa teologiaa kuin moni teologi. De Botton argumentoi uskonnon puolesta taitavasti ja kauniistikin.

Ja silti pysyy ateistina.

Tästä seuraa kiinnostava jännite. Ateistikin voi joutua huomaamaan, että ei tämä uskontohomma ihan hölmöä olekaan. Ehkä ei olekaan sattumaa, että kaikki kansat ovat aina olleet uskonnollisia – voisiko olla, ettei se johdukaan tyhmyydestä? De Bottonin korvaava visio ”sekulaarista uskonnosta” taas on kaukaa haettua ja työlästä verrattuna siihen, että… ai niin. Meillähän on jo valmis uskonto, jolla on vuosituhantiset opit, perinteet, kirkot, instituutiot, rituaalit, jne.

Loppua kohti kirjan lukija huomaa kysyvänsä yhä uudestaan: äh, mitä jos sitä vaan uskoisi? Yrittäisi edes.

Sama T.S. Eliotia lainatakseni,

We shall not cease from exploration

And the end of all our exploring

Will be to arrive where we started

And know the place for the first time

*

Basam Booksin kustantama kirja on myös esineenä kaunis, mikä ei suinkaan ole merkityksetöntä de Bottoninkaan mielestä.

***

PS: Minun on jatkettava vielä T.S.Eliotilla. Hänen myöhäisempää, kristillistä tuotantoaan edustava Choruses from ’The Rock’ sanoo nimittäin samoja asioita niin painavasti ja niin kaikin tavoin huomattavalla etumatkalla näihin minun tuumiini:

О Lord, deliver me from the man of excellent intention and impure heart…

Lainaan kohdasta VI:

Why should men love the Church? Why should they love her laws?

She tells them of Life and Death, and of all that they would forget.

She is tender where they would be hard, and hard where they like to be soft.

She tells them of Evil and Sin, and other unpleasant facts.

They constantly try to escape

From the darkness outside and within

By dreaming of systems so perfect that no one will need to be good.

But the man that is

will shadow

The man that pretends to be.

 

Jonathan Haidt: The Righteous Mind

Onko Perussuomalainen puolue maallinen paholainen, jonka tehtävä on vain pilata kaikki hyvä ja kaunis, jonka eteen kunnon ihmiset ovat tehneet vuosikymmeniä työtä? Miten kukaan muu kuin paha ihminen voisi kannattaa heitä? Ja miten on mahdollista, että he ovat yhtäkkiä Suomen toiseksi suosituin puolue?

Tämä kirja voi tarjota vastauksia. Se oli minulle vuoden 2012 tärkein tietokirja.

The Righteous Mind: Why Good People Are Divided by Politics and Religion on yhdysvaltalaisen moraalipsykologin Jonathan Haidtin katsaus ihmisen moraaliseen ajattelun. Hän esittelee kirjassa teoriansa niistä voimista, jotka muokkaavat ihmisen moraalisen ajattelun – siis käsityksemme oikeasta ja väärästä, hyvästä ja pahasta. Näkökulma on evolutiivinen ja kulttuuriantropologinen.

Kirjan johdannoksi Haidt kuvaa tapamme tehdä moraalisia tuomiota. Se on vaistomainen. Kun kohtaamme moraalisen ongelman, koemme ensin intuitiivisen reaktion, ja vasta sitten analyyttinen järkemme käy töihin rationalisoidakseen omat tuntemuksemme. Toisin sanoen (oma esimerkkini), kun Riikka-Piia tulee ja kertoo mielipiteensä, me mietimme ensin a) tykkäämmekö Riikka-Piiasta

b) tykkäämmekö tästä mielipiteestä

ja ehkä sitten, ehkä, c) onko hänen mielipiteensä totta.

Ehkä. Yleensä olemme jo kahden edellisen kohdalla valinneet, miten suhtaudumme mielipiteeseen tarvitsematta ryhtyä edes pohtimaan. Esimerkkejä tästä voi löytää omasta toiminnastaan päivittäin, mutta Haidt muotoilee ja perustelee argumenttinsa nasevasti.

Kirjan pääsisältö on teoria moral foundationeista, moraalin perustoista. Nämä ovat ihmisen mielen universaaleja moduuleja. Arvoissamme havaittavat erot johtuvat siitä, että erilaiset kulttuurit, yhteisöt, poliittiset koulukunnat ja yksilöt painottavat niitä eri tavoin. Kuusi moraalin perustaa ovat:

1) Care/harm: Tapa samaistua toisten kärsimykseen ja tuomita sen aiheuttaminen. Lempeys ja hoiva. Pohjautuu nisäkkäiden kiintymyssuhdemekanismiin, mikä selittää miksi hellyyttävien kuuttien nuijiminen herättää enemmän vastustusta kuin etanoiden tallominen.

2) Fairness/cheating: Tähän perustaan liittyvät tunteet oikeudenmukaisuudesta ja sen loukkamisesta. Vastavuoroisen altruismin mekanismi, eli jos minä raaputan selkääsi, sinun tulee sitten raaputtaa minun. Nykyään esim. verojen ja yhteiskunnan tukien kysymykset koskettelevat tätä moraaliperustaa.
3) Liberty/oppression: Vapaus vainosta ja sorrosta. Inho pomottajia ja kiusaajia kohtaan. Usein jännitteessä ao. auktoriteetti-perustan kanssa. Ihminenhän on tässäkin suhteessa ambivalentti: toisaalta olemme melko tasa-arvoisia (metsästäjä-keräilijä-yhteiskunnat jopa  erittäin tasa-arvoisia), toisaalta meillä on taipumus järjestää hierarkioita kuten kaikki sosiaaliset eläimet tekevät.

4) Loyalty/betrayal: Kyky järjestyä ryhmäksi, toimia ryhmän puolesta ja uhrautua sen eteen. Miehet, jotka vetävät käden vaistomaisesti lippaan kuullessaan sotaveteraaneista, kokevat tämän erityisen tärkeäksi moraalin perustaksi. Myös maahanmuuttokriittisyyttä voi selittää tällä: suomalaisten suosiminen voidaan nähdä oman ryhmän sisäisenä lojaalisuutena, ”niiden” positiivinen syrjintä taas petturuutena.

5) Authority/subversion: Pitkä historiamme kädellisinä (ja nyt uudestaan järjestäytyneissä valtioissa toimivina olentoina) muokkasi tätä perustaa, joka keskittyy hierarkkisiin sosiaalisiin suhteisiin. Se sisältää hyvän johtajuuden ja alamaisuuden käsitteitä, kunnioituksen laillista auktoriteettia ja traditioita kohtaan. Monet liberaalit usein kokevat nuoren Haidtin tavoin, että ”hierarkia = valta = riisto = paha”, mutta kyky toimia yhteisönä ja näin torjua anarkia luonnollisesti vaatii hierarkistakin järjestystä.

6) Sanctity/degradation: Tämän perustan muovasi inhon ja saastumisen psykologia, behavioraalinen immuunijärjestelmä. Se sisältää (usein uskonnollisia) käsityksiä siitä kuinka elää jalommalla tavalla, vähemmän eläimellisellä tasolla. Jos uskot, että keho on temppeli, jonka moraalittomat teot kuten bestialismi, Pringlesit tai Crocs-jalkineet saastuttavat, tämä pyhyyden moraalinen perusta on sinussa vahva.

Moraaliset perustat ovat arvojemme makuaistit.

Haidt kutsuu ”konservatiiviseksi eduksi” sitä, että konservatiivinen moraaliajattelu puhuttelee kaikkia näitä perustoja, siinä missä liberaali moraali lähinnä kahta. Lienee helppo huomata, että esimerkiksi pyhyyden moraalinen perusta on moderneilla maallisilla liberaaleilla melko vähässä käytössä (ellei lasketa uskoa, että lisäaine on epäpyhä myrkky ja luomu puhdasta). Toisaalta liberaali individualismi painottaa huomattavasti enemmän vapauden perustaa kuin lojaalisuuden saati sitten auktoriteetin. Ja äärimmäisen vahvasti nykyliberaali ajattelu korostaa care/harm-perustaa: se näkee maailman täynnä vähemmistöjä, jotka ovat pelastamista kaipaavia uhreja, olivat nämä sitten eläimiä, naisia, mustaihoisia tai vaikka nettivihan uhreja, ja tiesivät nämä sitten itse olevansa uhreja vai eivät. (Ei-länsimainen maailma saatetaan nähdä esim. taikauskon tai patriarkaatin uhreina tai äärimmäisillään omien perinteidensä uhrina, ikään kuin perinteiden tehtävä olisi vain alistaa ihmisiä ja länsimaisen älymystön tehtävä olisi pelastaa nämä siitä).

”Konservatiivisesta edusta” puhuminen ei ole kannanotto konservatiivisen ajattelun puolesta. Haidtin kirja on aidosti ja tieteellisesti puolueeton. Haidt on pluralisti, joka pyrkii ymmärtämään moraalista ajattelua, ei asettamaan sitä rankingiin. Hän myöntää lähteneensä aikoinaan nuorena liberaalina tutkimaan moraalipsykologiaa, että voisi auttaa demokraattista puoluetta, ja kuvaa kirjassa niitä kokemuksia, jotka auttoivat häntä ymmärtämään kolikon toisenkin puolen. Ei ole sattumaa, että Haidtkin nuorena kuvitteli republikaanien olevan vain pahoja ihmisiä, joiden tehtävänä on pilata maailma. Kirja osoittaa, että liberaalit ymmärtävät konservatiiveja yleensä huonommin kuin toisin päin. Expertus scio.

