Vaikka mitä.

Olen viettänyt talven hyvässä seurassa lukemalla Alexis de Tocquevillen magnum opusta Demokratia Amerikassa. De Tocqueville oli nerokas nuori aristokraatti, joka 1800-luvun alkupuolella kierteli uutta mannerta selvittääkseen mitä tuleman pitää – mitä tämä uusi demokratiahomma käytännössä tarkoittaa, tällä hetkellä Yhdysvalloissa ja jatkossa Euroopassa.

Alexis de Tocqueville 1805 – 1859

De Tocqueville oli aristokratian kasvatti, joten hän pystyi tekemään jotain, mitä me emme enää voi: tarkkailemaan demokratiaa ulkoapäin. Meille demokratia on hyvän synonyymi ja kehityksen huippu, aristokratia hassu jäänne historiankirjoissa. Tietysti me ajattelemme näin. Olemme niin läpikotaisin demokraattisia, että näkemyksemme siitä on pakostakin jäävi. De Tocqueville näki sekä demokratiassa että aristokratiassa niin vahvuuksia kuin heikkouksiakin. Kun Demokratian Amerikassa lukija pääsee yli ensimmäisen kirjan sisältämän Yhdysvaltain mekaniikan esittelyn, hän saa nauttia De Tocquevillen systematisoivasta nerosta, joka tarkastelee oivaltavalla ja luovalla tavalla mitä erinäisimpiä yhteiskunnallisia ilmiöitä. Ajatukset ovat usein hyvin sovellettavissa meidänkin aikapaikkaamme. Muutama sekalainen ote ennen kuin menemme siihen kirjallisuuteen:

Kansa ajattelee yleensä vain yksinkertaisin käsittein. Väärällä käsityksellä, joka on kuitenkin selvä ja tarkka, on maailmassa aina enemmän voimaa kuin oikealla mutta monimutkaisella.

*

On yhtä vaikea kuvitella sellainen yhteiskunta, jossa kaikki olisivat erittäin valistuneita, kuin sellainen valtio, jossa kaikki olisivat rikkaita.

*

Individualismi on viimeaikainen ilmaus, jonka on synnyttänyt eräs uusi käsitys. Esi-isämme tunsivat vain egoismin.

*

Monet seikat materialistien [ateistien] käsityksissä loukkaavat minua. Heidän oppinsa ovat mielestäni turmiollisia ja heidän pöyhkeytensä raivostuttaa minua. Jos heidän järjestelmästään voisi olla ihmiselle jotakin hyötyä, niin hyöty olisi lähinnä se, että ihminen saisi vaatimattoman käsityksen itsestään. Mikään ei kuitenkaan viittaa siihen, että näin olisi. Kun he ovat kylliksi vakuuttaneet, että ihmiset ovat vain eläimiä, he esiintyvät ylpeinä ikään kuin olisivat todistaneet, että ihmiset ovatkin jumalia.

*

Kaikki uskonnot tavoittelevat yleisiä ja ikuisia totuuksia, joten ne eivät voi noin vain antaa periksi kunkin vuosisadan vaihteleville taipumuksille menettämättä auktoriteettiaan.

*

De Tocqueville on ennakoinut myös taipumuksemme loukkaantua…yhä herkemmin:

Ihmisten viha etuoikeuksia kohtaan kasvaa sitä mukaa kuin etuoikeudet harvenevat ja pienenevät. Voisikin sanoa, että demokraattiset tunteet roihuavat eniten juuri silloin, kun demokratian kannattajilla on vähiten aihetta tyytymättömyyteen. … Kun olot ovat kaikilta osin epätasa-arvoiset, ei suurikaan epätasa-arvo pistä silmään, mutta kun olot ovat lähes samanlaiset, vähäinenkin erilaisuus tyrmistyttää. Erilaisuuden näkeminen käy sitä sietämättömämmäksi, mitä vähemmän ihmisten välillä on eroja. On siis aivan luonnollista, että rakkaus tasa-arvoon syvenee jatkuvasti tasa-arvon lisääntyessä. Kun sitä tyydytetään, sitä samalla tuotetaan.

