Tässä merkinnät, joiden pohjalta pidin Totuus miehistä -luennon Eiran aikuislukion Mies muutoksessa -luentokurssilla. Tämä ei siis ole lukukelpoinen essee, vaikka se varsinkin alkupuolella sisältääkin kieliopillisia virkkeitä, vaan ainoastaan muistiinpanot, joiden pohjalta vapaasti puhuin.

En tiedä onko mitään järkeä julkaista tällaista puolinaista luettavaa, mutta luento sai hyvän vastaanoton ja jotkut harmittelivat, ettei sitä tallennettu, joten tässä on ainakin ranskalaisia viivoja. Toinen syy julkaista nämä muistiinpanot on se, että byronismista ei Suomessa puhuta juuri ollenkaan, ja minusta byronismi on keskeinen kuva ajallemme. Maassammehan pääsee etulinjan Byron-asiantuntijaksi pelkästään sillä, että on lukenut hänen elämäkertansa ja valitut runot.

****

Totuus miehistä

Luento 13.11.13

Kun kirjoitin romaanin totuus naisista, moni lukija lähellänikin sanoi, että oikeastaan tämä on totuus miehistä. Osasin varautua tähän. Ei se minua haittaa, kunhan romaanini ei ole vain Totuus Konstigista…

Vastaukseni oli ja on tämä: ei voi kirjoittaa totuutta naisista kirjoittamatta samalla totuutta miehistä. Toinen sukupuolta ei voi ymmärtää ymmärtämättä omaa sukupuolta, koska miten muuten ymmärtää, mikä naisessa on naista ja mikä vain ihmistä? Mikä hänessä on yleistä molemmille ja mikä erityistä juuri tälle sukupuolelle? Molemmilla on nännit. Mutta vain toisista voi tulla maitoa.

-Amerikkalainen psykologi on kiteyttänyt näin: miehenä olemisen ensimmäinen sääntö on: ”älä ole nainen”.

Tämä on oikeastaan vain truismi, eli itsestäänselvyys. Jos olisit nainen, et olisi mies, joten kyseessä on välttämätön edellytys, eli filosofian kielellä conditio sine qua non.

Mutta kyllä se myös opettaa jotain uutta.

Sääntö ”Älä ole nainen” tarkoittaa siis myös sitä, että mies määrittelee itsensä suhteessa naiseen. Häntä ei ole olemassa ilman naisia, ilman naista. Ja sama toisinpäin.

Sen lisäksi tämä sääntö tarkoittaa vielä muutakin. Ei niin, että nainen olisi huonompi. Vaan että on huono asia, jos mies yrittää olla nainen. Silloin hän menettää oikeutuksensa olemassaoloon, koska naisena hän on kuitenkin naista huonompi, ja mihin häntä sitten tarvitaan? Jos hän on olemassa, hänen pitää olla sitä miehenä. Hänen on siis välttämätöntä yrittää olla mies.

Ensin: Mitä tarkoittaa olla mies, tässä länsimaisessa perinteessä ja länsimaisessa kirjallisuudessa?  Sitten nykytilanne.

MENNEISYYS : miehinen ihanne

Amerikkalainen professori Waller Newell on esittänyt koko klassisen kirjallisuuden mieskuvan kokonaisuudessaan. Tehtävä on tietysti lähes absurdin mittava, mutta yrityskin on hyvä. Newell tiivistää miehisen ideaalin seuraavaksi: seuraava pätee erityisesti miehiin, mutta kyllä ne pätee myös naisiin, sillä sen verran paljon yhteistä meissä on. Puhun silti tässä miehistä.

On olemassa kahtalaisia hyveitä. Toiset ovat toiminnan hyveitä ja toiset älyn hyveitä.

”Contemplative virtues”

Miehen suurin ideali on osata yhdistää nämä. Hallita molempia. Ei jäädä ainoastaan toiminnan mieheksi tai ainoastaan älyköksi.

-Rooman valtakunnan myöhäinen keisari Marcus Aurelius. Filosofi ja suuri stoalainen ajattelija ja sen lisäksi hallitsi koko mittavaa imperiumia sen laajimmillaan.

-Se esiintyy kristillisessä perinteessä. Apostoli Paavali, joka käytännössä perusti kristinuskon toiminnallaan Jeesuksen jälkeen, oli toiminnan mies, poliitikko, liikkeenjohtaja.

– Se esiintyy myös ainakin joissain muissakin kulttuureissa kuin länsimaisissa. Japanilaiset samurait, joiden bunburyodo-etiikka tarkoittaa miekan ja kynän tietä.

– Samaa esiintyy keskiaikaisessa ritarietiikassa, jossa ritarin piti olla paitsi soturi, myös sulava hovimies.

– Renessanssissa tämän ideaalin suurimpia kuvaajia oli Baldessar Castiglione, jonka renessanssimiehen ideaali Hovimies 1528 on parhaimpia miehisen ideaalin kuvaajia.