The Righteous Mind on avuksi kaikille, jotka haluavat ymmärtää progressiivisten ja perinteisten maailmankatsomusten eroa ja kummankin puolen argumentteja. Se voisi olla tärkeä kirja Perussuomalaisille oman ajattelun jäsentämisessä ja perustelemisessa, mutta Persuvihaajille se olisi erityisen tärkeä. Vaikkei Suomeen toivottavasti ole tulossa kulttuurisotaa samassa laajuudessa ja äärimmäisyydessä kuin Yhdysvalloissa nykyään demokraattien ja republikaanien välillä on, meilläkin alkaa jako liberaaleihin ja konservatiiveihin arvoihin olla puhuvampi kuin vasemmisto-oikeisto-jako.

Siksikin olisi kiva saada tämä suomeksi.

Omassa rankingissani Righteous Mind menee vaikuttavimpien lukemieni tietokirjojen joukkoon, jonnekin tuonne Steven Pinkerin Blank Slaten ja Gary Taubesin Good Calories Bad Caloriesin joukkoon. Kuinkahan monta vuotta opiskelin yliopistolla kulttuuriantropologiaa? Monta, ja silti koen oppineeni tästä kirjasta ymmärtämään perinteisiä yhteiskuntia (lue: konservatiivisia) paremmin kuin yliopiston tenttikirjoistani aikoinaan.

Kirja oli myös yhtenä inspiraationa romaanilleni Totuus naisista, joka loppupeleissä on kaunokirjallinen esitys liberaalien ja konservatiivisten maailmankatsomusten törmäyksestä nyky-Suomessa.

*

Haidtin TED-luento aiheesta, tekstitetty suomeksi.

Rumentajat

Onnea, Helsingin Sanomien kolumnisti Elina Hirvonen! Täytit palstasi pari päivää sitten, ja seuraavaan kirjoitusnakkiin on monta viikkoa aikaa. Palstallasi hyökkäsit yhteiskunnallista epäkohtaa, 85-vuotiasta Raimo Ilaskiveä kohtaan. Entinen kaupunginjohtajahan uskalsi sanoa ääneen mielipiteen, joka oli sinusta arveluttava:

”Ei kaupunkikuvaa kaunista se, että meillä on tämä kerjäläisongelma. Ongelma alkaa olla sillä tasolla, että kerjäläiset tarttuvat hihaan ja ovat vihaisia, jos heille ei anneta.”

Ilaskivi ei siis ole perumassa romaneilta ihmisarvoa, hän toteaa vain, että kerjäläiset eivät paranna Helsinkiä. Kirjoitan sinulle, Elina Hirvonen, koska nämä teidän kolumninne lauseet jäivät mieleeni:

Minunkaan mielestäni kerjäläiset eivät yleensä ole kauniita. Paitsi ne, jotka myyvät kukkia.

Sinustakaan kerjäläiset eivät siis kaunista kaupunkia. Olet siis samaa mieltä Ilaskiven kanssa. Mutta koet silti tarvetta käyttää arvokkaan palstatilasi maan suurimmassa lehdessä kaikista maailman asioista nimenomaan siihen, että voit keksiä hänestä vikaa.

Ratkaisuksi kerjäläisongelmaan sinä, Elina Hirvonen, tarjoat “toisen tilaan asettumista”.

Mutta toisen tilaan asettumisen, eli empatian, ei tarvitse loppua romanien tilaan asettumiseen. Yritätäthän myös arvata, miltä Raimo Ilaskivestä voisi tuntua? Hän on elämänsä aikana katsellut ja rakastanutkin Helsingin kaupunkia aika pitkään. Hänen perspektiivistään muutos näyttää varmaan hätkähdyttävältä. Siellä ei ole koskaan ollut kerjäläisongelmaa, ellei sellaiseksi lasketa Patea, jotka pyytää vippaamaan viitosen.

Ilaskiven Helsinki:

Ei kerjäläisiä.

Ei kerjäläisiä.

Ei kerjäläisiä.

Ei kerjäläisiä. Latoja, jatkakaa sivun loppuun. Vuosikymmeniä, ei kerjäläisiä.

Ja sitten äkkiä elämän lopputaipaleella, jotain aivan uutta, nyt kaupunki on täynnä satoja ihmisiä toiselta puolelta Eurooppaa, jotka — ovatko he polvillaan maassa vapaaehtoisesti? Heillä on sekavia kylttejä ja kuppeja ja he eivät tunnu toimivan minkään tuttujen toimintamallien mukaan, eivät puhu mitään kieltä, jota osaamme, eikä heillä tuntuisi olevan meille edes mitään sanottavaa. Ja he haluavat meiltä rahaa.

Olisiko ihme, jos tästä näkökulmasta jokin tuntuisi olevan pielessä? Epätoivottavaa?

Saanko esitellä sinulle, Elina Hirvonen, kaksi teoriaa, joiden ymmärtäminen saattaa auttaa sinua entisestään asettumaan toisten ihmisten asemaan?

* Ihmisissä kuten muissakin eläimissä vaikuttaa behavioraalinen immuunijärjestelmä. Tämä tarkoittaa luontaista taipumusta karttaa kaikkea sellaista, mikä saattaa olla riski immuunipuolustukselle ja terveydelle. Se on aika ymmärrettävää: helpompaa kuin syödä pilaantunutta ruokaa ja luottaa sisäisen immuunipuolustuksen voittavan siitä mahdollisesti tulevat pöpöt, on karttaa pilaantunutta ruokaa alun perinkin.

Kolumnissasi mainitsemasi paljaat peppuvaot voivat myös laukaista behavioraalisen immuunijärjestelmän, ja asunnottomat ja päihdeongelmaiset ihmiset. Yksijalkaiset pulut ehdottomasti.

Tämä behavioraalinen immuunijärjestelmä ei ole aina kiva juttu. Ehkä haluaisit, ettei siitä puhutakaan, koska se vaikuttaa jotenkin eläimelliseltä, syrjivältä ja epäkorrektilta? Silti se on olemassa. Sivistyneinä aikuisina ihmisinä meidän ei tarvitse käyttää sitä syrjintään, mutta järjestelmän tiedostaminen voi auttaa meitä ymmärtämään itseämme ja toisiamme.

Osalla ihmisistä behavioraalinen immuunijärjestelmä on voimakas. He tarvitsevat suihkunsa joka aamu, he leikkaavat varpaankyntensä viikottain, vaikkeivat käytä sandaaleja, he kavahtavat Patea, joka horjuu heitä kohti makkaraperunat rinnuksella. Toisia ihmisiä taas ei lika pelota. He voivat kävellä kaupungissa paljain jaloin ja ottaa huikkaa kaverin kaverin viinipullon suusta.

Sinulla on kykyä asettua toisen asemaan, joten koeta asettua sellaisen ihmisen asemaan, jota fyysisesti ahdistaa nähdä tällaisia outoja potentiaalisia uhkia ympärillään. Kulje hänen nahoissaan vaikka joka päivä työmatkalla sen Lasipalatsin kerjäläismiehen ohi, joka kulki talveen asti sortseissa, että kaikki kauttakulkijat näkisivät hänen groteskin surkastuneet reitensä.

Sellainen ei kaunista katukuvaa, vaikka miehelle antaisi kukan käteen. Jos tekisimme kokeita, voisimme varmaankin todistaa ohikulkijoissa mitattavia fysiologisia stressireaktioita. Tulehdussytokiineja, valkosolujen aktivoitumista, hormonaalisia muutoksia. He vievät nämä pienet stressireaktionsa sitten mukanaan työpaikalle, liikenteeseen, kotiinsa. Ei tietenkään mitään maailmoja mullistavan vakavaa, mutta todellista silti. Näille ihmisille ja heidän työ- ja perheyhteisöilleen sillä saattaa olla vaikutus. Onko tämä sinusta itsekästä?

Muistuttaisin myös, että kerjäläisten aiheuttama stressireaktio on riippumaton ja tulee kaikkien suomalaisten päihdeongelmaisten aiheuttamien stressireaktioiden kaupan päälle. Nämä ovat siis kaksi toisistaan riippumatonta asiaa. Suomalaisten haukkuminen ei nyt ikävä kyllä auta.

Tai ehkä ne eivät olekaan riippumattomia. Kerjääminen nimittäin saattaa lisätä muitakin ongelmia. Tämä toinen teoria esittää niin.

* Kriminologia tuntee ns. Rikkinäisten ikkunoiden teorian (broken windows theory).

Sen mukaan järjestäytynyt ja siisti ympäristö muistuttaa ihmisiä siitä, että asujaimisto on sitoutunut rauhan ylläpitämiseen alueella. Ihmiset välittävät ja pitävät huolta. Kuriton ja roskainen ympäristö (”rikkinäiset ikkunat”) puolestaan antaa signaalin, että kukaan ei hallitse aluetta. Se on vapaa ylikäveltäväksi.

