yhteiskunta

Ihmislajin ääni II: Nykykirjallisuuden muotioikkuja

/ JK / 4 kommenttia

Ensimmäisessä osassa hahmottelin käsitettä ihmislajin ääni. Analysoin tässä toisessa osassa muutamia nykykirjallisuudellemme leimallisia fantasioita, ja tarjoilen omia epäilyksiäni siihen, mikä 2000-luvun alun suomalaisessa kirjallisuudessa on oikkua ja kuvaa lähinnä omaa aikaamme eikä ihmislajia yleisesti.

1. Yhteiskuntamme on poikkeuksellisen WEIRD.

Akronyymi tulee englannin kielen vastineista sanoille länsimainen, kouluttautunut, teollistunut, rikas ja demokraattinen. Se on mainio kiteytys, jonka lanseerasivat psykologit Henrich, Heine ja Norenzayan vuoden 2010 tärkeässä artikkelissaan The Weirdest People in the World? Sen kantava ajatus on, että nykyinen yhteiskuntamme ja sen ihmiset ovat ihmiskunnan valtavirrasta sekä diakronisesti että synkronisesti poikkeuksellisia. Nykyiset kouluttautuneet euroamerikkalaiset yksilöt ovat ihmiskunnan edustajina vähiten representatiivisia, ja silti juuri heitä käytetään koeyleisönä mm. psykologian teorioita testatessa.

Olemme muun muassa aivan poikkeuksellisen individualistisia. Tai kuten tämän (demokraattisen) yhteiskuntakehityksen varhainen analysoija Alexis de Tocqueville kuvasi:

Näin jokainen ihminen demokratian vaikutuksesta unohtaa isovanhempansa, kadottaa jälkeläisensä ja irtautuu aikalaisistaan. Demokratia saa ihmisen jatkuvasti vetäytymään itseensä sekä sulkeutumaan lopulta kokonaan omaan yksityiseen sydämeensä.

Individualismilla, jota kutsuttiin vielä de Tocquevillen aikaan nimellä egoismi, on muun muassa kerrontateknisiä seurauksia: sisäinen konflikti, sisäinen puhe ja tajunnanvirtatekniikka esimerkiksi korostuvat kirjallisuudessamme. Mutta tämän lisäksi aatteiden tasolla meillä on taipumus uskoa tiettyyn valistuksen näkemykseen, että kaikki mikä rajoittaa yksilöllisyyttä ja yksilönvapautta, on pahasta. Joukot ja ryhmät ovat pahasta: ne tuovat rajoitteita ja ennakkoluuloja. Näistä vapautuminen ja oman yksilöllisen lumihiutaleuden löytäminen taas on hyvää.

Perheen asema on tässä kiinnostava. Perhe on keskeinen biologisten konfliktien solmukohta, mutta perheen geneettinen yhteys tarkoittaa, että se on silti parempi paikka ihmiselle kuin pelkkien tuntemattomien parissa. Tai sama klassikoiden kielellä: veri on vettä sakeampaa. Se, että klassikotkin ovat täynnä raakoja perhetarinoita, on, väitän, juurikin seuraus siitä, että perhe on niin tärkeä, ei argumentti sen puolesta, ettei perhe olisi erityisen tärkeä. Jos nainen tappaa lapsen, se on kiinnostavaa ja hyvää aineistoa kirjallisuuteen. Jos nainen tappaa oman lapsensa, se on vielä kiinnostavampaa. Ja kaikkein ”parasta” on, jos nainen tappaa lapsensa kostaakseen sen isälle, kuten Euripideen Medeia. Kaikkien konfliktien keräymä tuottaa niin paljon yleisöä kiihdyttävää energiaa, että rooli klassikkona alkaa näyttää todennäköiseltä. Tosin tätä teoriaani ei pysty tieteellisesti falsifioimaan.

Kirjallisuus tietysti kuvaa aikansa ihmisiä, mutta on toinen asia unohtaa siinä puuhassa ajaton ihminen. Kirjailijat saattavat kirjoissaan esim. paheksua taloudellista ahneutta, mutta samalla he saattavat kannustaa ja ylistää rivien välissä individualistista vapautta – näkemättä näiden kahden yhteyttä (virhe mitä Steinbeck ei tehnyt).

*

2. Tähän liittyen: Meidät on kasvattanut niin arvoliberaali yhteiskunta, että näemme riistoa ja sortoa joka puolella, sielläkin, missä sorron väitetyt uhrit eivät huomaa mitään vikaa. Kirjallisuudessamme on esimerkiksi sanomaton pakko kuvata vähemmistön edustaja aina vähemmistönsä symbolina, ja näin ollen hyvänä. Selvimmin tämä on kuitenkin huomattavissa aikamme muotikäsityksistä sukupuolesta, sillä jostain syystä naisiakin pidetään vähemmistönä.

Omituisimmillaan meillä esitetään kaunokirjallisesti maailmanselityksiä, joissa mies tarvitsee naista vain alistaakseen tätä. Meillä on ylistetty romaani, jossa esiintyy niinkin absurdi ja WEIRD käsitys, että miehet vihaisivat prostituoituja ja haluaisivat kuin luonnostaan alistaa ja pahoinpidellä heitä – ei harrastaa heidän kanssaan rahasta seksiä.

Miehet vihaavat prostituoituja? Aiemmin oli ongelmana juuri se, että miehet pitävät heistä liikaa.

Meillä esitetään usein näkemystä, että toinen sukupuoli olisi jotenkin ratkaisevasti toista hyveellisempi tai paheellisempi. Sortoa nähdään niin paljon, että on väitetty jopa että klassinen kirjallisuus on täynnä ”naisvihaa” – vaikka kyseessä on vain modernin ja melko äärimmäisen teorian (miehet ovat enemmistö eli pahoja, naiset vähemmistö eli uhreja eli hyviä) soveltaminen täysin eri konteksteihin. Tämän seurauksena hylätään klassikot, mikä taas kiihdyttää tämän erikoisen ihmiskäsityksen vinoutumista edelleen.

Ihmislajin ääni on kahden sukupuolen ääni. Sukupuolten tuottamiseen tarvittiin 300 miljoonan vuoden mittainen geneettinen evoluutio. Sukupuolten äänet ovat monissa mielin olennaisestikin erilaisia, koska sukupuolilla on erilaiset panokset lisääntymiskysymyksissä, jopa osittain vastakkaiset. Ajatus, että toinen sukupuoli olisi jotenkin yleisesti parempi ja hyveellisempi kuin toinen, on ajallemme leimallinen omituinen teoria. Tätä ymmärtämätön kirjailija saattaa nykyään hairahtua kuvaamaan sukupuolia sosiaalisena konstruktiona, ei biologisena faktana. Lapsukselta voisi välttyä tuntemalla biologiasta esim. parentaalisen investoinnin käsitteen.

*

3. Yhteiskuntamme maallisuus on poikkeuksellista. Perspektiivi ihmiseen eri aikoina ja eri paikoissa kuitenkin kannustaa meitä ymmärtämään ihminen uskonnollisena olentona. Kaikki kirjallisuus, joka kuvaa uskonnon ainoastaan sortavana ja synkkänä ja vanhanaikaisena (lyhyesti: pahana) on erityisen leimallista meidän ajallemme, eikä niinkään kuvaavaa ihmislajin äänelle, jolle uskonto on aina ollut lievästi sanottuna tärkeää.

Me kaltaiseni sekulaarit nykyihmiset kuvittelemme usein, että ihminen on nyt meissä tullut kehityksen huipulle ja hylännyt uskonnon jonain muinaisjäänteenä. Tähän on hyvä muistuttaa, että kaikki kansat kaikkina aikoina ovat olleet taipuvaisia pitämään itseään naapureita parempina. Uskonnolliset ja maagiset ajatukset myös vaikuttavat meissä monin huomaamattomin tavoin, esim. käsityksissämme puhtaudesta ja epäpuhtaudesta.

*

4. Käsityksemme seksistä on hedonistinen. Pariutuminen eli sukupuolivalinta on kirjallisuuden ydinaiheita. Meidän kulttuurillamme on kuitenkin pakkomielle seksiin yleensä ja hedonistiseen seksiin erityisesti. Hedonistisella tarkoitan seksiä, johon ei liitetä lisääntymistä: huoletonta seksiä huvin ja harrastuksen vuoksi, sooloseksiä, saman sukupuolen edustajien välistä seksiä – nämä ovat kaikki ajallemme leimallista ja erityisen vahvasti esillä nykykirjallisuudessa. If it makes you feel good, do it.

Antropologit Barry ja Bonnie Hewlett (2010) varoittavat ajattelemasta, että länsimaiset seksuaalikäyttäytymisen tavat – seksin frekvenssi, syyt harrastaa seksiä, masturbaatio, homoseksuaalisuus – ovat yleisiä tai jopa universaaleja. Itse asiassa kulttuurienvälinen data viittaa taas siihen, että länsimaiset nykytavat ovat melko poikkeuksellisia. Ihmisen seksuaalikäyttäytymisen esitys oppikirjoissa [ja fiktiossa] heidän mielestään “kuvaa usein keskiluokkaisen euro-amerikkalaisen kulttuurin intressejä ja arvoja”.

(Tämä selittänee Lysistrateen suunnitelman tehokkuuden.)

Meille seksi liittyy yleensä yksilön nautintoon ja vapauteen ja hyvin harvoin lapsentekemiseen; antropologinen tieto viittaa siihen, että yleisesti ihmiselle seksi on etupäässä jotakin, mikä johtaa tai voi johtaa lapsiin. Näin on vaikka kulttuurin yleinen suhtautuminen seksiin ei olisi, kuten usein ei ole, kielteinen tai sulkeutunut .

Ihminen yleensä vastustaa sitä, että hänen omia tapojaan ei pidetä parhaina mahdollisina. Meidänkin voi olla vaikea myöntää, ettei suhteemme seksiin näytäkään olevan lajityypillinen.

*

Muotikliseitä yhteenvetäen: tyypillinen aikamme kertomus olisi tarina naisesta, joka on vapautunut ahdistavan pikkukaupunkitaustan ja pahan ex-miehen sorrosta ja nyt pitää hauskaa harrastaen seuraamuksetonta seksiä miesten ja kivojen naisten kanssa ympäri ihastuttavan kasvotonta suurkaupunkia. Koskettavassa kohtauksessa naisen rakastaja paljastaa, että hänen pappi-isänsä on häntä hyväksikäyttänyt.