Castiglionen renessanssimies on monialamestari, joka taitaa paitsi sotimisen ja ratsastuksen myös tanssin, musiikin, runouden ja hurmaavan käytöksen.

Castiglione kertoo kuvaavan kaskun miehestä, jota nainen pyytää tanssimaan. Mies kieltäytyy tanssiinkutsusta, koska hänen ammattinsa on taisteleminen, ei tanssiminen. Nainen näpäyttää, että eikö miehen olisi sitten paras mennä haarniskoineen kaappiin odottamaan seuraavaa sotaa.

Villimies ei riitä, taistelija ei riitä, vaikka olisi kuinka hyvä siinä. Hän on puolikas mies.

Castiglionen Hovimies oli myyntihitti, ja käännettiin monelle kielelle. On sanottu, että sen vaikutus etenkin brittiläisen gentlemanin käsitteen muodostumisessa oli merkittävä. Brittiläinen gentleman tai herrasmieshän .

Kun Titanic uppoaa, herrasmiehen tulee auttaa naiset ja lapset pelastusveneisiin ensin. Jalointa mitä voi tehdä, on uhrautua omien puolesta, kaatua sen puolesta. Niinpä vielä ensimmäiseen maailmansotaan herrasmiehillä oli kunnia-asia osallistua tai lähettää poikansa sotaan. Me emme enää tavoita ollenkaan tällaista kunniakäsitystä, ja harvoin liitämme sotaan kunniakkuuden. Mutta kuten samurai oli valmis heti uhrautumaan johtajansa puolesta, kunniallinen herrasmies oli valmis uhrautumaan omiensa puolesta.

Populaarikulttuurissa tätä perinnettä pitää omalla tavallaan elossa Ian Flemingin hahmo salainen agentti James Bond. Miehet haluavat olla hän ja naiset haluavat hänet. Paitsi että Bond on tarpeen vaatiessa fyysisesti suvereeni soturi, hän on myös sofistikoitunut herrasmies, joka hallitsee etiketin ja tietää miten mihinkin tilanteeseen sopii pukeutua ja mitä viiniä juoda.

Mutta on huomautettava, että Bond on silti trillerisankari ja elokuvissa toimintasankari. Tämä väistämättä ohjaa hänet tiettyyn suuntaan. nykyään Daniel Craig-elokuvissa hänet kuvataankin melko omatunnottomana tappajana.

Mutta tämä kuvaa paremmin omaa aikaamme ja omaa viihdekulttuuriamme kuin mitään kestävämpää miesideaalia.

Missä määrin tämä kunniakas itseuhraus on sitten totta? Kuinka mahdollista on olla Castiglionen Hovimies? Hyvin, hyvin vaikeaa tietysti. Mutta tässäpä tärkeä opetus: niin kauan kuin on olemassa edes tällainen ideaali, niin kauan joku mies aina toimii sen mukaan. Vaikka he olisivatkin vähemmistössä, vaikka harva siihen yltäisi. Mutta jos ideaalia ei ole, silloinhan kukaan ei voi edes pyrkiä siihen.

Kuten Castiglione omasta renessanssi-ihanteestaan kuvasi, vaikka napakymppiin olisi mahdoton osua, siihen tähtääminen sentään saa nuolen lentämään varmemmin jonnekin seiskan tai kasin tienoille.

*

Älyn hyveet on hallussa ja arvossa.

Joten kirjallisuudessa korostuu luonnostaan ne älyn hyveet.

Mutta entäpä ne toiset hyveet?

Minkälaisia ovat miehiset toiminnan hyveet? Jotka ovat erityisesti miehille? Entä miehen yöpuoli, miehen villi puoli, sotamiehen puoli?

Se tuntuu unohtuvan, koska ne ovat vähän pelottavia.

– Kirjallisuuden rakentavanlaatuinen ongelma on, että se on riippuvaista kirjoittajistaan. Ja kirjoittajiksi valikoitui tietynlaisia ihmisiä. Luovia, tarkkoja, introverttejä, usein vähän eksentrisiä ja sosiaalisesti kömpelöitä, ihmisiä jotka on hirveän kiinnostunut sanoista. Näin ollen kirjojen tarjoama maailma on näiden tekemää. Hyvä kirjailija ymmärtää tämän ja pystyy nousemaan sen yli, mutta voi väittää että on olemassa tietynlainen bias.

(Käytännössä ei kovin miehekkäitä.)

Esimerkiksi romanttisissa komedioissa miessankarit on aina hirveän nokkelia sanailemaan. Koska kirjoittajien keino tehdä vaikutus maailmaan on sanoilla, ne kirjoittaa myös hahmoja, jotka tekee vaikutuksen naiseen sanoillaan.

Silti kun katsoo suurimpia naistenhurmaajia, harva heistä on erityisen nokkela sanailija. Suurin osa on joko komeita ja tai huokuu maskuliinista karismaa, joka on välillä melkein jopa sitä tehokkaampaa mitä vähemmän mies avaa suutaan.