Malcolm Gladwell kirjoittaa tästä kirjassaan Tipping Point. How Little Things Can Make a Big Difference. Gladwellin mukaan suhteellisen pienet ongelmat kuten graffitit, epäjärjestys tai aggressiivinen kaupustelu ovat rikkinäisiä ikkunoita – eli niistä voi seurata vakavampia rötöksiä ja rikoksia. Hämäräveikko kokee, että jos kaupungin järjestyksestä vastaavat tahot eivät kykene pitämään edes kaupustelijoita aisoissa, he tuskin puuttuvat muihinkaan rikoksiin niin helposti. Tällä tavalla rötöstely voi paisua epidemiaksi. Lähtökohta voi olla hyvinkin yksinkertainen asia.

Ja katso, siltä näyttääkin, että kerjääminen on vain jäävuoren huippu. Tässä lausunto Kosovon romanipakolaisten säätiön puheenjohtajalta Paul Polanskylta, mieheltä, joka varmasti osaa asettua romanikerjäläisten asemaan:

Suurin osa kerjäämisestä on isoa bisnestä. Valtaosaa siitä hallitsevat rikolliset, jotka käyttävät hyväkseen lapsia, tai ahneet yksittäiset ihmiset, jotka ovat keksineet hyödyntää tuottoisaa petosta. Kokemuksesta voin sanoa, että kerjääminen ei ruoki köyhiä.

Etelä-Italiassa Calabriassa olen nähnyt, kuinka köyhiä ja rampoja lapsia tuodaan mersulla kerjäämään kaupungin kaduille. Albaniassa olen haastatellut romaniperheitä, jotka vuokraavat lapsiaan 300 eurolla kuukaudeksi jengeille, jotka vievät heidät Kreikkaan kerjäämään turisteilta.

Kosovossa olen kuvannut videolle romaneja, jotka saapuvat pakettiautoillaan Balkanin kaikilta kolkilta kerjäämään siellä komennuksella olevilta ulkomaalaisilta. Mukanaan he tuovat lapsia sekä äitejä sylivauvoineen.

Olen kuullut useilta huolestuneilta romaniperheiltä isistä, jotka myyvät lapsiaan kerjäysjengeille – lapsia, joilla on luita poikki ja jotka saadaan siten näyttämään epämuodostuneilta, sillä se vetoaa ihmisten tunteisiin ja saa heidät raottamaan lompakkoaan. Kyse ei ole myytistä tai legendasta, vaan näin todella tapahtuu liian usein.

Ovatko sinusta, Elina Hirvonen, nämä asiat ikäviä? Eivät ne kyllä minustakaan kuvaamme ihmisestä kaunista. Niissä on jotain eläimellistä, ja eläimellisyyden myöntäminen meissä on monelle Helsingin Sanomien kolumnistille vaikeaa.

Ovatko ne sinusta ehkä pelottelua ja liioittelua? Toiset ihmiset reagoivat uhkan tunteisiin fysiologisesti voimakkaammin kuin toiset. Anteeksi että teen henkilöön käyvän arvauksen – se on tahditonta – mutta sinä saatat olla näitä jälkimmäisiä. Toinen fysiologia ei silti ole sen enempää absoluuttisen oikeassa.

File:Elina Hirvonen2.jpg

Toisen asemaan asettuminen eli empatia on hieno taito, siitä olemme samaa mieltä. Se saattaa olla ihmisen inhimillisimpiä taitoja. Minäkin harjoitan sitä päivittäin työssäni kirjailijana. Pidän itseäni jopa hyvänä siinä, niin hyvänä, että hallitsen sitä eikä se hallitse minua. Empatia, myös vanhoja kokoomuslaisia suomalaismiehiä kohtaan, voikin tehdä kaupunkilaistemme kohtaamisesta miellyttävämpiä.

Mutta kerjäämistä se ei taida vähentää.

Ja jos se ei vähennä kerjäämistä, se ei myöskään tee kaupungistamme siistimpää ja turvallisempaa. Eikä se näyttäisi ratkaisevan kerjäläistenkään ongelmia, jos Paul Polanskyyn on uskominen.

Kolumnisi lopussa annat ymmärtää, että melko fasistisesti haluat kieltää epämiellyttävät ihmiset lailla.

Olisiko lainsäädännöllä mahdollista vaikuttaa myös ihmisiin, jotka puhuvat syrjityistä ihmisistä vain oman ympäristönsä rumentajina? Täydellinen kyvyttömyys asettua toisen ihmisen asemaan rumentaa koko maailmaa.

Mutta en lähde olettamaan, että olet fasisti. Voisin syyllistyä samanlaiseen olkinukkeiluun kuin sinä Raimo Ilaskiven suhteen. Sen sijaan loppulausettasi voisin kommentoida.

Nimittäin myös täydellinen kyvyttömyys siirtyä välillä tunteilusta rationaaliseen ajatteluun voi rumentaa maailmaa.

Ihmislajin ääni II: Nykykirjallisuuden muotioikkuja

Ensimmäisessä osassa hahmottelin käsitettä ihmislajin ääni. Analysoin tässä toisessa osassa muutamia nykykirjallisuudellemme leimallisia fantasioita, ja tarjoilen omia epäilyksiäni siihen, mikä 2000-luvun alun suomalaisessa kirjallisuudessa on oikkua ja kuvaa lähinnä omaa aikaamme eikä ihmislajia yleisesti.

1. Yhteiskuntamme on poikkeuksellisen WEIRD.

Akronyymi tulee englannin kielen vastineista sanoille länsimainen, kouluttautunut, teollistunut, rikas ja demokraattinen. Se on mainio kiteytys, jonka lanseerasivat psykologit Henrich, Heine ja Norenzayan vuoden 2010 tärkeässä artikkelissaan The Weirdest People in the World? Sen kantava ajatus on, että nykyinen yhteiskuntamme ja sen ihmiset ovat ihmiskunnan valtavirrasta sekä diakronisesti että synkronisesti poikkeuksellisia. Nykyiset kouluttautuneet euroamerikkalaiset yksilöt ovat ihmiskunnan edustajina vähiten representatiivisia, ja silti juuri heitä käytetään koeyleisönä mm. psykologian teorioita testatessa.

Olemme muun muassa aivan poikkeuksellisen individualistisia. Tai kuten tämän (demokraattisen) yhteiskuntakehityksen varhainen analysoija Alexis de Tocqueville kuvasi:

Näin jokainen ihminen demokratian vaikutuksesta unohtaa isovanhempansa, kadottaa jälkeläisensä ja irtautuu aikalaisistaan. Demokratia saa ihmisen jatkuvasti vetäytymään itseensä sekä sulkeutumaan lopulta kokonaan omaan yksityiseen sydämeensä.

Individualismilla, jota kutsuttiin vielä de Tocquevillen aikaan nimellä egoismi, on muun muassa kerrontateknisiä seurauksia: sisäinen konflikti, sisäinen puhe ja tajunnanvirtatekniikka esimerkiksi korostuvat kirjallisuudessamme. Mutta tämän lisäksi aatteiden tasolla meillä on taipumus uskoa tiettyyn valistuksen näkemykseen, että kaikki mikä rajoittaa yksilöllisyyttä ja yksilönvapautta, on pahasta. Joukot ja ryhmät ovat pahasta: ne tuovat rajoitteita ja ennakkoluuloja. Näistä vapautuminen ja oman yksilöllisen lumihiutaleuden löytäminen taas on hyvää.

Perheen asema on tässä kiinnostava. Perhe on keskeinen biologisten konfliktien solmukohta, mutta perheen geneettinen yhteys tarkoittaa, että se on silti parempi paikka ihmiselle kuin pelkkien tuntemattomien parissa. Tai sama klassikoiden kielellä: veri on vettä sakeampaa. Se, että klassikotkin ovat täynnä raakoja perhetarinoita, on, väitän, juurikin seuraus siitä, että perhe on niin tärkeä, ei argumentti sen puolesta, ettei perhe olisi erityisen tärkeä. Jos nainen tappaa lapsen, se on kiinnostavaa ja hyvää aineistoa kirjallisuuteen. Jos nainen tappaa oman lapsensa, se on vielä kiinnostavampaa. Ja kaikkein ”parasta” on, jos nainen tappaa lapsensa kostaakseen sen isälle, kuten Euripideen Medeia. Kaikkien konfliktien keräymä tuottaa niin paljon yleisöä kiihdyttävää energiaa, että rooli klassikkona alkaa näyttää todennäköiseltä. Tosin tätä teoriaani ei pysty tieteellisesti falsifioimaan.

Kirjallisuus tietysti kuvaa aikansa ihmisiä, mutta on toinen asia unohtaa siinä puuhassa ajaton ihminen. Kirjailijat saattavat kirjoissaan esim. paheksua taloudellista ahneutta, mutta samalla he saattavat kannustaa ja ylistää rivien välissä individualistista vapautta – näkemättä näiden kahden yhteyttä (virhe mitä Steinbeck ei tehnyt).