Ihmislajin ääntä tutkimalla voimme arvella, että vaikka tämä on edustava kuva aikamme ihmiskuvasta, se ei ehkä niinkään ole kaikkein osuvin ja kestävä ihmiskuva.

*

En tässä ole tietenkään tarjoamassa mitään kaavaa, jonka mukaan kenenkään pitäisi kirjojaan kirjoittaa! Kukin kirjoittaa mitä kirjoittaa, ja hyvä niin. Jos jossain moniäänisyyttä kannatan, niin kirjallisuudessa. Oman aikamme erityislaadun tutkailu vain voi tarjota perspektiiviä siihen, mikä saattaisi olla pysyvästi tärkeää ihmiselle ja pysyvästi kestävää kirjallisuudessa.

Tässä ainakin allekirjoittaneen kirjailijan pahin pelko: myöhemmät sukupolvet ovat sitä mieltä, että hän kuvasi vain oman aikansa ihmisiä eikä ihmistä. Että sanottaisiin ”hänen kirjallisuutensa ei ole kovin mielenkiintoista muuten kuin korkeintaan ajankuvana 2000-luvun alusta”.

Kirjailija on aina kohtalon panttivanki. Kirjailija kirjoittaa omasta ajastaan, mutta on hyvä, jos hänellä karsastaa: toinen silmä on ajassa, toinen ajattomassa.

*

Barry and Bonnie Hewlett: Sex and Searching for Children Among Aka Foragers and Ngandu Farmers of Central Africa (2010) PDF

Ihmislajin ääni I: Mikä tekee kirjasta kestävän?

/ JK / 3 kommenttia

Koska he haluavat kuvata uskollisesti nykyhetken pieniä kummallisuuksia ja tiettyjen ihmisten erityispiirteitä, he unohtavat kuvailla ihmislajin yleispiirteitä. (Alexis de Tocqueville)

On tietysti mukavaa, jos kirjailija saa menestystä jo elinaikanaan, mutta vakava kirjailija kirjoittaa jäädäkseen eloon kuolemansa jälkeen. Hän koettaa kirjoillaan voittaa kuoleman. Tämä edellyttää paitsi onnea lukijoiden löytämisessä, myös sitä, että hänen kirjallisuutensa on kestävää: että myöhemmätkin sukupolvet pitävät sitä todellisena kuvana elämästä, myös heidän elämästään. Mutta mitä vaatii, että kirja puhuttelee ihmisiä myös toisina aikoina ja toisissa olosuhteissa?

Tarjoan tässä joitain omia veikkauksiani. Näkemykseni perustuvat siihen mitä tunnen paitsi klassista kirjallisuutta, myös biologiaa ja antropologiaa. Kaiken pohjalla on evoluutioonkin perustuva näkemys siitä, että ihmisessä on jotain pysyvää, jotain mikä ei muutu aikojen myötä.

Klassinen kirjallisuus on täynnä tällaisia viittauksia ihmisluontoon, ihmissydämeen, ihmissukuun. Jos ihmisluonto muuttuisi ja ihminen olisi aidosti erilainen nyt kuin ennen, eivät vanhimmat klassikot enää pystyisi liikuttamaan meitä. Ne puhuisivat eri äänellä, kuin kuolleella kielellä jota emme osaa kääntää. Jossain määrin näin onkin: esimerkiksi antiikin Kreikan tai feodaali-Japanin kunniakäsitysten (miehen kunnia, naisen kunnia) ymmärtäminen vaatii meiltä jo halua ymmärtää. Mutta tämä työ on vain etnosentrismin murtamista, sen ohittamista, mitä meille on näistä asioista opetettu. Yhteinen samaistumisen mahdollistama tunnepohja on yhä olemassa.

Keskeiset konfliktit ihmiselämässä eivät ole muuttuneet. Ymmärrämme yhä, että suhteemme sukulaisiin on erilainen kuin suhteemme tuntemattomiin. Että miehen elämä ja naisen elämä ovat erilaisia, ja tämä erilaisuus saattaa ne ajoittain konfliktiin keskenään. Että ihminen tasapainoilee aina itsemääräämishalun ja halun kuulua johonkin yhteisöön välillä.

Tällaiset pysyvät konfliktit kuuluvat ihmisen osaan. Niistä kertominen tapahtuu parhaimmillaan ei ainoastaan ihmisen, kirjailijan, äänellä, vaan ihmislajin äänellä.

Ihmislajin äänen tutkiminen vastaa sellaisiin kysymyksiin kuten: Kun ihminen eläinlajinsa edustajana kertoo tarinoita, millaisia tarinoita hän kertoo? Kuinka hyvin ne onnistuvat kuvaamaan sitä, millaista on olla homo sapiens? Mitkä asiat ovat ihmisille tärkeimpiä? Mikä liikuttaa ihmisiä, ihmistä, ennen, nyt ja tulevaisuudessa? Mikä on ihmisen todellisuus, mitkä ovat realiteetit ja keskeiset haasteet ihmiselämässä? Ja miten nämä ilmenevät tässä tietyssä ajassa ja paikassa?

Ihmislajin äänen tavoittamiseen on pari pääväylää.

Totuus ihmislajista on kirjoitettu lukemattomille sivuille klassikkojamme. Kirjallisuushistorian kaanon on täynnä kirjoja, joista yhä uudet sukupolvet ovat löytäneet jotain todentuntuista. Kuten Alex Matson sanoo: “Ei voida yliarvioida sen tosiasian merkitystä, että kirjallisuudenhistorian panteoniin ei ole päässyt ainoakaan romaani, joka antaa elämästä valheellisen kuvan.”

Paitsi metatasolla sanojen, konfliktien, hahmojen, juonien ja kohtaloiden muodossa, klassinen kirjallisuus on täynnä myös suoria kuvauksia ihmisluonnosta – ja tämän pysyvyydestä. Tämän ansiosta klassikkojen lukeminen tuo parhaillaan turvallisen olon: sitä tuntee yhteyden muina aikoina ja muissa oloissa eläneisiin ihmisiin.

Ihmisluonnon kaunokirjallinen esittäminen, dramatisointi kullekin ajalle sopivaan muotoon – siinä on minun lavea määritelmäni kirjallisuuden tehtäväksi. Mitä todennäköisimmin ihmisestä on kaikki jo aikaa sitten sanottu: se vain pitää sanoa yhä uudestaan erilaisin, oivaltavin tavoin ja siirtää se sellaiseen muotoon ja miljööseen, josta yhä uudet sukupolvet tunnistavat itsensä. Tämä on soihdun kantamista, ei tuhkien palvomista.

Klassisen kirjallisuuden lisäksi meillä on nykyään poikkeuksellisen tehokas metodi keräämään tietoa ihmisestä. Tarkoitan tieteellistä metodia. Ihmislajin äänen käsite perustuukin näkemykselle, että evoluutio on muokannut ihmisestä tietynlaisen ja se on kestävää, eikä hevin muutu vaikka vaatteet ja hallitukset ja aatehistoria muuttuvat.

Kirjallisuuden olisikin hyvä ottaa jo huomioon, edes inspiraatiokseen, biologian kautta saatu ymmärrys ihmisestä. Falsifioitavissa oleva tieto esimerkiksi genetiikasta suojaisi kirjailijaa turhimmilta ylilyönneiltä ja oman ajan humanistisilta muotivirtauksilta.

*

Jonkun makuun tämä varmaankin kuulostaa turhan vanhoilliselta ja epähumanistiselta. He ovat ehkä oppineet ajattelemaan tiedettä taiteen vihollisena, vaikka se on taiteen kumppani. Tämän kieltämisessä on vaarana langeta uhkaavimpaan sudenkuoppaan, johon aikamme kirjailija niin Suomessa kuin maailmalla voi pudota.

Humanistisen koulutuksen saaneissa piireissä (ja yhä useampi kirjailija on saanut humanistisen koulutuksen) on useita vuosikymmeniä elänyt poikkeuksellisia ideologioita, jotka kieltävät ihmisluonnon olemassaolon. He ovat käytännössä kirjoittamassa ihmistä uusiksi, kieltämässä paitsi kulttuuriperinnön, myös kaiken mitä luonnontiede osaa nykyään ihmisestä sanoa. Perustelu on ideologinen eli poliittinen. Se perustuu lähinnä harhakäsityksille eli/tai tietämättömyydelle yhtäältä biologiasta, toisaalta klassikoista.

Tästä kuopasta käsin osa kirjailijoista kirjoittaa ihmisestä sellaisena kuin hän haluaisi ihmisen olevan. Käännetään selkä faktoille, jotka ovat, kuten faktat ovat, ajoittain epämiellyttäviä. Niiden sijaan toistetaan muodikkaita valkoisia valheita, tehdään tiedostamatonta tai tietoista (itse)petosta, jotta voitaisiin kuvata ihmistä uudessa, miellyttävämmässä valossa. Sellaisessa, jossa kyseinen kirjailija kuvittelee ihmisen voivan olla onnellisempi. Tällaisen kirjallisuuden tehtävä on marksilaisittain, ei kuvata ihmistä, vaan muuttaa häntä.

Tätähän on toki tehty ennenkin. Ja toisaalta kyseessä on viihdekirjallisuudelle läheinen tekniikka: vietellä lukija kertomalla tälle, mitä tämä haluaa, eikä miten asiat oikeasti ovat. Mutta tällä ideologian tasolla se hiipii mukaan myös korkeaan kaunoon. Sitä ei sieltä hevin huomata, koska omaa aikaa ja kulttuuria on niin käsittämättömän vaikea tarkkailla sisältäpäin.

Jos kirjailija haluaa luoda kestävää ihmiskuvausta, hänen pitäisi osata erottaa oma aika ja oma kulttuuri muista ajoista ja muista kulttuureista. Jos hän tuntee vain yhden, hän ei tunne yhtäkään, koska hän ei tiedä mikä on tälle yhdelle omaleimaista ja mikä taas yleistä. Kirjallisuushistorian hylkääminen menneen maailman ja ihmisen kuvauksena edesauttaa tietämättömyyttä menneisyydestä ja kadottaa ihmislajin äänen.