Toisessa kirjassa AdT luonnehtii toisaalta aristokraattisen ja toisaalta demokraattisen kirjallisuuden ominaispiirteitä ja sitä miten yhteiskunta muokkaa sen tuottamaa kirjallisuutta. (Kuinka 1800-lukulaista.) Lainaan kohtia, joissa hän tutkii kummankin kompastuskiviä. Näin hän kuvaa aristokraattisen kirjallisuuden uhkia:

Aina vain keskenään elävät ja vain toisilleen kirjoittavat oppineen luokan jäsenet kadottaisivat toisinaan muun maailman kokonaan näkyvistään, mikä syöksisi heidät teeskentelyyn ja vääristelyyn. He ottaisivat käyttöönsä sääntöjä, joita ainoastaan he itse noudattaisivat. Ne vieroittaisivat heidät vaivihkaa terveestä järjestä ja johtaisivat heidät lopulta luonnon ulkopuolelle.

Koska he haluaisivat puhua eri tavoin kuin rahvas, he päätyisivät jonkinlaiseen aristokraattiseen erikoiskieleen, joka on tuskin lähempänä kaunista kieltä kuin kansanmurre.

Demokraattinen kirjallisuus taas:

Demokratioissa eivät suinkaan kaikki kirjallisuutta harrastavat ihmiset ole saaneet kirjallista koulutusta. … Heidän elämänsä keskeisin viehätys ei siis piile näissä nautinnoissa, vaan he katsovat ne ikään kuin tilapäiseksi rentoutumiskeinoksi, joka on tarpeen elämän vakavien töiden keskellä. Tällaiset ihmiset eivät koskaan voi saavuttaa riittävän syvällistä kirjallisen taiteen tuntemusta voidakseen tunnistaa sen hienouksia; he eivät huomaa pieniä vivahteita. Koska heillä on vain vähän aikaa kirjallisuudelle, he tahtovat käyttää sen kokonaan hyödykseen. He pitävät vaivattomasti saatavilla olevista ja nopealukuisista kirjoista, joiden ymmärtäminen ei edellytä oppineisuutta. He etsivät sellaista kauneutta, joka avautuu helposti ja josta voi nauttia saman tien. Ennen kaikkea heidän on saatava uutta ja odottamatonta. He ovat tottuneet käytännölliseen, kilpailulliseen ja yksitoikkoiseen elämään, ja niinpä he kaipaavat kiihkeitä ja vuolaita tunteita, nopeasti ymmärrettävää ilmaisua, selvästi tosia tai epätosia väitteitä, jotka tempaavat heti mukaansa ja menevät melkein tylysti suoraan asiaan.

Luvun lopuksi AdT toteaa:

Kuvailin juuri kahta äärimmäistä tilannetta, mutta mikään kansakunta ei kerralla siirry äärimmäisyydestä toiseen vaan päätyy sinne asteittain lukemattomien eri vaiheiden kautta. Kun kirjallisesti sivistynyt kansa siirtyy äärimmäisyydestä toiseen, koittaa miltei varmasti hetki, jolloin demokraattisten kansakuntien kirjallinen nerous kohtaa aristokraattisen kirjallisen nerouden ja ne haluavat hallita ihmismieltä yhteistuumin. Tämä on ohimenevä mutta erittäin loistelias kausi. Silloin kirjallinen tuotanto on runsasta olematta silti ylenpalttista, ja se on vaihtelevaa olematta kuitenkaan sekavaa.

Tämähän kuulostaa osuvasti Totaalisen romaanin manifestiltani. Manifestissa jaoin kirjallisuuspiirit toisaalta puhtaan taiteen vaalijoihin, toisaalta helpon viihdekirjallisuuden harjoittajiin. De Tocqueville on aristokraattisessa kirjallisuudessa kuvannut meidän aikamme akateemiset elitistit, siinä missä demokraattinen kirjallisuus taas edustaa yleisöä kosiskelevaa viihdekirjallisuutta. Minä suosin kolmatta tietä, joka yhdistää näistä parhaat puolet. Sellainen kirjallisuus yhdistää ”demokraattisen kirjallisuuden” luonnollisen tavoitettavuuden siihen käsityötaitoon ja niihin korkeisiin tavoitteisiin, jotka tekevät kirjallisuudesta hyvässä mielessä aristokraattista.

Vahva suositus tälle klassikolle, jonka Sami Jansson on Gaudeamukselle suomentanut.

*

Edit syyskuu 13: Huomaan, että blogini sisällön voi näköjään yhä osuvammin ristiinlinkata de Tocquevillen ajatuksiin. Kirjoitan siis näköjään asioista, joista hän on jo kirjoittanut. Kaikki on totisesti jo sanottu.