*

2. Tähän liittyen: Meidät on kasvattanut niin arvoliberaali yhteiskunta, että näemme riistoa ja sortoa joka puolella, sielläkin, missä sorron väitetyt uhrit eivät huomaa mitään vikaa. Kirjallisuudessamme on esimerkiksi sanomaton pakko kuvata vähemmistön edustaja aina vähemmistönsä symbolina, ja näin ollen hyvänä. Selvimmin tämä on kuitenkin huomattavissa aikamme muotikäsityksistä sukupuolesta, sillä jostain syystä naisiakin pidetään vähemmistönä.

Omituisimmillaan meillä esitetään kaunokirjallisesti maailmanselityksiä, joissa mies tarvitsee naista vain alistaakseen tätä. Meillä on ylistetty romaani, jossa esiintyy niinkin absurdi ja WEIRD käsitys, että miehet vihaisivat prostituoituja ja haluaisivat kuin luonnostaan alistaa ja pahoinpidellä heitä – ei harrastaa heidän kanssaan rahasta seksiä.

Miehet vihaavat prostituoituja? Aiemmin oli ongelmana juuri se, että miehet pitävät heistä liikaa.

Meillä esitetään usein näkemystä, että toinen sukupuoli olisi jotenkin ratkaisevasti toista hyveellisempi tai paheellisempi. Sortoa nähdään niin paljon, että on väitetty jopa että klassinen kirjallisuus on täynnä ”naisvihaa” – vaikka kyseessä on vain modernin ja melko äärimmäisen teorian (miehet ovat enemmistö eli pahoja, naiset vähemmistö eli uhreja eli hyviä) soveltaminen täysin eri konteksteihin. Tämän seurauksena hylätään klassikot, mikä taas kiihdyttää tämän erikoisen ihmiskäsityksen vinoutumista edelleen.

Ihmislajin ääni on kahden sukupuolen ääni. Sukupuolten tuottamiseen tarvittiin 300 miljoonan vuoden mittainen geneettinen evoluutio. Sukupuolten äänet ovat monissa mielin olennaisestikin erilaisia, koska sukupuolilla on erilaiset panokset lisääntymiskysymyksissä, jopa osittain vastakkaiset. Ajatus, että toinen sukupuoli olisi jotenkin yleisesti parempi ja hyveellisempi kuin toinen, on ajallemme leimallinen omituinen teoria. Tätä ymmärtämätön kirjailija saattaa nykyään hairahtua kuvaamaan sukupuolia sosiaalisena konstruktiona, ei biologisena faktana. Lapsukselta voisi välttyä tuntemalla biologiasta esim. parentaalisen investoinnin käsitteen.

*

3. Yhteiskuntamme maallisuus on poikkeuksellista. Perspektiivi ihmiseen eri aikoina ja eri paikoissa kuitenkin kannustaa meitä ymmärtämään ihminen uskonnollisena olentona. Kaikki kirjallisuus, joka kuvaa uskonnon ainoastaan sortavana ja synkkänä ja vanhanaikaisena (lyhyesti: pahana) on erityisen leimallista meidän ajallemme, eikä niinkään kuvaavaa ihmislajin äänelle, jolle uskonto on aina ollut lievästi sanottuna tärkeää.

Me kaltaiseni sekulaarit nykyihmiset kuvittelemme usein, että ihminen on nyt meissä tullut kehityksen huipulle ja hylännyt uskonnon jonain muinaisjäänteenä. Tähän on hyvä muistuttaa, että kaikki kansat kaikkina aikoina ovat olleet taipuvaisia pitämään itseään naapureita parempina. Uskonnolliset ja maagiset ajatukset myös vaikuttavat meissä monin huomaamattomin tavoin, esim. käsityksissämme puhtaudesta ja epäpuhtaudesta.

*

4. Käsityksemme seksistä on hedonistinen. Pariutuminen eli sukupuolivalinta on kirjallisuuden ydinaiheita. Meidän kulttuurillamme on kuitenkin pakkomielle seksiin yleensä ja hedonistiseen seksiin erityisesti. Hedonistisella tarkoitan seksiä, johon ei liitetä lisääntymistä: huoletonta seksiä huvin ja harrastuksen vuoksi, sooloseksiä, saman sukupuolen edustajien välistä seksiä – nämä ovat kaikki ajallemme leimallista ja erityisen vahvasti esillä nykykirjallisuudessa. If it makes you feel good, do it.

Antropologit Barry ja Bonnie Hewlett (2010) varoittavat ajattelemasta, että länsimaiset seksuaalikäyttäytymisen tavat – seksin frekvenssi, syyt harrastaa seksiä, masturbaatio, homoseksuaalisuus – ovat yleisiä tai jopa universaaleja. Itse asiassa kulttuurienvälinen data viittaa taas siihen, että länsimaiset nykytavat ovat melko poikkeuksellisia. Ihmisen seksuaalikäyttäytymisen esitys oppikirjoissa [ja fiktiossa] heidän mielestään “kuvaa usein keskiluokkaisen euro-amerikkalaisen kulttuurin intressejä ja arvoja”.

(Tämä selittänee Lysistrateen suunnitelman tehokkuuden.)

Meille seksi liittyy yleensä yksilön nautintoon ja vapauteen ja hyvin harvoin lapsentekemiseen; antropologinen tieto viittaa siihen, että yleisesti ihmiselle seksi on etupäässä jotakin, mikä johtaa tai voi johtaa lapsiin. Näin on vaikka kulttuurin yleinen suhtautuminen seksiin ei olisi, kuten usein ei ole, kielteinen tai sulkeutunut .

Ihminen yleensä vastustaa sitä, että hänen omia tapojaan ei pidetä parhaina mahdollisina. Meidänkin voi olla vaikea myöntää, ettei suhteemme seksiin näytäkään olevan lajityypillinen.

*

Muotikliseitä yhteenvetäen: tyypillinen aikamme kertomus olisi tarina naisesta, joka on vapautunut ahdistavan pikkukaupunkitaustan ja pahan ex-miehen sorrosta ja nyt pitää hauskaa harrastaen seuraamuksetonta seksiä miesten ja kivojen naisten kanssa ympäri ihastuttavan kasvotonta suurkaupunkia. Koskettavassa kohtauksessa naisen rakastaja paljastaa, että hänen pappi-isänsä on häntä hyväksikäyttänyt.

Ihmislajin ääntä tutkimalla voimme arvella, että vaikka tämä on edustava kuva aikamme ihmiskuvasta, se ei ehkä niinkään ole kaikkein osuvin ja kestävä ihmiskuva.

*

En tässä ole tietenkään tarjoamassa mitään kaavaa, jonka mukaan kenenkään pitäisi kirjojaan kirjoittaa! Kukin kirjoittaa mitä kirjoittaa, ja hyvä niin. Jos jossain moniäänisyyttä kannatan, niin kirjallisuudessa. Oman aikamme erityislaadun tutkailu vain voi tarjota perspektiiviä siihen, mikä saattaisi olla pysyvästi tärkeää ihmiselle ja pysyvästi kestävää kirjallisuudessa.

Tässä ainakin allekirjoittaneen kirjailijan pahin pelko: myöhemmät sukupolvet ovat sitä mieltä, että hän kuvasi vain oman aikansa ihmisiä eikä ihmistä. Että sanottaisiin ”hänen kirjallisuutensa ei ole kovin mielenkiintoista muuten kuin korkeintaan ajankuvana 2000-luvun alusta”.

Kirjailija on aina kohtalon panttivanki. Kirjailija kirjoittaa omasta ajastaan, mutta on hyvä, jos hänellä karsastaa: toinen silmä on ajassa, toinen ajattomassa.

*

Barry and Bonnie Hewlett: Sex and Searching for Children Among Aka Foragers and Ngandu Farmers of Central Africa (2010) PDF

Ihmislajin ääni I: Mikä tekee kirjasta kestävän?

Koska he haluavat kuvata uskollisesti nykyhetken pieniä kummallisuuksia ja tiettyjen ihmisten erityispiirteitä, he unohtavat kuvailla ihmislajin yleispiirteitä. (Alexis de Tocqueville)

On tietysti mukavaa, jos kirjailija saa menestystä jo elinaikanaan, mutta vakava kirjailija kirjoittaa jäädäkseen eloon kuolemansa jälkeen. Hän koettaa kirjoillaan voittaa kuoleman. Tämä edellyttää paitsi onnea lukijoiden löytämisessä, myös sitä, että hänen kirjallisuutensa on kestävää: että myöhemmätkin sukupolvet pitävät sitä todellisena kuvana elämästä, myös heidän elämästään. Mutta mitä vaatii, että kirja puhuttelee ihmisiä myös toisina aikoina ja toisissa olosuhteissa?

Tarjoan tässä joitain omia veikkauksiani. Näkemykseni perustuvat siihen mitä tunnen paitsi klassista kirjallisuutta, myös biologiaa ja antropologiaa. Kaiken pohjalla on evoluutioonkin perustuva näkemys siitä, että ihmisessä on jotain pysyvää, jotain mikä ei muutu aikojen myötä.