Analysoin seuraavassa osassa muutamia nykykirjallisuudellemme leimallisia fantasioita. Tarjoilen omia epäilyksiäni siihen, mikä 2000-luvun alun suomalaisessa kirjallisuudessa on muotioikkua ja kuvaa pikemminkin omaa aikaamme kuin ihmislajia yleisesti.

Mitä Alexis de Tocqueville opettaa kirjallisuudesta

/ JK / 3 kommenttia

Vaikka mitä.

Olen viettänyt talven hyvässä seurassa lukemalla Alexis de Tocquevillen magnum opusta Demokratia Amerikassa. De Tocqueville oli nerokas nuori aristokraatti, joka 1800-luvun alkupuolella kierteli uutta mannerta selvittääkseen mitä tuleman pitää – mitä tämä uusi demokratiahomma käytännössä tarkoittaa, tällä hetkellä Yhdysvalloissa ja jatkossa Euroopassa.

Alexis de Tocqueville 1805 – 1859

De Tocqueville oli aristokratian kasvatti, joten hän pystyi tekemään jotain, mitä me emme enää voi: tarkkailemaan demokratiaa ulkoapäin. Meille demokratia on hyvän synonyymi ja kehityksen huippu, aristokratia hassu jäänne historiankirjoissa. Tietysti me ajattelemme näin. Olemme niin läpikotaisin demokraattisia, että näkemyksemme siitä on pakostakin jäävi. De Tocqueville näki sekä demokratiassa että aristokratiassa niin vahvuuksia kuin heikkouksiakin. Kun Demokratian Amerikassa lukija pääsee yli ensimmäisen kirjan sisältämän Yhdysvaltain mekaniikan esittelyn, hän saa nauttia De Tocquevillen systematisoivasta nerosta, joka tarkastelee oivaltavalla ja luovalla tavalla mitä erinäisimpiä yhteiskunnallisia ilmiöitä. Ajatukset ovat usein hyvin sovellettavissa meidänkin aikapaikkaamme. Muutama sekalainen ote ennen kuin menemme siihen kirjallisuuteen:

Kansa ajattelee yleensä vain yksinkertaisin käsittein. Väärällä käsityksellä, joka on kuitenkin selvä ja tarkka, on maailmassa aina enemmän voimaa kuin oikealla mutta monimutkaisella.

*

On yhtä vaikea kuvitella sellainen yhteiskunta, jossa kaikki olisivat erittäin valistuneita, kuin sellainen valtio, jossa kaikki olisivat rikkaita.

*

Individualismi on viimeaikainen ilmaus, jonka on synnyttänyt eräs uusi käsitys. Esi-isämme tunsivat vain egoismin.

*

Monet seikat materialistien [ateistien] käsityksissä loukkaavat minua. Heidän oppinsa ovat mielestäni turmiollisia ja heidän pöyhkeytensä raivostuttaa minua. Jos heidän järjestelmästään voisi olla ihmiselle jotakin hyötyä, niin hyöty olisi lähinnä se, että ihminen saisi vaatimattoman käsityksen itsestään. Mikään ei kuitenkaan viittaa siihen, että näin olisi. Kun he ovat kylliksi vakuuttaneet, että ihmiset ovat vain eläimiä, he esiintyvät ylpeinä ikään kuin olisivat todistaneet, että ihmiset ovatkin jumalia.

*

Kaikki uskonnot tavoittelevat yleisiä ja ikuisia totuuksia, joten ne eivät voi noin vain antaa periksi kunkin vuosisadan vaihteleville taipumuksille menettämättä auktoriteettiaan.

*

De Tocqueville on ennakoinut myös taipumuksemme loukkaantua…yhä herkemmin:

Ihmisten viha etuoikeuksia kohtaan kasvaa sitä mukaa kuin etuoikeudet harvenevat ja pienenevät. Voisikin sanoa, että demokraattiset tunteet roihuavat eniten juuri silloin, kun demokratian kannattajilla on vähiten aihetta tyytymättömyyteen. … Kun olot ovat kaikilta osin epätasa-arvoiset, ei suurikaan epätasa-arvo pistä silmään, mutta kun olot ovat lähes samanlaiset, vähäinenkin erilaisuus tyrmistyttää. Erilaisuuden näkeminen käy sitä sietämättömämmäksi, mitä vähemmän ihmisten välillä on eroja. On siis aivan luonnollista, että rakkaus tasa-arvoon syvenee jatkuvasti tasa-arvon lisääntyessä. Kun sitä tyydytetään, sitä samalla tuotetaan.

Toisessa kirjassa AdT luonnehtii toisaalta aristokraattisen ja toisaalta demokraattisen kirjallisuuden ominaispiirteitä ja sitä miten yhteiskunta muokkaa sen tuottamaa kirjallisuutta. (Kuinka 1800-lukulaista.) Lainaan kohtia, joissa hän tutkii kummankin kompastuskiviä. Näin hän kuvaa aristokraattisen kirjallisuuden uhkia:

Aina vain keskenään elävät ja vain toisilleen kirjoittavat oppineen luokan jäsenet kadottaisivat toisinaan muun maailman kokonaan näkyvistään, mikä syöksisi heidät teeskentelyyn ja vääristelyyn. He ottaisivat käyttöönsä sääntöjä, joita ainoastaan he itse noudattaisivat. Ne vieroittaisivat heidät vaivihkaa terveestä järjestä ja johtaisivat heidät lopulta luonnon ulkopuolelle.

Koska he haluaisivat puhua eri tavoin kuin rahvas, he päätyisivät jonkinlaiseen aristokraattiseen erikoiskieleen, joka on tuskin lähempänä kaunista kieltä kuin kansanmurre.

Demokraattinen kirjallisuus taas:

Demokratioissa eivät suinkaan kaikki kirjallisuutta harrastavat ihmiset ole saaneet kirjallista koulutusta. … Heidän elämänsä keskeisin viehätys ei siis piile näissä nautinnoissa, vaan he katsovat ne ikään kuin tilapäiseksi rentoutumiskeinoksi, joka on tarpeen elämän vakavien töiden keskellä. Tällaiset ihmiset eivät koskaan voi saavuttaa riittävän syvällistä kirjallisen taiteen tuntemusta voidakseen tunnistaa sen hienouksia; he eivät huomaa pieniä vivahteita. Koska heillä on vain vähän aikaa kirjallisuudelle, he tahtovat käyttää sen kokonaan hyödykseen. He pitävät vaivattomasti saatavilla olevista ja nopealukuisista kirjoista, joiden ymmärtäminen ei edellytä oppineisuutta. He etsivät sellaista kauneutta, joka avautuu helposti ja josta voi nauttia saman tien. Ennen kaikkea heidän on saatava uutta ja odottamatonta. He ovat tottuneet käytännölliseen, kilpailulliseen ja yksitoikkoiseen elämään, ja niinpä he kaipaavat kiihkeitä ja vuolaita tunteita, nopeasti ymmärrettävää ilmaisua, selvästi tosia tai epätosia väitteitä, jotka tempaavat heti mukaansa ja menevät melkein tylysti suoraan asiaan.

Luvun lopuksi AdT toteaa:

Kuvailin juuri kahta äärimmäistä tilannetta, mutta mikään kansakunta ei kerralla siirry äärimmäisyydestä toiseen vaan päätyy sinne asteittain lukemattomien eri vaiheiden kautta. Kun kirjallisesti sivistynyt kansa siirtyy äärimmäisyydestä toiseen, koittaa miltei varmasti hetki, jolloin demokraattisten kansakuntien kirjallinen nerous kohtaa aristokraattisen kirjallisen nerouden ja ne haluavat hallita ihmismieltä yhteistuumin. Tämä on ohimenevä mutta erittäin loistelias kausi. Silloin kirjallinen tuotanto on runsasta olematta silti ylenpalttista, ja se on vaihtelevaa olematta kuitenkaan sekavaa.

Tämähän kuulostaa osuvasti Totaalisen romaanin manifestiltani. Manifestissa jaoin kirjallisuuspiirit toisaalta puhtaan taiteen vaalijoihin, toisaalta helpon viihdekirjallisuuden harjoittajiin. De Tocqueville on aristokraattisessa kirjallisuudessa kuvannut meidän aikamme akateemiset elitistit, siinä missä demokraattinen kirjallisuus taas edustaa yleisöä kosiskelevaa viihdekirjallisuutta. Minä suosin kolmatta tietä, joka yhdistää näistä parhaat puolet. Sellainen kirjallisuus yhdistää ”demokraattisen kirjallisuuden” luonnollisen tavoitettavuuden siihen käsityötaitoon ja niihin korkeisiin tavoitteisiin, jotka tekevät kirjallisuudesta hyvässä mielessä aristokraattista.

Vahva suositus tälle klassikolle, jonka Sami Jansson on Gaudeamukselle suomentanut.

*

Edit syyskuu 13: Huomaan, että blogini sisällön voi näköjään yhä osuvammin ristiinlinkata de Tocquevillen ajatuksiin. Kirjoitan siis näköjään asioista, joista hän on jo kirjoittanut. Kaikki on totisesti jo sanottu.

Miksi luen klassikoita

/ JK / 9 kommenttia

Ennen vanhaan poliitikkoja kiinnostivat moraalikysymykset, mutta nykypoliitikot puhuvat vain kaupankäynnistä ja rahasta.

Tämä on sitaatti tuntemattomaksi jäävältä ranskalaiselta filosofilta 1700-luvulta. Giacomo Leopardi lainaa häntä ja jatkaa tavalla, joka kuulostaa täysin siirrettävältä siihen keskusteluun, jota vuonna 2013 käymme.

Joidenkin poliittisen taloustieteen opiskelijoiden mielestä tähän on hyvä syy, koska hyve ja moraali eivät voi pysyä vahvoina ilman teollisuuden pohjaa. Teollisuus mahdollistaa päivittäisten tarpeiden tyydytyksen, tekee elämästä mukavaa ja turvallista kaikille ihmisluokille ja tekee hyveestä vakaan ja yleisen kaikille. Ehkä niin. Yhdessä teollisuuden kanssa matalamielisyys, välinpitämättömyys, egoismi, ahneus, petos ja huijaus, kaikki turmeltuneimmat ja sivistyneen ihmisen arvolle sopimattomimmat ominaisuudet ja intohimot voivat mainiosti  ja leviävät loputtomasti. Ja yhä me odotamme hyvettä.

(Vapaa suomennokseni kirjasta Thoughts)

Leopardi,_Giacomo_(1798-1837)_-_ritr._A_Ferrazzi,_Recanati,_casa_Leopardi

Leopardi, Giacomo (1798-1837)

Sanotaan: ”Ne, jotka eivät tunne historiaa, ovat tuomittuja toistamaan sitä.” Tosiasiassa historia opettaa meille, että olemme tuomittuja toistamaan historiaa. Kiivas edistysusko on mahdollista lähinnä niille, jotka eivät tunne historiaa. Klassisen kirjallisuuden harrastaja huomaa yhä uudelleen, että ihmiset valittavat samoista asioista vuosisadasta ja tuhannesta toiseen. Ahneus on tällainen asia, ihmisen väkivaltaisuus ja yleinen ilkeys on tällainen, nuorison kurittomuudesta valittivat jo muinaiset kreikkalaiset.

Konstigin korollaari: Jos jostain inhimillisestä paheesta on valitettu aina, siitä tullaan aina valittamaan. Joka sukupolvi löytää sen kuvana omasta ajastaan.

Ei silti ole väärin valittaa paheesta: valittaminen on osa pahetta, se kuuluu paheeseen, se kuuluu ihmiseen ja saattaa pitää pahetta aisoissa. Ihminen on paitsi ahne eläin, myös ahneutta moittiva ja epäitsekkyyteen kykenevä eläin.

Tämä ei myöskään tarkoita, etteikö pahe voisi kukoistaa joinain aikoina erityisen voimakkaana. Tai etteikö kehitystä silti saattaisi tapahtua. Suuntaan tai toiseen. Ihmisessä on huomattava vaihteluväli.

Silti olen hyvin skeptinen ajatukselle, että ihminen voitaisiin jalostaa jotenkin ratkaisevasti paremmaksi. Ihmiskunnan historian valistunein ja kehittynein osa viettää nykyään aikansa sellaisessa paikassa kuin Facebook. Siellä se pilkkaa oman jenginsä ulkopuolisia siinä missä muutkin ihmiset aina. Aiemmin inhottiin ja pilkattiin vaikka noitia, kaatumatautisia, ryssiä, pakanoita, paavinuskoisia. Nyt jahdataan esimerkiksi mokanneita julkkiksia, perussuomalaisia, Putinia, Päivi Räsästä, paavinuskoisia…

Ja tämäkin sivistynein osa pitää itseään muita parempina. Juuri tällä hetkellä kilpailevia jengiläisiä ei jahdata talikoin, mutta se lienee pikemminkin järjestäytyneen yhteiskunnan ansiota kuin jonkin ratkaisevan vivun, joka olisi ihmismielissä naksahtanut riittävän moittimisen johdosta. Edistyksen ihanne perustuu ajatukseen, että kaikki ihmiset edistyisivät: se on, muuttuisivat samanlaisiksi kuin me – koska me olemme muita parempia ja mitä enemmän meitä on, sitä vahvempi linnoituksemme on barbaareja vastaan.

Tässä ei koskaan onnistuta, mutta silti tätä sisyfoaanista urakkaa hammasta purren jatketaan. Ja tietysti, Leopardi tiesi tämänkin:

In short, nature’s variety is so great that it is impossible for civilisation, for all its tendency to make people uniform, to conquer nature.

Tai Saarnaaja:

Kaikki ihmisen vaivannäkö tapahtuu hänen oman suunsa hyväksi, ja kuitenkaan ei halu täyty.

Tai Marcus Aurelius:

He tekevät tismalleen samoin, vaikka repisit itsesi kappaleiksi.

Ja tämän takia minä luen klassikkoja. En siksi, että kuvittelisin olevani sen parempi, vaan koska minusta tämä perspektiivi on ennen kaikkea huojentavaa. On mukavaa nähdä, etten ole sen parempi tai huonompi kuin ihmiset ennenkään. Sitä tuntee suurta yhteyttä koko ihmiskuntaan.

Kaikkeen tähän päivittäiseen uutis- ja linkkihälyyn voi hukkua ja luulla, että se on tärkeää. Klassikot opettavat, että on turha repiä ihokastaan pelihousujaan. Aina on pärjätty.

 

Kuinka voittaa kuolema neulesolmiolla

/ JK

Kirjoitin Totuus naisista -romaanin Tapanin osuudet hyvin eläytyvällä kertojalla. Kertoja kuvaa tapahtumat päähenkilön sisäisen maailman kautta, joten ajatukset, mielipiteet ja tunteet ovat päähenkilön omia. Osa lukijoista on aina kiinnostuneita myös kirjailijan mielipiteistä ja siitä missä määrin nämä ovat samoja kuin päähenkilöllä. Joten seuraa paljastus.

Kun Tapani on toisessa luvussa yksin työpaikallaan ja häntä kuvataan näin

Hänellä oli solmio kaulassa nytkin. Se sai hänet tehokkaaksi. Asioilla oli merkitystä kun kaulassa oli solmio. Aika oli ladatumpaa, nykyhetki tärkeämpää.

nämä ovat Tapanin omia mielipiteitä, mutta voin yhtyä niihin itsekin. Pidän solmioista. Vaatteena solmio on turha, mutta mikäpä ei olisi? Solmion turhuus tekee siitä tärkeän. Solmion kantaja taistelee kaiken turhuutta vastaan lataamalla turhuuden keskelle merkitystä. Solmio roikkuu alaspäin, mutta kohottaa ylöspäin: ajan, tilaisuuden, läsnäolijat. Vaikka solmio roikkuu alaspäin, se vetää katseen ylöspäin. Kohti kasvoja, kohti jotain korkeampaa. Solmio on voittoa alhaisesta.

Sadan vuoden ajan solmio oli kaikkien miesten asuste kaikkiin tilaisuuksiin, mutta nykyään sitä pidetään sopivana vain tiettyjen alojen miehille. Erityisesti älymystö vastustaa näitä tietynlaisia miehiä. Nykymieskirjailijamme näyttävät siltä, kuin he kokisivat olevansa sitä syvällisempiä kirjailijoita, mitä huonommin he pukeutuvat. (Tai sitten he eivät ole ajatelleet koko asiaa, mutta se johtaisi niin synkkiin johtopäätöksiin, etten halua uskoa tätä.)

Joten mitä tekee mies, joka haluaa taistella kuolemaa vastaan kohottamalla päivänsä solmiolla, mutta ei halua ylipukeutua?

Hän käyttää neulesolmiota.

Neulesolmio on kaksinkertainen väliinputoaja, eri syistä. Aiemmin neulesolmio oli erityinen siksi, että se oli epämuodollinen: pehmeä, rouhea ja tasapäätyinen, erotuksena tavallisesta silkkisolmiosta, joka on formaalin kiiltävä, korskeasti kaulasta ponnistava ja miekan muotoinen. Neulesolmio, etenkin villaisena, onkin solmio rennoimmillaan.

Nykyään taas solmioita käytetään niin harvoin, että olemme kadottaneet nyanssien tajumme. Neulesolmio näyttää koulimattomaan silmään vain solmiolta. Toisin sanoen: erityisen tyylikkäältä asusteelta, joka saa miehen näyttämään niin hyvältä kuin hänen on mahdollista näyttää. Siksi jotkut voivat pitää sitä turhan hienona. Silti neulesolmio sopii melkein tilaisuuteen kuin tilaisuuteen, koska se on neulesolmio eikä voi siis koskaan olla liian tärkeilevä.

Tekstuuri tekee neulesolmion immuuniksi tylsyydelle. Vaikka se on silkkiä, se ei kiiltele turhan prameasti. Neulos voi olla tiheä taikka tällainen perinteinen väljä, jonka valmistaminen on kuulemma vaativampaa:

Kuvioituna neulesolmion tunnistaa vaakaraidasta, siinä missä tavallisissa solmioissa raidat ovat yleensä diagonaalissa. Pallot ovat toinen klassinen neulesolmiokuvio:

Ja tässäpä ratkaiseva nyanssi: siinä missä tavallisesti solmioissa musta väri on tarkoitettu yksinomaan hautajaisiin, neulesolmioissa musta on korrekti aina ja yllättäen ehkä väreistä klassisin. Kuuluisin mustan neulesolmion käyttäjä lienee James Bond. Flemingin romaani From Russia with Love kuvailee Bondin näin:

It was a dark, clean-cut face, with a three-inch scar showing whitely down the sunburned skin of the right cheek. The eyes were wide and level under straight, rather long black brows. The hair was black, parted on the left, and carelessly brushed so that a thick black comma fell down over the right eyebrow. The longish straight nose ran down to a short upper lip below which was a wide and finely drawn but cruel mouth. The line of jaw was straight and firm. A section of dark suit, white shirt and black knitted tie completed the picture.

On se nähty elokuvaversioissakin ajoittain Bondin päällä. Tämä tosin näyttää minun näytölläni vihertävältä:

500

Kasvot kuvaruudussa -elokuvassa vihainen Howard Beale julisti tuomiota mustassa neulesolmiossa, joka roikkui hänen päällään sopivan huolettomasti. Benjamin Braddock käytti mustaa neulesolmiota ravintolassa.

1310_the_graduate_08a.jpeg

Neulesolmioissa on sekin etu, että ne eivät rypisty. Ne ovat siis matkustajan luotettavin kaveri. Perillä hän purkaa matkalaukusta neulesolmiorullan, solmii sen kaulaansa, ja hänen illallisensa maistuu paremmalta.

Klassisen Herrasmies-tyylikäsikirjan kirjoittaja Bernhard Roetzel asemoi neule- ja villasolmion näin:

Villasolmioilla ja neulesolmioilla ei ole sijaa lontoolaisen gentlemannin pukeutumisessa. Hän suostuu panemaan villasolmion kaulaansa korkeintaan maaseudulla, ja neulesolmion hän jättää kernaasti taiteilijoiden, akateemikkojen, kirjailijoiden ja journalistien haltuun.

Sopii mainiosti. Enemmän neulesolmioita taiteilijoiden, akateemikkojen, kirjailijoiden ja journalistien kaulassa viestittäisi, että maailmassa on enemmän ihmisiä, jotka välittävät. Luottamus ihmisyyteen ja usko tulevaisuuteen kohoaisi heti.