Klassinen kirjallisuus on täynnä tällaisia viittauksia ihmisluontoon, ihmissydämeen, ihmissukuun. Jos ihmisluonto muuttuisi ja ihminen olisi aidosti erilainen nyt kuin ennen, eivät vanhimmat klassikot enää pystyisi liikuttamaan meitä. Ne puhuisivat eri äänellä, kuin kuolleella kielellä jota emme osaa kääntää. Jossain määrin näin onkin: esimerkiksi antiikin Kreikan tai feodaali-Japanin kunniakäsitysten (miehen kunnia, naisen kunnia) ymmärtäminen vaatii meiltä jo halua ymmärtää. Mutta tämä työ on vain etnosentrismin murtamista, sen ohittamista, mitä meille on näistä asioista opetettu. Yhteinen samaistumisen mahdollistama tunnepohja on yhä olemassa.

Keskeiset konfliktit ihmiselämässä eivät ole muuttuneet. Ymmärrämme yhä, että suhteemme sukulaisiin on erilainen kuin suhteemme tuntemattomiin. Että miehen elämä ja naisen elämä ovat erilaisia, ja tämä erilaisuus saattaa ne ajoittain konfliktiin keskenään. Että ihminen tasapainoilee aina itsemääräämishalun ja halun kuulua johonkin yhteisöön välillä.

Tällaiset pysyvät konfliktit kuuluvat ihmisen osaan. Niistä kertominen tapahtuu parhaimmillaan ei ainoastaan ihmisen, kirjailijan, äänellä, vaan ihmislajin äänellä.

Ihmislajin äänen tutkiminen vastaa sellaisiin kysymyksiin kuten: Kun ihminen eläinlajinsa edustajana kertoo tarinoita, millaisia tarinoita hän kertoo? Kuinka hyvin ne onnistuvat kuvaamaan sitä, millaista on olla homo sapiens? Mitkä asiat ovat ihmisille tärkeimpiä? Mikä liikuttaa ihmisiä, ihmis, ennen, nyt ja tulevaisuudessa? Mikä on ihmisen todellisuus, mitkä ovat realiteetit ja keskeiset haasteet ihmiselämässä? Ja miten nämä ilmenevät tässä tietyssä ajassa ja paikassa?

Ihmislajin äänen tavoittamiseen on pari pääväylää.

Totuus ihmislajista on kirjoitettu lukemattomille sivuille klassikkojamme. Kirjallisuushistorian kaanon on täynnä kirjoja, joista yhä uudet sukupolvet ovat löytäneet jotain todentuntuista. Kuten Alex Matson sanoo: “Ei voida yliarvioida sen tosiasian merkitystä, että kirjallisuudenhistorian panteoniin ei ole päässyt ainoakaan romaani, joka antaa elämästä valheellisen kuvan.”

Paitsi metatasolla sanojen, konfliktien, hahmojen, juonien ja kohtaloiden muodossa, klassinen kirjallisuus on täynnä myös suoria kuvauksia ihmisluonnosta – ja tämän pysyvyydestä. Tämän ansiosta klassikkojen lukeminen tuo parhaillaan turvallisen olon: sitä tuntee yhteyden muina aikoina ja muissa oloissa eläneisiin ihmisiin.

Ihmisluonnon kaunokirjallinen esittäminen, dramatisointi kullekin ajalle sopivaan muotoon – siinä on minun lavea määritelmäni kirjallisuuden tehtäväksi. Mitä todennäköisimmin ihmisestä on kaikki jo aikaa sitten sanottu: se vain pitää sanoa yhä uudestaan erilaisin, oivaltavin tavoin ja siirtää se sellaiseen muotoon ja miljööseen, josta yhä uudet sukupolvet tunnistavat itsensä. Tämä on soihdun kantamista, ei tuhkien palvomista.

Klassisen kirjallisuuden lisäksi meillä on nykyään poikkeuksellisen tehokas metodi keräämään tietoa ihmisestä. Tarkoitan tieteellistä metodia. Ihmislajin äänen käsite perustuukin näkemykselle, että evoluutio on muokannut ihmisestä tietynlaisen ja se on kestävää, eikä hevin muutu vaikka vaatteet ja hallitukset ja aatehistoria muuttuvat.

Kirjallisuuden olisikin hyvä ottaa jo huomioon, edes inspiraatiokseen, biologian kautta saatu ymmärrys ihmisestä. Falsifioitavissa oleva tieto esimerkiksi genetiikasta suojaisi kirjailijaa turhimmilta ylilyönneiltä ja oman ajan humanistisilta muotivirtauksilta.

*

Jonkun makuun tämä varmaankin kuulostaa turhan vanhoilliselta ja epähumanistiselta. He ovat ehkä oppineet ajattelemaan tiedettä taiteen vihollisena, vaikka se on taiteen kumppani. Tämän kieltämisessä on vaarana langeta uhkaavimpaan sudenkuoppaan, johon aikamme kirjailija niin Suomessa kuin maailmalla voi pudota.

Humanistisen koulutuksen saaneissa piireissä (ja yhä useampi kirjailija on saanut humanistisen koulutuksen) on useita vuosikymmeniä elänyt poikkeuksellisia ideologioita, jotka kieltävät ihmisluonnon olemassaolon. He ovat käytännössä kirjoittamassa ihmistä uusiksi, kieltämässä paitsi kulttuuriperinnön, myös kaiken mitä luonnontiede osaa nykyään ihmisestä sanoa. Perustelu on ideologinen eli poliittinen. Se perustuu lähinnä harhakäsityksille eli/tai tietämättömyydelle yhtäältä biologiasta, toisaalta klassikoista.

Tästä kuopasta käsin osa kirjailijoista kirjoittaa ihmisestä sellaisena kuin hän haluaisi ihmisen olevan. Käännetään selkä faktoille, jotka ovat, kuten faktat ovat, ajoittain epämiellyttäviä. Niiden sijaan toistetaan muodikkaita valkoisia valheita, tehdään tiedostamatonta tai tietoista (itse)petosta, jotta voitaisiin kuvata ihmistä uudessa, miellyttävämmässä valossa. Sellaisessa, jossa kyseinen kirjailija kuvittelee ihmisen voivan olla onnellisempi. Tällaisen kirjallisuuden tehtävä on marksilaisittain, ei kuvata ihmistä, vaan muuttaa häntä.

Tätähän on toki tehty ennenkin. Ja toisaalta kyseessä on viihdekirjallisuudelle läheinen tekniikka: vietellä lukija kertomalla tälle, mitä tämä haluaa, eikä miten asiat oikeasti ovat. Mutta tällä ideologian tasolla se hiipii mukaan myös korkeaan kaunoon. Sitä ei sieltä hevin huomata, koska omaa aikaa ja kulttuuria on niin käsittämättömän vaikea tarkkailla sisältäpäin.

Jos kirjailija haluaa luoda kestävää ihmiskuvausta, hänen pitäisi osata erottaa oma aika ja oma kulttuuri muista ajoista ja muista kulttuureista. Jos hän tuntee vain yhden, hän ei tunne yhtäkään, koska hän ei tiedä mikä on tälle yhdelle omaleimaista ja mikä taas yleistä. Kirjallisuushistorian hylkääminen menneen maailman ja ihmisen kuvauksena edesauttaa tietämättömyyttä menneisyydestä ja kadottaa ihmislajin äänen.

Analysoin seuraavassa osassa muutamia nykykirjallisuudellemme leimallisia fantasioita. Tarjoilen omia epäilyksiäni siihen, mikä 2000-luvun alun suomalaisessa kirjallisuudessa on muotioikkua ja kuvaa pikemminkin omaa aikaamme kuin ihmislajia yleisesti.

Taiteen poliittisuudesta, eli Tony Halmeen maissipaska

…eli Totaalinen romaani IV

Enteilin taiteen politiikkaa käsittelevää postausta jo täällä Totaalisen romaanin kolmannessa osassa. Käsittelen tässä sitä, miksi ihmiset pitävät erilaisesta taiteesta ja mitä tekemistä sillä on politiikan kanssa. Kaikki johtaa selitykseen sille, miksi Totaalisen romaanin manifestissa kirjoitin estetiikakseni:

6. Romaanin on kerrottava todentuntuisista ihmisistä, kaikenlaisista oikeista ihmisistä. Ei vain kultturelleista ihmisistä, kirjailijoista ja korkeakoulutetuista, ei vain esteettisten teorioiden kouluttamien runkkurinkien rinkirunkuista. Se tarkoittaa myös ihmisiä, jotka eivät ole hyvin kasvatettuja ja poliittisesti oikeaoppisia: ihmisiä jotka eivät lue kirjoja tai lausu d-kirjainta puheessaan, ihmisiä jotka eivät anna rahaa romanikerjäläisille, naisia jotka tupakoivat raskausaikana, miehiä jotka haluavat panna naisia, naisia jotka rakastavat uusnatseja, toivonsa menettäneitä ihmisiä, toivon saavuttavia ihmisiä, turkistarhaajia, ihmisiä jotka kamppailevat arvostuksesta ja ovat valmiita järjettömiin asioihin hävittääkseen nöyryytyksen mahdollisuuden – eikä se saa suhtautua näihin ihmisiin ylimielisesti ja holhoavasti.

*

En ole voinut unohtaa lausahdusta, jonka hollantilaisen oikeistopoliitikon Geert Wildersin väitetään taannoin tehneen: ”Art is a left wing hobby.”  Taide on vasemmiston puuhastelua.

Väite olisi helppo kuitata populistipoliitikon sammakoksi, mutta sitä kannattaa tutkia. Tutkin sitä fiktiviisellä kuvauksella kahdesta kaveruksesta. Ehkä tähän ajatusleikkiin voi suostua tuomatta omia poliittisia kantojaan (todennäköisesti närkästystä Wildersiin) etualalle.

Joten meillä on kaksi kaverusta. Heidän nimensä ovat Kamu ja Kari. Kamu ja Kari ovat vanhoja luokkatovereita ja pelaavat aikuisiälläkin squashia viikottain yhdessä, mutta varovat puhumasta politiikkaa tai mitään muuta vakavampaa, koska he eivät suoraan sanottuna siedä toistensa näkemyksiä.

Kari varautuu. Hän kannattaa vahvaa armeijaa ja säilöö rahaa ja sieniä pahan päivän varalle. Hän tutkii hotellin varauloskäynnit. Kun Karin poika tuli kotiin itkien, että häntä kiusataan, Kari opetti tätä nyrkkeilemään. Kari ei halua naapuriin pakistanilaisperhettä tai asunnottomien yömajaa, eikä hän ole kiinnostunut kokeilemaan huumeita tai kitkarenkaita. Kun hän aikoinaan kuuli ensi kerran, että voin sijasta pitäisi syödä margariinia, hän haukkui moista paskaa puhuvat. Kun hänelle kaksikymmentä vuotta myöhemmin väitettiin, että voi on sittenkin terveellisempää, ei olisi kannattanut vaihtaa margariiniin, hän haukkui moista paskaa puhuvat.

Ulkomailla Karia inhottaa, kun muut eivät ymmärrä hänen kieltään. McDonalds’in valot herättävät hänessä turvallisen tunteen.

Kamu taas tykkää kokeilla uusia ruokalajeja ja eksoottisia maailmankeittiöitä. Hän ei käy joka kerta suihkussa pelin jälkeen. Hän on ostanut uudet silmälasit. Niiden sangat ovat hauskan vihreät. Jos hänelle kertoo, että kaikki mitä hän luulee tietävänsä onkin väärin, hänen kasvonsa kirkastuu ja hän vaatii kuulla lisää. Hän arvostaa sitä, että kaikkea on enemmän: ärsykkeitä eritoten. Hän viihtyy kaupungin keskustassa, jossa vastaan tulee jotain uutta ja jännittävää joka päivä. Kari on muuttanut metsän laitaan, jossa hänellä on oma, aidattu tonttinsa.

Kari antaa rahaa sotaveteraaneille, koska se on velvollisuus, Kamu Amnestylle, koska ihmisillä pitää olla oikeuksia. Kun Kamun poikaa kiusattiin koulussa, Kamu allekirjoitti heti nettivetoomuksen koulukiusaamista vastaan.

Kari on juristi ja reserviläinen. Kamu on kulttuurialalla. Ymmärrettävästi. Taide on kokeilua ja uutta ja uutuudenviehätystä. Kamuismin äärimmäisenä laitana on avantgarde, performanssitaide, kokeellinen runous… Avantgarde perustuu lähinnä uutuudenviehätykseen. Siksi se ärsyttää Karia. Hän ei pidä siitä, että kaikki on uutta. Se on uhka.

Näytelmäkirjailija David Mamet kirjoitti kerran, että avantgarde on vasemmiston nationalismi. Molemmat ovat vastapuoliskolle käsittämättömiä ja itselle pyhiä arvoja.

Sen takia Kamu raivostui, kun Tony Halme aikoinaan kerskui vääntävänsä maissipaskan Kiasmaan taideteokseksi (ja mikä ihme on maissipaska?), ja kun perussuomalaiset ylenkatsoivat ”postmodernia tekotaidetta”. Sen takia poliittista suuntautumista määrittävissä testeissä kysytään suhtautumista nykytaiteeseen, jolla ei luulisi olevan mitään tekemistä sen suhteen, miten yhteiskunta järjestyy. Mutta sillä on paljon tekemistä sen kanssa, miten aivot järjestyvät.

Nämä erot ovat vahvemmin sisäänkoodattuja kuin yleensä ajattelemme. Ne on aika pitkälti hahmoteltu geeneissä, aivoissa ja sisäerityksessä (hahmoteltu siis, ei etsattu pysyviksi). Luulemme päättävämme arvoistamme ja harrastuksistamme ja asuinpaikastamme faktoihin perustuen, mutta yleensä ihminen oikeuttaa sen, mistä ensin tykkää, ja tykkää siitä, mitä hänen genetiikkansa ja sisäerityshistoriansa sanoo. Kamu on uusille kokemuksille avoin, koska hänellä erittyy vähemmän stressihormoni kortisolia ja enemmän palkitsevaa dopamiinia, kun hän joutuu yllättävään uuteen tilanteeseen. Karin hermosto taas reagoi herkästi kaikkeen uuteen uhkana, eikä mahdollisuutena. Välittäjäaineet ja hormonit ohjaavat ihmisen poliittisia näkemyksiä ja sitä, kallistuuko hän äänestämään liberaaleja vai konservatiiveja arvoja. Tietysti vertaisryhmällä ja elämäntavoillakin on vaikutuksensa.

Geert Wilders ja Tony Halme ovat äärimmäisiä Kareja. Heille Kamun arvot eivät ole ainoastaan ei-pyhiä, vaan kuuluvat sellaiseen arvomaailmaan, joka uhkaa rapauttaa heidän ehyttä maailmaansa. He ovat valmiita jättämään koko taiteen kamumaisille hihhuleille.

Juju on siinä, että kumpaakaan ihmistyyppiä ei voi todistaa toista paremmaksi. Mitä todennäköisimmin molempia tarvitaan. Nämä kaksi ovat tuomittuja riitelemään keskenään poliittisessa keinuliikkeessä. Ja hyvä niin. Tosin tämänkin takia en jaksa innostua päivänpolitiikasta.

*

Kamuja tämän lukijoiden joukossa vaivaa tarinani mustavalkoisuus ja kärjistetty ote. Kamut painottavat sitä, kuinka erilaisia kaikki ovat, ja ei saa yleistää, ja kaikki on harmaan sävyjä. Kareja ärsyttää, että heistä tuntuu minun ohjaavan heitä johonkin lapsellisella kertomuksellani, ja he haluaisivat saada jo tietää, mitä tässä väitetään ja onko Konstig heidän puolellaan vai vihollinen. Karit tykkäävät selkeistä rajoista ja päälauseista.

En tunnista itseäni kummaksikaan. Nuorempana olin kyllä paljon Kamumpi kuin nykyään (luin Allen Ginsbergin koottuja runoja Provinssirockissa), mutta nykyään olenkin perheellinen ja asuntovelallinen melkkis, melkein keski-ikäinen. Sen sanon, että minusta Wildersin lausahdus kuulosti raikkaalta. Kotimainen sivistyneistömme on nykyään niin lähellä sen vastakohtaa. Ja tässä jotain, mitä ei yleisesti myönnetä:

Tosiasiassa keskiverto yliopiston käynyt, arvoliberaali valistuksen lapsi on anomalia: hän edustaa koko maailman(historian) poliittisella kartalla ääri-ilmiötä. Koska hänen lähipiirinsä ja FB-kaveristonsa on yhtä edistyksellistä kuin hänkin, hän ei ymmärrä olevansa poikkeama. Todennäköisesti Kamun edustamien ihanteellisten arvojen kannatus lienee ihmiskunnassa ehkä prosentin luokkaa: kartalla heitä esiintyy hajanaisina täplinä lähinnä Pohjois-Euroopan ja -Amerikan yliopistokaupungeissa. Kun Kamu kirjoittaa kirjallisuutta, se pystyy todella koskettamaan vain tätä prosenttia ihmisistä ja on vierasta muulle ihmiskunnalle. Se ei ole minun käsitykseni kirjallisuuden arvosta.

Minusta on relevantti pelko, että kirjallisuus leimaantuisi yksinomaan Kamujen puuhasteluksi. Nykyrunous on sitä jo. Tämän maan Karit saattavat arvostaa runoilijoita näiden erikoiselta tuntuvan luomiskyvyn ansiosta (joitain vanhoja Leinon säkeitä he saattavat osatakin), mutta eiväthän he koe nykyisellä runoudella olevan mitään tekemistä heidän kanssaan. Mitä jos tämä leviää muuhunkin kirjallisuuteen? Karit jäävät lukemaan lähinnä miesten kirjoittamia dekkareita, jos nyt jaksavat sepitteisiin uskoa ollenkaan: sotahistoria sentään on totta.

Siksi en kestä kirjallisuutta, joka pyrkii parantamaan maailmaa. Se on nimenomaan omiaan leimaamaan kirjallisuuden vasemmiston puuhasteluksi. En usko kirjallisuuteen, joka yrittää opettaa lukijaansa ja valistaa tätä samaan maailmankäsitykseen kuin kirjoittajalla on – varsinkaan siihen tylsään yliopistolaiseen perusliberalismiin, joka tällä hetkellä on muodikasta. Siksi romaanien on kerrottava muistakin ihmisistä kuin Kamuista ja siksi romaanien tulee kokeilla kaikenlaisia ääniä poliittisen spektrin eri laidoilta, olivat sitten korrekteja tai ei. Ja mieluiten ei, koska konsensus on kammotus.