Tämä niin sanottu rasismikeskustelu

/ JK / 8 kommenttia

Opiskelin kulttuuriantropologiaa aikoinaan pääaineena, ja sen ja aivotutkimuksen havainnot ovat ilahduttavan yhteneviä. Molempien pohjalta voi esittää ihmismielen toimivan dikotomioilla. Se tarkoittaa mustavalkoisia kahtiajakoja: yö ja päivä, mies ja nainen, elävä ja kuollut, raaka ja keitetty. Me ja muut. Maahanmuuttaja ja suomalainen. Rasisti ja hyvä ihminen. Tällä tavalla rasismi toimii. Ja antirasismi. Ne ovat saman ilmiön kääntöpuolet.

Tässä artikkelissa ”antirasisti” ei tarkoita vain ihmistä, joka ei ole rasistinen. Niin rasisti kuin antirasistikin määritellään äärimmäisiksi ihmisiksi. He ovat äänekkäitä vähemmistöjä, jotka ovat vuorenvarmoja asiastaan, jonka puolesta toimimisessa tarkoitus pyhittää keinot. Suurin osa ihmisistä on jotain näiden väliltä: heidän elämässään eivät rotukysymykset ole kovin tärkeitä. Rasisti ja antirasisti ovat ihmisiä, joiden elämää ja ihmiskäsitystä määrittää keskeisesti rotu (tai tarkemmin sanottuna etninen alkuperä tai kansalaisuus jne. mutta lyhyt ilmaus kelvatkoon). He miettivät rotukysymyksiä, tuovat niitä esiin ja näkevät ympärillään rotuun liittyviä ongelmia.

Rasisti ajattelee: Umayya Abu-Hanna on väärässä, koska rotu.

Rasisti siis vastustaa mielipidettä sen lausujan takia.

Fanaattinen antirasisti ajattelee: Umayya Abu-Hanna vastustaa rasisteja, joten se, joka vastustaa häntä, on rasisti. Ihminen, jonka mielestä Umayya Abu-Hanna on väärässä, on rasisti.

Antirasisti siis vastustaa mielipidettä sen lausujan takia.

Siinä missä rasistisen ajattelun harha on helppo huomata, antirasistien silmänkääntötemppu on vaikeampi. Siinä oletetaan, että koska A liittyy B:hen (Abu-Hannan vastustajien keskuudessa esiintyy rasismia), B aiheuttaa A:n (rasismi aiheuttaa kaiken  Abu-Hannan vastustuksen). Silti molempien ajattelussa menee yhtä lailla sekaisin kaksi asiaa: yhdistetään Abu-Hannan mielipide ja tämän syntymämaa niin kuin nämä liittyisivät jotenkin ratkaisevalla tavalla toisiinsa.

Molemmat sivuuttavat sen vaihtoehdon, että ihminen saattaa olla oikeassa tai väärässä täysin riippumatta perimästään tai taustastaan. Rasistin mielestä palestiinalainen suomikriitikko on a priori väärässä, antirasistin mielestä väärässä ovat palestiinalaista kriitikkoa vastustavat suomalaiset. Antirasisti sivuuttaa vaihtoehdon, että Abu-Hanna ei pakosti ole oikeassa, koska väitteen totuus ei ole hänelle keskeisintä: hänelle tärkeintä on löytää rasisteja (mahdollisimman paljon) ja tuhota heitä, ts. haistaa väärää ajattelua ja rankaista siitä.

Jos oikeasti haluaisimme ja pystyisimme voittamaan rasismin, meidän pitäisi pystyä rikkomaan dikotominen ajattelu. Siinä auttaisi, jos jaamme ihmiset kolmeen kohtaan portaattomalla spektrillä tähän tapaan:

Rasistit (pieni joukko, jonka mielestä rotu, syntyperä, jne. määrää ihmistä)

.

.

normaalit ihmiset (suurin joukko, tavallista kansaa kaikkia rotuja. Ei kovin rasistista, eikä koko rotukysymys ole heidän elämässään erityisen tärkeä: heillä on tärkeämpiäkin huolenaiheita.)

.

.

Antirasistit (pieni joukko, jotka aktiivisesti ja äänekkäästi toimivat rasisteja vastaan)

Suomalaisten haukkuminen rasisteiksi ei minusta palvele kenenkään paitsi näiden kahden ääriporukan tarpeita. Se voi muuttua itseään toteuttavaksi ennusteeksi, jolloin suomalaiset alkavat uskoa sen ja syntyy käsitys rasistisesta suomalaisesta – aivan kuin ahneesta juutalaisesta jne. Tämän ongelmia ei ehkä tarvitse laajemmin selventää. Tai sitten ihmisten syyttely vain kärjistää ihmiset laitaporukoiksi – fanaattisiksi, äänekkäiksi, valkoisiksi rasisteiksi tai fanaattisiksi, äänekkäiksi, valkoisiksi antirasisteiksi. Ja nämä poteroituvat asemiinsa ilman yhteyttä, ja huutelusota vain kiihtyy.

Syyttelyssä on myös vaarana negatiivisten assosiaatioiden vuotaminen maahanmuuttajiin. Malliin: ”Ennen kuin tuli htämä monikulttuurisuus ja hnämä maahanmuuttajat, kukaan ei haukkunut minua rasistiksi. Pirunmoinen sotku koko monikulttuurisuus.” Tämä ei tietenkään ole loogista ajattelua, mutta eihän ajattelu ole.

Pölhöjä ja kaikenlaisia suustaan häijyjä ikäviä ihmisiä tulee aina olemaan. Vääristä ihmisistä pääsee täysin eroon vain totalitaristisessa diktatuurissa. (Pelkään sen olevan molempien fanaattisten laitaporukoiden unelmakin, vaikka jäsentymätön). On melkoisen todennäköistä, että pölhöjä on yhtä lailla niin Suomessa kuin maailmallakin. Siis että pölhöjä tulee niin Viitasaarelta kuin Amsterdamista kuin Haifastakin. Että pölhöys on riippumaton rodusta ja syntymäpaikasta. Eikä – ja tämä taitaa olla keskeisintä – pölhöjen ehkä kannattaisi antaa leimata koko porukkaa.

Mutta huutelu jatkuu Internetissä. Sosiaalisessa mediassa ei vaalisalaisuuksia kunnioiteta. Pelkäänpä etteivät huutelijat ole rakentamassa parempaa, moniarvoisempaa, on-vain-harmaan-sävyjä-yhteiskuntaa. Kunhan tykkäävät lyödä totuuksillaan toisia päähän.

Taiteen poliittisuudesta, eli Tony Halmeen maissipaska

/ JK / 12 kommenttia

…eli Totaalinen romaani IV

Enteilin taiteen politiikkaa käsittelevää postausta jo täällä Totaalisen romaanin kolmannessa osassa. Käsittelen tässä sitä, miksi ihmiset pitävät erilaisesta taiteesta ja mitä tekemistä sillä on politiikan kanssa. Kaikki johtaa selitykseen sille, miksi Totaalisen romaanin manifestissa kirjoitin estetiikakseni:

6. Romaanin on kerrottava todentuntuisista ihmisistä, kaikenlaisista oikeista ihmisistä. Ei vain kultturelleista ihmisistä, kirjailijoista ja korkeakoulutetuista, ei vain esteettisten teorioiden kouluttamien runkkurinkien rinkirunkuista. Se tarkoittaa myös ihmisiä, jotka eivät ole hyvin kasvatettuja ja poliittisesti oikeaoppisia: ihmisiä jotka eivät lue kirjoja tai lausu d-kirjainta puheessaan, ihmisiä jotka eivät anna rahaa romanikerjäläisille, naisia jotka tupakoivat raskausaikana, miehiä jotka haluavat panna naisia, naisia jotka rakastavat uusnatseja, toivonsa menettäneitä ihmisiä, toivon saavuttavia ihmisiä, turkistarhaajia, ihmisiä jotka kamppailevat arvostuksesta ja ovat valmiita järjettömiin asioihin hävittääkseen nöyryytyksen mahdollisuuden – eikä se saa suhtautua näihin ihmisiin ylimielisesti ja holhoavasti.

*

En ole voinut unohtaa lausahdusta, jonka hollantilaisen oikeistopoliitikon Geert Wildersin väitetään taannoin tehneen: ”Art is a left wing hobby.”  Taide on vasemmiston puuhastelua.

Väite olisi helppo kuitata populistipoliitikon sammakoksi, mutta sitä kannattaa tutkia. Tutkin sitä fiktiviisellä kuvauksella kahdesta kaveruksesta. Ehkä tähän ajatusleikkiin voi suostua tuomatta omia poliittisia kantojaan (todennäköisesti närkästystä Wildersiin) etualalle.

Joten meillä on kaksi kaverusta. Heidän nimensä ovat Kamu ja Kari. Kamu ja Kari ovat vanhoja luokkatovereita ja pelaavat aikuisiälläkin squashia viikottain yhdessä, mutta varovat puhumasta politiikkaa tai mitään muuta vakavampaa, koska he eivät suoraan sanottuna siedä toistensa näkemyksiä.

Kari varautuu. Hän kannattaa vahvaa armeijaa ja säilöö rahaa ja sieniä pahan päivän varalle. Hän tutkii hotellin varauloskäynnit. Kun Karin poika tuli kotiin itkien, että häntä kiusataan, Kari opetti tätä nyrkkeilemään. Kari ei halua naapuriin pakistanilaisperhettä tai asunnottomien yömajaa, eikä hän ole kiinnostunut kokeilemaan huumeita tai kitkarenkaita. Kun hän aikoinaan kuuli ensi kerran, että voin sijasta pitäisi syödä margariinia, hän haukkui moista paskaa puhuvat. Kun hänelle kaksikymmentä vuotta myöhemmin väitettiin, että voi on sittenkin terveellisempää, ei olisi kannattanut vaihtaa margariiniin, hän haukkui moista paskaa puhuvat.

Ulkomailla Karia inhottaa, kun muut eivät ymmärrä hänen kieltään. McDonalds’in valot herättävät hänessä turvallisen tunteen.

Kamu taas tykkää kokeilla uusia ruokalajeja ja eksoottisia maailmankeittiöitä. Hän ei käy joka kerta suihkussa pelin jälkeen. Hän on ostanut uudet silmälasit. Niiden sangat ovat hauskan vihreät. Jos hänelle kertoo, että kaikki mitä hän luulee tietävänsä onkin väärin, hänen kasvonsa kirkastuu ja hän vaatii kuulla lisää. Hän arvostaa sitä, että kaikkea on enemmän: ärsykkeitä eritoten. Hän viihtyy kaupungin keskustassa, jossa vastaan tulee jotain uutta ja jännittävää joka päivä. Kari on muuttanut metsän laitaan, jossa hänellä on oma, aidattu tonttinsa.

Kari antaa rahaa sotaveteraaneille, koska se on velvollisuus, Kamu Amnestylle, koska ihmisillä pitää olla oikeuksia. Kun Kamun poikaa kiusattiin koulussa, Kamu allekirjoitti heti nettivetoomuksen koulukiusaamista vastaan.

Kari on juristi ja reserviläinen. Kamu on kulttuurialalla. Ymmärrettävästi. Taide on kokeilua ja uutta ja uutuudenviehätystä. Kamuismin äärimmäisenä laitana on avantgarde, performanssitaide, kokeellinen runous… Avantgarde perustuu lähinnä uutuudenviehätykseen. Siksi se ärsyttää Karia. Hän ei pidä siitä, että kaikki on uutta. Se on uhka.

Näytelmäkirjailija David Mamet kirjoitti kerran, että avantgarde on vasemmiston nationalismi. Molemmat ovat vastapuoliskolle käsittämättömiä ja itselle pyhiä arvoja.

Sen takia Kamu raivostui, kun Tony Halme aikoinaan kerskui vääntävänsä maissipaskan Kiasmaan taideteokseksi (ja mikä ihme on maissipaska?), ja kun perussuomalaiset ylenkatsoivat ”postmodernia tekotaidetta”. Sen takia poliittista suuntautumista määrittävissä testeissä kysytään suhtautumista nykytaiteeseen, jolla ei luulisi olevan mitään tekemistä sen suhteen, miten yhteiskunta järjestyy. Mutta sillä on paljon tekemistä sen kanssa, miten aivot järjestyvät.

Nämä erot ovat vahvemmin sisäänkoodattuja kuin yleensä ajattelemme. Ne on aika pitkälti hahmoteltu geeneissä, aivoissa ja sisäerityksessä (hahmoteltu siis, ei etsattu pysyviksi). Luulemme päättävämme arvoistamme ja harrastuksistamme ja asuinpaikastamme faktoihin perustuen, mutta yleensä ihminen oikeuttaa sen, mistä ensin tykkää, ja tykkää siitä, mitä hänen genetiikkansa ja sisäerityshistoriansa sanoo. Kamu on uusille kokemuksille avoin, koska hänellä erittyy vähemmän stressihormoni kortisolia ja enemmän palkitsevaa dopamiinia, kun hän joutuu yllättävään uuteen tilanteeseen. Karin hermosto taas reagoi herkästi kaikkeen uuteen uhkana, eikä mahdollisuutena. Välittäjäaineet ja hormonit ohjaavat ihmisen poliittisia näkemyksiä ja sitä, kallistuuko hän äänestämään liberaaleja vai konservatiiveja arvoja. Tietysti vertaisryhmällä ja elämäntavoillakin on vaikutuksensa.

Geert Wilders ja Tony Halme ovat äärimmäisiä Kareja. Heille Kamun arvot eivät ole ainoastaan ei-pyhiä, vaan kuuluvat sellaiseen arvomaailmaan, joka uhkaa rapauttaa heidän ehyttä maailmaansa. He ovat valmiita jättämään koko taiteen kamumaisille hihhuleille.

Juju on siinä, että kumpaakaan ihmistyyppiä ei voi todistaa toista paremmaksi. Mitä todennäköisimmin molempia tarvitaan. Nämä kaksi ovat tuomittuja riitelemään keskenään poliittisessa keinuliikkeessä. Ja hyvä niin. Tosin tämänkin takia en jaksa innostua päivänpolitiikasta.

*

Kamuja tämän lukijoiden joukossa vaivaa tarinani mustavalkoisuus ja kärjistetty ote. Kamut painottavat sitä, kuinka erilaisia kaikki ovat, ja ei saa yleistää, ja kaikki on harmaan sävyjä. Kareja ärsyttää, että heistä tuntuu minun ohjaavan heitä johonkin lapsellisella kertomuksellani, ja he haluaisivat saada jo tietää, mitä tässä väitetään ja onko Konstig heidän puolellaan vai vihollinen. Karit tykkäävät selkeistä rajoista ja päälauseista.

En tunnista itseäni kummaksikaan. Nuorempana olin kyllä paljon Kamumpi kuin nykyään (luin Allen Ginsbergin koottuja runoja Provinssirockissa), mutta nykyään olenkin perheellinen ja asuntovelallinen melkkis, melkein keski-ikäinen. Sen sanon, että minusta Wildersin lausahdus kuulosti raikkaalta. Kotimainen sivistyneistömme on nykyään niin lähellä sen vastakohtaa. Ja tässä jotain, mitä ei yleisesti myönnetä:

Tosiasiassa keskiverto yliopiston käynyt, arvoliberaali valistuksen lapsi on anomalia: hän edustaa koko maailman(historian) poliittisella kartalla ääri-ilmiötä. Koska hänen lähipiirinsä ja FB-kaveristonsa on yhtä edistyksellistä kuin hänkin, hän ei ymmärrä olevansa poikkeama. Todennäköisesti Kamun edustamien ihanteellisten arvojen kannatus lienee ihmiskunnassa ehkä prosentin luokkaa: kartalla heitä esiintyy hajanaisina täplinä lähinnä Pohjois-Euroopan ja -Amerikan yliopistokaupungeissa. Kun Kamu kirjoittaa kirjallisuutta, se pystyy todella koskettamaan vain tätä prosenttia ihmisistä ja on vierasta muulle ihmiskunnalle. Se ei ole minun käsitykseni kirjallisuuden arvosta.

Minusta on relevantti pelko, että kirjallisuus leimaantuisi yksinomaan Kamujen puuhasteluksi. Nykyrunous on sitä jo. Tämän maan Karit saattavat arvostaa runoilijoita näiden erikoiselta tuntuvan luomiskyvyn ansiosta (joitain vanhoja Leinon säkeitä he saattavat osatakin), mutta eiväthän he koe nykyisellä runoudella olevan mitään tekemistä heidän kanssaan. Mitä jos tämä leviää muuhunkin kirjallisuuteen? Karit jäävät lukemaan lähinnä miesten kirjoittamia dekkareita, jos nyt jaksavat sepitteisiin uskoa ollenkaan: sotahistoria sentään on totta.

Siksi en kestä kirjallisuutta, joka pyrkii parantamaan maailmaa. Se on nimenomaan omiaan leimaamaan kirjallisuuden vasemmiston puuhasteluksi. En usko kirjallisuuteen, joka yrittää opettaa lukijaansa ja valistaa tätä samaan maailmankäsitykseen kuin kirjoittajalla on – varsinkaan siihen tylsään yliopistolaiseen perusliberalismiin, joka tällä hetkellä on muodikasta. Siksi romaanien on kerrottava muistakin ihmisistä kuin Kamuista ja siksi romaanien tulee kokeilla kaikenlaisia ääniä poliittisen spektrin eri laidoilta, olivat sitten korrekteja tai ei. Ja mieluiten ei, koska konsensus on kammotus.

*

Artikkelin innoituksena on käytetty Jonathan Haidtin teosta The Righteous Mind, jota en voi suositella kylliksi. 

Kannattaako sinun noudattaa ravintosuosituksia?

/ JK / 102 kommenttia

1970-luvulta lähtien on Suomessakin opetettu kansalaisia syömään valtion virallisten ravitsemussuositusten mukaan. Kenelle ne on tarkoitettu? Tulisiko sinun noudattaa virallisia ravitsemussuosituksia? Annan vastauksen.

Ravitsemussuositukset laatii nostalgisen niminen valtion ravitsemusneuvottelukunta. Tämä keskuskomitea on Maa- ja metsätalousministeriön alainen, eikä esim. Sosiaali- ja terveysministeriön.

En tiedä kumpi on kyynistyttävämpi fakta: se, että suositukset laatii talousministeriö, vai se, että ketään ei kiinnosta protestoida, vaikka suositukset laatii talousministeriö. Ehkä tälle on jokin erityinen syynsä. Nyt se vain näyttäisi todistavan sen puolesta, että suositukset laaditaan maatalouden tarpeisiin.

Suosituksia noudatetaan kaikissa valtiollisissa laitoksissa kehdosta hautaan: sairaalat, päiväkodit, koulut ja opistot, armeija, vankilat, vanhainkodit. Niissä liikkuu isot rahat. Tämän takia talous ohjaa suosituksia. Ravintomme esimerkiksi on pohjauduttava viljaan, koska maataloutemme rakentuu sille. Ei ole olemassa vaihtoehtoa, että viralliset suositukset tuomitsisivat viljan tai edes antaisivat sille puolueettoman käsittelyn. Viljalla mennään Suomessa.

Valkoinen ydinvilja tuomitaan nykyään yhä useammin, mutta kotimaisesta täysjyvästä ei luovuta – vaikka uusi tieto toteaa, että täysimittaista keliakiaa sairastaa Suomessa 2 % väestöstä, eniten koko maailmassa, ja täysimittainen keliakia näyttäisi olevan vain jäävuoren huippu: sen alla on paljon suurempi joukko ihmisiä, jotka kärsivät gluteeniviljasta (hakuun: non-celiac wheat sensitivity tai gluten sensitivity). Me pohjalaiset hylkeensyöjien jälkeläiset olemme mahdollisesti maailman heikoimmin varustettuja elämään viljapohjaisella ruokavaliolla. Mutta näin taloutemme on rakentunut, joten tätä tuskin tullaan viralliselta taholta  edes miettimään koskaan.

Toinen esimerkki kotiinpäinvedosta on rypsiöljyn ylistys. Rypsi on uusruokaa, 1970-luvulla syömäkelpoiseksi jalostettu rehukasvi, jonka öljystä on hurjaa vauhtia tehty kansallinen projekti. Sitä kehutaan, koska se kasvaa täällä. Oliiviöljy ei tue kansantalouttamme.