*

Artikkelin innoituksena on käytetty Jonathan Haidtin teosta The Righteous Mind, jota en voi suositella kylliksi. 

D-vitamiinista ja mitä lääkärit haluavat

Tämä D-vitamiinikohu toimii muistutuksena kahdesta asiasta: 1) Ruoka on tärkeämpi kuin pillerit. 2) Silloin kun ruoka ei riitä (D-vitamiini on harvoja poikkeuksia), kannattaa satsata luotettavaan valmistajaan ja vaihdella lähteitä. Ja D:n ollessa kyseessä: omat vitamiiniarvot voi ja kannattaa mitata.

Kävin joulukuun puolivälissä 2009 Töölön Mehiläisessä mittauttamassa veren kalsidiolin eli D-vitamiinitasoni 25(OH)D. Olin syönyt 3 kuukautta 5.000 IU (125 µg) Healthy Originsin D3-vitamiinia päivässä öljykapselina. Lähtötasoni olivat varmaan hyvät, sillä otin kesällä aurinkoa ja ruokavaliooni kuuluu paljon D-vitamiinin lähteitä, kuten munia, kalaa ja kalanmaksaöljyä. Viljaa syön yhä hyvin vähän, ja viljakuiduthan laskevat D-vitamiinitasoa.

Lukemani oli 176 nmol/l (71 ng/ml). Hyvin siis imeytyi.

Mehiläisen viitekehykset ovat väljät: minimissään 80 nmol/l vaaditaan luuston hyvinvointiin, toksisuusraja on 250 nmol/l. Alan auktoriteetin Vitamin D Councilin tavoitearvoilla 125 – 200 nmol/l (50 – 80 ng/ml) olin hyvää korkeaa keskitasoa. Minulla oli siis varaa jättää vitamiinilisät kokonaan tauollekin. (Taisin ottaa niitä vielä muutamia helmikuussa.) Kannattanee ihan varmuuden varaksi tähdätä Vitamin D Councilin tavoitearvojen alalaidalle, ellet kärsi esim. syövän tai suolistotulehduksen kaltaisista taudeista, joiden hoito vaatii enemmän D3-vitamiinia.

Testi maksoi vain viisikymppiä.

Ikävä kyllä D-vitamiinikohun alle jäi vielä paljon tärkeämpi uutinen. HS julkaisi 25.10. Päivi Repon jutun Hoitosuositusten tekijöillä paljon sidonnaisuuksia. Siinä oli selvitetty, kuinka paljon hoitosuositusten tekijöillä on yhteyksiä lääketeollisuuteen. Ja tottahan niitä oli. Parhaimmilla verkostoitujilla oli yli 30 sidonnaisuutta, suuri osa lääkeyhtiöihin. Sidonnaisuuksia ovat muun muassa luentopalkkiot lääketehtaiden kongresseissa, maksetut matkat lääketehtaiden kongresseihin, lääketutkimukset ja lääketehtaiden järjestämät lääkärien jatkokoulutukset. Ei ole hurjaa liioittelua sanoa, että ”sidonnaisuus” on eufemismi korruptiolle.

Internetversiosta puuttui nimiä. Ne on saatavissa täältä zip-filenä. Esim. neurologi, unitutkija Markki Partisella todettiiin 34 sidonnaisuutta: luentoja lääkealan yrityksissä palkkioita vastaan, lääkealan tukemia koulutustilaisuuksia, toimimista asiantuntijan roolissa lääketehtaiden piikkiin. 33 -21 sidonnaisuutta oli kirjattu seuraavanlaisille ihmisille: KYKSin ylilääkäri Olavi Airaksinen, HYKSin infektiosairauksien klinikan ylilääkäri Asko Järvinen, TYKSin neurologian ylilääkäri Kaj Metsärinne, Vantaan kaupungin ja Mehiläisen ylilääkäri Merja Laine, Tampereen yliopiston lastentautiopin professori Markku Mäki sekä Oulun yliopiston sisätautiopin emeritusprofessori Antero Kesäniemi. Melko kattava paketti siis.

Seuraa itsestäänselvyyksiä, joita ei kuulla läheskään tarpeeksi usein.

Lääketieteen ensimmäinen tehtävä ei ole ihmisten terveyden edistäminen. Lääketiede tutkii lääkkeitä. Siitä nimi. Lääketiede on liiketoimintaa. Lääkäri taas harjoittaa lääkitsemistä, sitä millaisia lääkkeitä pitää sairauksiin soveltaa. Lääkärin kannattaa jättää potilaansa eloon, koska muuten kukaan ei halua hänen potilaakseen. Lääkäri tekee työtään saadakseen potilaita ja potilaista palkkaa. Enemmän palkkaa on parempi kuin vähemmän.

Aivan varmasti on paljon lääkäreitä, joita on joskus motivoinut ja yhä motivoi myös vilpitön halu auttaa ihmisiä. Se ei sulje yllä olevaa mitenkään pois. Tehokas auttaminen on tehokasta liiketoimintaa.

Lääketiede liiketoimintana limittyy terveyden edistämisen kanssa vain osittain. Lääketeollisuus ja sen alaiset (sis. lääkärit) esimerkiksi tutkivat tauteja suhteessa siihen, miten paljon niiden hoidosta (ei niinkään parantamisesta) on saatavissa rahaa, ei suhteessa taudin merkittävyyteen. He suosittelevat lääkkeitä ja lääketieteellisiä operaatioita hoidoksi vaivoihin, joita voisi hoitaa ilmankin näitä (esim. insuliini II-diabeetikoille tai lihavuusleikkaukset). He vastustavat usein hoitokeinoja, joista ei ole saatavilla rahaa. (Edellä mainittu D-vitamiini esimerkiksi näyttää joka vuosi lupaavammalta mitä moninaisiin vaivoihin, mutta D-vitamiinia ei voi patentoida, ja sitä saa erittäin halvalla eristettyä lanoliinista, joten lääketeollisuus ei innostu siitä ja saattaa puhua siitä halveksien.) He keksivät jatkuvasti uusia sairauksia, joihin voi kaupata yhä enemmän lääkkeitä. Parhaat tuotot saadaan nimeämällä normaaleja toimintoja sairauksiksi: kolesteroliarvot esimerkiksi kohoavat kaikilla vanhetessa (kolesteroli suojaa aivoja vanhenemiselta), joten statiineja voi kaupata kaikille. Niitä on tarkoitus syödä koko ikä, eli niiden tarkoitus ei edes ole parantaa potilasta. Statiinit ovat lääketeollisuuden tuottavin keksinto.

Kaikkein keskeisin epäkohta on tietysti se, että sairauksien ennaltaehkäiseminen ei kannata. Ehkäisyyn ei satsata, koska on parempi antaa ihmisten sairastua ja kaupata sitten hoitoja ja lääkkeitä. Se työllistää lääkäreitä ja pitää lääketeollisuuden rahoissa.

Tässäkään huomiossa ei ole mitään kontroversiellia taikka omaperäistä. Se on normaalin liiketalouden kuvaus. En lakkaa ihmettelemästä, miksi niin harva ymmärtää tämän.

Paras selitykseni on, että lääkärit ovat nykyajan pappeja. Pappien tehtävä, siis vanhoina hurjina aikoina, oli pelotella ihmisiä piruilla ja esittää sitten sankaria, joka pystyy pelastamaan heidät näiltä. Lääkärien tehtävä on näytellä sankaria saman näytelmän nykyaikaisessa roolituksessa. Ihmiset kunnioittavat lääkäreitä, koska he uskovat näiden tekemään roolisuoritukseen. Ja kyllähän sairas uskoo sankariinsa, koska hän haluaa uskoa – koska hänellä ei ole muuta. Pillerit ovat materialisoitua lohtua.

Tämä pappisvertaus selittää myös, miksi kaiken yllä olevan sanominen ääneen kuulostaa monista pyhäinhäväistykseltä.

Järkevät ihmiset sen sijaan suhtautuvat lääkäreihin samanlaisella terveellä skeptisyydellä kuin kaikkiin muihinkin, jotka tarjoavat heille palveluitaan maksua vastaan.

Sisätyön vaarallisuudesta

Joka miehellä on oma nörtteilyalueensa. Yhdellä se on Valioliiga, toisella Led Zeppelinin tuotanto, kolmannella mekaaniset rannekellot inhouse-koneistolla, minulla fysiologia. Ravinto ja terveys kiinnostaa. Tämä postaus sikäli kuin joitain muitakin kiinnostaa. Lukijoista suurin osa lienee istumatyöläisiä, joten ainakin tämä koskee heitä.

Meille tarjoillaan terveystietoa yleensä rutkasti tyhmennettynä. Suurin osa kaloripuheesta esimerkiksi on tällaista. Tiedättehän: laihtuminen on sitä että syö enemmän kuin kuluttaa tai muuta vastaavaa. Kuulostaa ihanan yksinkertaiselta. Kuka tahansa osaa toistaa. Mutta ei toimi. Tämä on viestinnän perusongelma: jotkut asiat pitää vääntää rautalangasta, että viesti välittyisi mahdollisimman monelle ja kapasiteetiltaan erilaisille kuulijoille. Mutta kaikki asiat vain eivät taivu rautalangaksi. Istumatyöhön esimerkiksi kaloripuhe ei päde.

Istumistyö tai istuva elämäntapa ei lihota siksi, että se kuluttaa vähemmän kaloreita kuin aktiivinen. Keho tienaa liikkumiseen menetetyt kalorit takaisin lisäämällä ruokahalua. Istuminen lihottaa siksi, että se katkaisee lipoproteiini lipaasi -nimisen entsyymin toiminnan. Lipaasi nimensä mukaisesti pilkkoo rasvaa energiaksi. Kun rasva ei pala, energia loppuu. Väsyttää. Ja tulee nälkä. Taukohuoneen Marie-keksit alkavat muistuttaa etäisesti ruokaa.

Tiesin tämän, mutta silti vaati valokuvan, että sen todella ymmärsi. Alalleni kiusallinen tosiasiahan on, että joskus kuva vain on tuhatta sanaa tehokkaampi.

Kuvassa plasmanäyte. Sama henkilö, sama ateria, mutta toinen on nautittu istuen ja toinen seisten. (lähde)

https://i0.wp.com/perfecthealthdiet.com/wp/wp-content/uploads/2012/10/Sitting-vs-Standing-Lipase.jpg

Vasen plasma on sakeaa, koska istuen syödyn ruoan ravinteet ovat yhä veressä. Ne teutaroivat verisuonissa päättöminä kuin teinit Kampissa perjantai-iltana ja päätyvät lopulta rasvasoluihin läskiksi, eivät lihassolujen energiaksi. Tämä ei ole vain lihomisongelma, koska mikään lihomisongelma ei ole vain lihomisongelma kuten diabeteskaan ei ole vain haiman ongelma, vaan koko fysiologisen järjestelmän ongelma päästä varpaisiin.

Ajattelin kyllä istua jatkossakin ruokapöydän ääreen. Mutta surullisen totta on, että jos ihminen olisi tarkoitettu istumaan päivät pääksytysten, meidän takapuolessamme kasvaisi tuoli. Tai jos lähestyy asiaa evoluution kautta: savannilla ei ollut jakkaroita.

Vaan seisomatyöpyötä olisi mahdollisuus. Papakin oli näin tyytyväinen omaansa:

Uskon tunnustus

Uskon evoluutioteoriaan. Minusta se on luonnollinen lähtökohta kaikelle ihmisen tarkastelulle: mistä tulemme, mikä meistä teki tällaisen. Lähtökohta toki vain, mutta hyvä lähtökohta, erehtyväinenkin, mutta mikä ei olisi.

Harva Suomessa uskoo evoluutioteoriaan. Monet sanovat uskovansa, mutta eivät koskaan mieti asiaa. Tapauskovaisia. Ihan vain miellyttääkseen biologian opea väittävät uskovansa.

Kaksi esimerkkiä päivän lehdestä.

Osteoporoosiliitto ihmettelee, että suomalaiselta napsuvat luut. Jopa puolet Suomessa sattuvista luunmurtumista on luukadon eli osteoporoosin aiheuttamia, arvioi Suomen Osteoporoosiliitto.

Mistä tämä Turun yliopiston professorin ja Osteoporoosiliiton hallituksen jäsenen Hannu Ahon mukaan johtuu?

Luukato on geenien aiheuttama sairaus. Yhdysvalloissa puhutaan skandinaavisesta sairaudesta. Se tulee hentorakenteiselle naiselle, jolla on suomalainen perimä, vaikka hän eläisi kuinka terveellisesti.

Sellainen, joka uskoo evoluutioteoriaan ja on siitä lueskellutkin, tietää, että geenit eivät ole olemassa aiheuttaakseen sairauksia. Geenit ovat olemassa lisääntyäkseen, ja geeni joka aiheuttaa kantajilleen murtuneita luita, tuskin valloittaisi maata, koska sellainen on hyvin vakavan haitta. Teoriassa geenin on mahdollista kompensoida tällainen haitta jollain valtavalla edulla, mutta voimme lähteä liikkeelle oletuksesta, että olemme kaikki perineet geenit, joilla saa terveet luut.

Mistä nämä murtumat sitten johtuisivat? Siitä millaiseen ympäristöön geenit ovat joutuneet. Tässä tapauksessa ennen kaikkea siitä, mitä kantaja syö. Kaikki tietävät Valion ansiosta, että luut tarvitsevat kalsiumia, mutta luut tarvitsevat lisäksi mm. proteiinia, magnesiumia, D-vitamiinia sekä eläinrasvasta saatavaa K2-vitamiinia. D-vitamiinia saa ennen kaikkea auringosta, mutta todennäköisesti Hannu Ahon ”vaikka kuinka terveellisesti elävä suomalainen nainen” välttää aurinkoa, koska ihmiset, jotka eivät usko evoluutioon, arvelevat auringon olevan olemassa tappaakseen meidät.

Aho osoittaa tyypillisen esimerkin virallisterveellisen etablementin ajatusketjusta:

Premissi 1: Meidän mainostamamme ruokavalio (viljaa ja sokeria ja rasvatonta maitoa) on terveellisin.

Premissi 2: Meidän ruokavaliomme ei estä luunmurtumia.

Ergo: Terveellinen ruokavalio ei estä luunmurtumia.

*

Toinen henkilö, joka ei usko evoluutioon, on Helsingin yliopiston hammaslääketieteen lehtori Eija Salmela. Hän kirjoittaa samaisen lehden yleisönosastolle, että: ”Pienten lasten hampaiden reikiintyminen on edelleen yllättävän yleistä: reikien vaurioittamia hampaita on joka viidennellä 3-vuotiaalla ja joka kolmannella 5-vuotiaalla.”

Salmela uskoo, että lasten hampaiden reikiintyminen johtuu ksylitolin puutteesta.

Jokaisella lapsella on YK:n lapsen oikeuksien sopimuksen mukaan oikeus nauttia parhaasta mahdollisesta terveydentilasta, mikä tarkoittaa myös tervettä suuta ja terveitä hampaita.

Päivittäisen ksylitolipurukumin tai -pastillien käytön on monissa tutkimuksissa osoitettu vähentävän hampaiden reikiintymistä. Ksylitolia tulee saada riittävästi, vähintään viisi grammaa päivässä, jotta sillä olisi riittävä teho.

Ksylitolipastilleja tulee nauttia 1-2 kappaletta jokaisen ruokailuhetken jälkeen. Päivähoidossa olevien lasten tuleekin saada pastilleja kodin lisäksi myös päivähoidon yksikössä.

Ksylitoli on rakas suomalainen keksintö. Näköjään ksylitoli kuuluu jo YK:n määrittämiin lasten oikeuksiin. Ihmisen lajikehityksessä ksylitoli on kuitenkin aikamoisen uusi tekijä, joten evoluutioon uskova voisi kuvitella, että lasten hampaat olisi ohjelmoitu pysymään kunnossa ilmankin sitä. Vaan ei Eija Salmela.

Arkeologiaa tai paleontologiaa tai antropologiaa lukenut ihminen tietäisi, että pienten lasten hampaiden reikiintyminen ei ole ”edelleen yllättävän yleistä”: se on jo yllättävän yleistä. Se on sitä nyt, täällä. Pienten lasten hampaiden reikiintyminen ei ole myöskään yllättävän yleistä. Se on tylsä seuraus siitä, että hampaat ovat joutuneet lajikehityksessä sellaiseen ympäristöön, johon ne eivät ole kasvaneet. Nyt hampaat ovat kaloja kuivalla maalla. Aivan kuin aikuisten luutkin.

Paleontologist Paul Sereno of the University of Chicago stabilizes a nearly perfect preserved skull of a Tenerian, nomadic people that lived 6,500 to 4,500 years ago when the Sahara was an oasis.

Tälle henkilölle oli ksylitoli maistunut.

Mutta tämän sanominen ei edistä hammaslääkärien asemaa. Hammaslääkäri on tyypillinen eturistiriidasta kärsivä olento: jos hän saavuttaisi tavoitteensa, hän joutuisi työttömäksi. Tämän takia hammaslääkärin ei kannatakaan yrittää estää reikiintymistä. Hänen kannattaa kaupata ksylitolia ja hammastahnoja ja tehdä paljon tarkastuksia, oikoa hampaita ja paikata reikiä.

Hänen kannattaa olla ajattelematta tätä ristiriitaa.Tällainen käytös on hammaslääkärille evolutiivisesti edullista.

Mutta toisaalta suurin osa ihmisistä ei usko evoluutioon. Joten he uskovat hammaslääkärien tekevän parhaansa, ja tämä paras on 1-2 karkkia joka ruoan jälkeen. Ja he uskovat, että tärkein prioriteetti Osteoporoosiliitonkin agendalla on tehdä itsensä tarpeettomaksi.

*

PS: Kuten tarkimmat huomaavat, otsikko on tarkoituksella kirjoitettu erikseen erotuksena kristillisestä käsitteestä uskontunnustus. Tämä kirjoitus ei ota kantaa uskontoon.