*

Kansanterveys on kansan terveyttä. Se ei koske yksityisen ihmisen terveyttä. Se ei edes yritä tutkia sinua. Se tutkii joukkoja ja toimii numeroilla. Kuten Turgenevin Isien ja poikien Bazarov sanoo: Ei tutkijakaan ole kiinnostunut jokaisesta koivusta erikseen, vaan koivusta yleensä. Ja hyvä niin, niin tilastotieteen on tarkoituskin. Mutta keskeinen ristiriita on siinä, että yksityistä ihmistä ei kiinnosta kansanterveys vaan omansa. Nämä asiat ovat melko samankaltaisia, mutta silti eri asioita.

Esimerkiksi suola. Meille kerrotaan, että suolaa tulisi välttää, koska se nostaa verenpainetta. Kaikkien tulisi välttää. Kyse on tilastomatematiikasta. On laskettu, että jos keskivertosuomalainen syö päivässä 6.5 grammaa suolaa, ja keskivertosuomalaisen verenpaine on z… niin tavoiteverenpaineeseen pääsyyn vaadittaisiin keskimäärin 6.5 miinus z määrä suolaa. Aloitetaan kansanvalistuskampanja, jotta suolankäyttökeskiarvo per kansalainen laskisi. Lasketaan, että kampanja maksaa Q euroa ja sillä hypoteettisesti säästettäisiin N henkeä, joten kampanja kannattaa.

Mutta sinun verenpaineesi saattaa olla kunnossa. Se saattaa jopa olla alhainen. Sinä saatat jopa kärsiä natriuminpuutteesta. Mutta tottelet silti kansanterveysmääräystä, ja karsit suolansaantiasi. Tilasi pahenee. Kansanterveys ei kärsi, vaikka sinä kärsitkin, koska sinä pienennät suolansyöntitilastoja. THL on tyytyväinen, sinä et.

Toinen esimerkki: raskaana oleville sallitaan Suomessa maksamakkaran syönti, mutta ei maksan syönti, koska maksasta saa väitetysti liikaa A-vitamiinia. Mutta ei ole mitään maagista eroa siinä, maistatko pienen haarukallisen maksapihviä vai levitätkö leivän päälle tuhdisti maksapateeta – saat saman määrän A-vitamiinia. Mutta perustelu ei olekaan tarkoitettu yksilöille: se on simulaatiomallintamiseen perustuva yleistys, jolla on tarkoitus välttää väestötasolla A-vitamiinin liikasaanti. Sinä saatat kärsiä A-vitamiinin puutteesta, mutta koska keskivertosuomalainen ei laskelmien mukaan kärsi, sinäkään et saa syödä maksaa – muussa kuin vähäsen, pateemuodossa. (1)

Tämä on epidemiologiaa. Epidemiologia sai alkunsa kulkutaideoppina, mutta nykyään se on meitä hallitseva tilastotiede, kansanhallinnan väline. Se on kammottavan huono kertomaan, mitä yksityisen ihmisen pitäisi tehdä, koska se ei yritäkään sitä. Tätä ei juuri ymmärretä. (Kiinnostuneille suosittelen Gary Taubesin kirjaa Good Calories Bad Calories.)

Kansalliset ravitsemussuositukset, kuten kaikki kategoriset säännöt, suunnataan pienimmän yhteisen nimittäjän mukaan. Kaikkien pitää pystyä noudattamaan niitä. Joten kaikki viestit pitää karsia mahdollisimman simppeleiksi, hankalat asiat yksinkertaistaa, mutkat oikoa, rönsyjä karsia. Vaikka se tekisi väkivaltaa totuudelle ja järjelle. Vaikka se kieltäisi maksapihvin, mutta ei samaa maksaa kermaan ja silavaan sekoitettuna pateena. Vaikka solujemme tärkeimmästä elektrolyytista natriumista jouduttaisiin tekemään mörkö.

*

Toinen keskeinen tapa, jolla kansanterveysvalistus on mahdollisesti ristiriidassa sinun omiesi kanssa on tämä: se tähtää mahdollisimman vähään. Se tähtää pienimpään määrään radikaaleja lopputuloksia (hyvän tai huonon radikaaleja). Se ei tähtää täydelliseen terveyteen, ei edes hyvään. Sitä ei kiinnosta voivatko ihmiset hyvin. Se tähtää pitämään ihmiset minimissä, hengissä, se haluaa, että heikoimmatkin selviytyvät, että vähimmälläkin pärjää. Se tutkii kuinka vähällä voi pärjätä, kuinka alas riman voi asettaa. Tämä johtuu siitä, että riman nostaminen maksaa kamalasti. Verorahoja.

Vitamiinien ja mineraalien ja proteiinien, kaiken arvokkaan kohdalla puhutaan saantisuosituksista, mutta näillä on taipumus taittua kohti minimisaantisuosituksia. Ei  puhuta optimisaannista. Minimi saavutetaan (keripukki ja riisitauti vältetään), sitten täytetään vatsa edullisilla ja kotimaisilla tuotteilla. Tämä on ravintosuositusten tavoite. Kasviksia suositellaan aina, vaikka niissä ei ole mitään maagista eikä hirveästi ravinteitakaan, mutta ne ovat harmittomia.

Samoin sinun mahakasvattisi saattaa hyötyä maksapihveistä saatavista vitamiineista ja mineraaleista. A-vitamiini on olennaisen tärkeää esim. kehon symmetrian ja silmien kehitykselle – kaksi asiaa jotka vaikuttavat lapsesi kauneuteen. Mutta kansanterveys ei ole kiinnostunut hyötymisestä tai kauneudesta. Se on kiinnostunut riskien vähentämisestä.

*

Tämä kaikkihan on ihan tasa-arvoista, mutta sinä ehkä haluat enemmän.

Tai ehkä et. Ehkä tyydyt siihen, että kärsit samoista vaivoista kuin kaikki muutkin ja pidät sitä normaalina ja jotenkin turvallisena. Pidät normaalina, että vyötäröllä on samat kymmenen kiloa liikaa kuin muillakin. Että tarvitset päivittäin käsirasvaa, huulirasvaa, kasvorasvaa, vartalorasvaa ja rasvaa kantapäille. Että koko ajan on pikku nälkä ja ruoan jälkeen ja busseissa aina nukuttaa; että sinulla on ilmavaivoja ja ”stressivatsa”, ja ladot ostoshihnalle korvaamattomia ruoansulatusjogurtteja. Pidät normaalina, että perheesi on kipeä kymmenen kertaa vuodessa ja riippuvainen lääkärihoidoista, jota olisi ollut mahdotonta antaa vielä pari sukupolvea sitten. Pidät hyväksyttävänä osteoporoosia ja kasvojen luuston alikehittymistä niin, että tarvitaan vuosikausien oikomishoitoa. Nämä ovat ihmisen osa, ja hyi ja häpeä niille, jotka koettavat näitä välttää.

Mistään tästä ei ole haittaa kansanterveydelle – eikä juuri kansantaloudellekaan, koska kansantalouteen kuuluu lääkintätoimi ja rasvatuubikauppiaat.

Jos sen sijaan haluat enemmän, ravitsemussuositukset eivät auta sinua. Ne eivät yritäkään sitä. Ne pyrkivät vetämään sinut takaisin sen perusterveen tai perussairaan, katsannosta riippuen, kansan joukkoon, josta yrität kohota. Tekosi on julkea. Sehän on poliittinen. Se vastaa sellaisiin kysymyksiin kuin: Saako toinen olla terveempi kuin toinen? Saako ihminen harjoittaa vapauttaan etsiä tietoa ja soveltaa sitä parhaaksi näkemällään ja kokemallaan tavalla?

Monien mielestä ei. Monia se pelottaa. Että joku lipeää ruodusta. Liian hyvää ruokaa tehnyt  keittäjä saa potkut päiväkodista.

Muista tämä, kun viralliset tahot seuraavaksi antavat lausuntojaan, kuten viimeksi  kalaöljystä. Jos näiltä Virallisilta kysytään, ei tule syödä kalaöljyä. Nimenomaan ei tule syödä, ei edes ei tarvitse. Virallisten mielestä on väärin, että hegemoniaa tullaan rapauttamaan poikkeavilla näkemyksellä. Toisinajattelu on kahdesta syystä ikävää: koska toisinajattelijat voivat olla väärässä ja koska he voivat olla oikeassa. Jos he ovat väärässä, hehän aiheuttavat haittaa itselleen, rumentavat tilastoja. Jos he ovat oikeassa, no, hehän nöyryyttävät Virallisia ja vievät näiden työn. Ja he ovat terveempiä kuin toiset, ja se on epätasa-arvoista.

Sinä saatat hyötyä kalaöljyn syönnistä…

…Mutta kansanterveys ei ole kiinnostunut sinusta, vaan tilastoista…

…Eikä kansanterveys ole kiinnostunut optimista terveydestä, vaan heikoimman selviämisestä.

Ongelmia syntyy kun puhutaan eri asioista eikä ymmärretä sitä. Osa nykyisestä sekaannuksestamme ruoan suhteen johtuu tästä.

Toiset (esim. karppaajat, paleot, urheilijat, jne.) puhuvat a1) sinun b1) optimista terveydestäsi. He kysyvät: mitä vaaditaan että juuri sinä pääset parhaimpaasi?

Toiset (Viralliset, Vihreät/vegetaristit jne.) puhuvat a2) kansan b2) minimiterveydestä. He kysyvät: kuinka vähällä suomalaiset voivat pärjätä?

Ne ovat ratkaisevasti eri asioita, vaikka näyttävätkin läheisiltä.

*

Oikeastaan tunnen sääliä virallisten ravitsemussuositusten tarjoajien nykytilannetta kohtaan. Nykyään ihmisillä on vaihtoehtona ottaa asioista itse selvää. He voivat käydä hakemassa PubMedista tai AJCN:sta sen tuoreen tutkimuksen, jota lehdessä toimittaja siteerasi, ja tarkistaa, puhuiko toimittaja pehmeitä. He voivat hakea tietoa ja keskustella siitä blogeissa ja foorumeilla. Tämän takia Viralliset kaverit eivät juuri koskaan viittaa tutkimuksiin. He puhuvat siitä, kuinka ”lukuisat tutkimukset” puoltavat tätä, mutta eivät nimeä yhtäkään, koska sen voisi lukea ja ruotia, tutkia mitä se oikeastaan näyttää todistavan ja mitä ei. Kirotut amatöörit tulevat rikkomaan kaveripiirin hyvää hegemoniaa. (Piirit ovat niin pienet, että kaikki päättäjät ovat kavereita keskenään, ja kavereiden kesken ei viitsi riidellä.)

Toista oli 1970-luvulla: kun auktoriteetti jyrähti, kansa mutisi ja totteli, mutisi ja totteli. Nöyrän alamaisella tavalla suomalaiset vaihtoivat kulttuuriperinteensä sietämättömän makuiseen Floraan. Koko kansalle suunnatut ravitsemussuositukset ovat tämän  kekkoslovakialaisen yhtenäiskulttuurin liikuttava jäänne.

*

Mutta: tulisiko sinun noudattaa virallisia ravitsemussuosituksia?

Kyllä, jos et vaadi parempaa.

Loppukevennykseksi tarjoan Tom Naughtonin puheen aiheesta, johon lopetin: Virallisen totuuden kulttuurin kuolemasta.

Hyvää itsenäisyyspäivää.

***

Edit 9.12. Tämä artikkeli on lähtenyt lumivyöryilemään: muutaman päivän sisällä sen ovat lukeneet jo tuhannet ihmiset, eikä vauhti näytä hidastuvan. Toivotan lukijat tervetulleiksi tutustumaan myös blogini muuhun sisältöön! Pääasiani niin blogissa kuin elämässäkin on kirjoittaminen ja kirjallisuus (tägejä: Tämä kirjoittamishomma, Totaalinen romaani, Narratologia, Totuus naisista…). Joitain ruoka- ja tiedeaiheisiakin artikkeleita olen myös ehtinyt tehdä.

*

Post scriptum 10.12.2012

Helsingin Sanomat esiintyy nyt virallisterveellisen puolueen pää-äänenkannattajan roolissa: maanantain lehdessä ”kumotaan sokerimyyttejä”. Puolueen komissaarit (mm. Mikael Fogelholm ja Ursula Schwab) katsovat hoitavansa kansanterveyttä parhaiten kiistämällä sokerin olevan epäterveellistä tai lihottavaa. He suosittelevat sokerin käyttöä yhdessä kotimaisten marjojen, kotimaisen ruisleivän ja kotimaisen rypsiöljyn kanssa – ja näin rientävät todistamaan tämän artikkelini puolesta. Kiitos siitä.

Toimittajan roolissa esiintyvä Ilona Vihonen on hakenut juttua varten sokeritietoa myös – Suomen Sokerin tuotekehityspäälliköltä. Suosittelen lukijoita hakemaan terveystietonsa muualta kuin Helsingin Sanomista. Sillä välin muualla tehdään rohkeaa tutkivaa journalismia, jossa uskalletaan kysyä Is Sugar Toxic? 

Tämä lörpötys on loppu

/ JK / 5 kommenttia

Miten nopeasti asiat kääntyvätkään näinä hysteerisinä aikoina päälaelleen.

Ennen, minun nuoruudessani, siis silmänräpäys sitten:

Lörpötys

Sano lamppu, sano lamppu. Sinä olet paksu pamppu. Sano rauta, sano rauta. Sinä laiha kuni lauta.

Liru laru loru, moni turha poru ratki riidaksi muuttuu. Löpö löpö löpö, se on ihan höpö, joka leikistä suuttuu. Liru laru loru, moni turha poru ratki riidaksi muuttuu. Löpö löpö löpö, se on ihan höpö, joka leikistä suuttuu.

Sano laulu, sano laulu. Sulla tuhma naamataulu. Sano rokka, sano rokka. Olet aika kovanokka. Liru laru loru…

Sano laukku, sano laukku. Eipä haavoita se haukku. Sano kieli, sano kieli. Eikä tule paha mieli. Liru laru loru…

Sano tutti, sano tutti: Kutti kutti ähäs-kutti. Sano hoppu, sano hoppu. Tämä lörpötys on loppu. Liru laru loru…

Tähän meitä opetettiin silloin. Älä välitä! Se joka toista haukkuu on ite.

Nykyään meitä opetetaan jotakuinkin näin:

Tarkkaile jatkuvasti omia ja toisten sanoja, ettet sinä tai he sano mitään, mikä voi loukata jotakuta.

Mikä on, paitsi hyvin raskasta, myös päinvastainen viesti edelliselle. Se opettaa, että haukku haavoittaa, mikä taas opettaa, että haukkumalla saa toista haavoitettua ja että haukutun tulee loukkaantua.

Mikä lisää hysteriaa.

Pari sanaa haukkumisesta.

– Lörpötyksen sanoittaja kirjoittaa kiltin äidin näkökulmasta, eikä osaa samaistua lapsiin, joille laulu on tarkoitettu. Toisen haukkuminen ”tuhmaksi” tai ”kovanokaksi” ei nimittäin lapsista ole varsinaisesti haukkumista. On cool olla tuhma tai kova. Sillä on etunsa. Lapset ja nuoret ymmärtävät tämän. Kiltit äidit eivät.

– Tämä Ruotsidemokraattien juttu:

http://www.expressen.se/nyheter/sd-i-krismote-efter-avslojandet/

Minun naiivi käsitykseni polittisen korrektiuden ideologiasta on, että se keksittiin vilpittömässä tarkoituksessa saada ihmiset tulemaan toimeen keskenään loukkaamatta toisia. Siis että otetaan huomioon toiselle pyhät asiat ja jätetään ne tärvelemättä. Vähän kuin ei kannata paasata uskonnosta tai politiikasta cocktail-kutsuilla.

En tiedä onko käsitykseni oikein, mutta ainakin todellisuus on toista. Käytännössä poliittinen korrektius on vain politiikkaa. Sitä käytetään aseena, jolla saadaan vastapuoli vaiennettua. Kielletään puhumasta joistain asioista. Leimataan puhuja epäkelvoksi ja näin suljetaan ulos apinalaumasta. Vastapuoli iskee sitten takaisin sananvapauden aseella. Arvoliberaalien mielestä tapaus Pussy Riot ei ollut loukkaavaa, vaan sananvapautta. Arvokonservatiivien mielestä Jussi Halla-aho ei ole loukkaava, vaan sananvapautta. Mikä ei omaan aatemaailmaan sovi, on vaarallista ja kriminalisoitava.

Solvaamiseen pätee sellainen laki, että se on hirvittävän helppoa. Sen on tarkoituskin. Solvausta tarvitaan kamppailutilanteessa, jossa adrenaliini jyllää. Silloin ei voi olla nokkela. Tartutaan siihen helpoimpaan. Helpointa: toisen silminnähtävä ulkomuoto. Omasta poikkeava ihonväri on suuri lahja solvaajalle. Jos ulkomuodossa ei ole mitään omaleimaista, miestä voi aina haukkua homoksi, se toimii aina. Naisille vastaava yleispätevä haukkumasana on huora. Mielikuvituksettomia ja alhaisia nämä sanat ovat, mutta se onkin haukkumasanan funktio. Keho ja aivot ovat valmistautuneet taisteluun, eivät oscarwildeismeihin.

Kamppailutilanteessa toisen haukkuminen neekeriksi ei siis suinkaan välttämättä todista rasismista vaan sen ymmärtämistä, että mitä tuhmempi sana on kyseessä, sitä tehokkaampi ase se on tosipaikan tullen. Huorittelu tai homottelu eivät nekään välttämättä aina todista seksismiä tai homofobiaa, vaan ne ovat yleispäteviä aseita, verbaalisia nakkikioskiheijareita.

Huomasitko muuten, etten väittänyt toisten haukkumista suositeltavaksi tai kivaksi asiaksi? Tai puolustanut rasismia, seksismiä tai homofobiaa tai esittänyt arvailuja siitä onko Erik Almqvist näitä? Että vain kuvasin sitä miten nämä asiat toimivat? Voi olla ettet, koska käytin voimakkaita sanoja, jotka aiheuttavat kuulijassa/lukijassa välittömän fyysisen reaktion. Mikä sulkee aivojen rationaalisen kuorikerroksen ja nostattaa adrenaliinia. Tekee mieli solvata nopeasti takaisin.

Kun joitain sanoja leimataan poikkeuksellisen tuhmiksi, niistä tulee yhä vahvempia solvauksia ja siten yhä tehokkaampia aseita. Vähän kuin jos kieltää lasta kiroilemasta, lapsi innostuu saamastaan huomiosta ja rakastuu kirosanaan.

Ajoittain minusta tuntuu, että näin hysteerisinä aikoina myös miessukuhormoni testosteronia ollaan kriminalisoimassa. Tuo ruotsalaisvideo näyttää perusgorillameiningiltä, ja sen tekee huomionarvoiseksi vain se, että osa gorilloista on poliitikkoja. Gorillameininki: nuorten miesten fyysistä välienselvittelyä. Nyrkkien heiluttamista, isommalta näyttämistä, korkeamman aseman turvaamista, uhkauksia, toisen horjuttamista karjumalla, ehkä jopa fyysinen kontakti. Testosteronia, kortisolia, vasopressiinia, adrenaliinia. Luonnollista sisäeritystä. Ei hienoa ja jaloa, ei esikuvallista tai kannustettavaa, mutta normaalia.

Ja etanolia! Kuten yleensä kun perusgorillameiningiksi menee. Mutta joidenkin nuorten miesten sisäeritys on jo ilmankin sitä tarpeeksi niin tehokasta, että jos tulee kova paikka, rintoihin aletaan takoa. Ehkä testosteroni pitäisi leimata sairaudeksi kuten vaikka Touretten oireyhtymä, niin se voitaisiin hyväksyä. En se minä ollut, testosteroni sen teki!

Ja huomatkaa, mitä Ruotsidemokraattien poliitikko Erik Almqvist sanoo sen jälkeen, kun on iskenyt uhkaavaa kilpailevaa gorillaurosta ikävällä rasistisella snägäriheijarilla:

Det är så jävlä kul att sägä såna saker bara för att jävlas.

Suomeksi suunnilleen: MOT. Suomeksi: ”Kunhan vittuilin. Hah, näitsä miten se hiilty!”

Mutta koska poliitikoilla on paljon vastustajia, kyseessä ei ole vain perusgorillameininki, vaan kahnauksesta tehdään tietysti syvä loukkaus koko Sveamammaa ja kaikkea meille pyhää kohtaan. Huokaillaan tuskaisen näköisesti ja pyöritellään päitä, hoetaan otsa syvässä rypyssä: ”Meidän on tehtävä kaikkemme, ettei mitään tällaista koskaan enää tapahtuisi!”