Nykyään yhä useampi kirjailija on hirveän sivistynyt lukutoukka, eikä meillä ole kulttuuripiireissä ihanteena [toiminnan miehen]hyveet, varsinkaan ne pelottavimmat sotamiehen piirteet.

Kun sain kutsun luennoida täällä aiheesta mies kirjallisuuden näkökulmasta, ensimmäinen kirja joka tuli mieleeni josta tiesin puhuvani oli amerikkalaisen nykykirjailijan Chuch Palahniukin vuonna 1996 ilmestynyt romaani Fight Club.

– kertomus merkityksetöntä toimistovirkaa kolmikymppisestä miehestä, joka vähän repäisee ja perustaa tappeluklubin, jossa miehet tappelee…

– tehtiin ykköslistan Hollywood-elokuva, pääosissa mm. Brad Pitt. Ehkä tämän kaupallisen menestyksen takia kirjaa sitten ”rangaistaan” sillä tavalla ettei sitä pidetä niin merkittävänä teoksena kuin se minun mielestäni on.

On suorastaan riskaabelia ottaa FC edes puheeksi… Fc kun sisältää machoilua, ja machoilu ja vakavasti otettava taide eivät sovi meillä yhteen. Meillä ei ole [tämä kahtalainen ihanne]. Päinvastoin. Miehen on oltava mahdollisimman jalostettu ja neutralisoitu ja hänen on mahdollisimman vahvasti sanouduttava irti kaikesta tällaisesta, koska muuten hän on ikävän alkukantainen, eikä kutsuta sitä enää. Joten koko sotamiehen puoli unohdetaan.

Puhun silti Fight Clubista, koska kaikesta suosiosta ja hollywood-elokuvasta huolimatta, se pystyi muistuttamaan minua ja lukemattomia muita miehiä siitä puolesta miestä, joka meillä on nykyään unohtunut, paitsiossa, epäsuosiossa.

Fight club esitti tietynlaisen puolen miehestä, jota ei nähnyt missään. Taistelijan. Miehen joka nauttii taistelusta. Konttorirotiksi itsensä tuntevat, Ikea-huonekaluja kotiinsa hamstraavat miehet eivät tunne enää mitään elämässään, ennen kuin keksivät alkaa tapella toisiaan vastaan. Joten joka lauantai he kerääntyvät läheisen baarin kellariin – tappelemaan. Ei se ole kovin kehittävää! Olen samaa mieltä. Mutta kokemus avaa heille elämän silti ihan eri tasolla, elämä näyttää ja tuntuu erilaiselta

”Tappeluklubi-illan jälkeen kaikki muu elämä tuntui olevan hiljaisempaa, kuin sen volyymi olisi laskettu. Mikään ei pysty sinuun, mikään ei ärsytä.”

Kaikki näytti helpommalta kun olit ollut tappelussa.

Kirjassa oli erityisesti yksi lause, joka tarjosi sellaisen ahaa-elämyksen, jonka taide parhaimmillaan antaa. Lause kuuluu näin:

”Me olemme naisten kasvattama sukupolvi.”

Kotona isät ei ota meitä mukaan pellolle ja metsään, vaan äidit kasvattaa meidät. Päiväkodeissa ja kouluissa meitä hoitaa ja opettaa naiset. Yliopistossa minä olen opiskellut humanistisia aloja, joilla myös opiskelutoverit oli etupäässä naisia. Oma isäni oli aina töissä ja sitten hän kuoli kun olin 24-vuotias.

Heräsin miettimään missä määrin minun elämässäni oli koskaan edes ollut miehiä. Tuntui että olen elänyt koko elämäni naisten joukossa. En käynyt armeijaa, vaan sivarin, ja ministeriössä jossa olin töissä lähimmät työtoverini olivat naisia. Harrastin urheilussa yksilölajeja, joten en kuulunut mihinkään poikajoukkueseen. Totta puhuen se meni niin pitkälle, että minulle oli paljon luontevampaa ja helpompaa olla naisten seurassa tai sekaseurassa kuin miesten kesken.

Fight club ei olekaan kuva sellaisesta sivistyneestä miehestä, jota haluamme opettajina ja kasvattajina ja yhteiskunnallisina keskustelijoina rohkaista. Se kuvaa sellaista puolta miehestä, joka on silti totta, mutta joka on unohtunut.

Se on osa totuutta miehistä. Osa vain, mutta välttämätön ja ennen kaikkea unohdettu.

Aiemmin puhuin renessanssimiehen ja herrasmiehen ihanteista. Vaikka se olisi myytti, ne on silti realistinen. Sen sijaan ei ole realistista jättää miehestä pois se tämä villimies,  jonka Fight Club toi päivänvaloon. Ja teeskennellä ettei sitä ole olemassakaan. Jos teeskennellään ettei sitä ole olemassakaan, se energia ja voima on siellä yhä ja purkautui sieltä hallitsemattomasti.

Jos se kielletään, energiaa ja voimaa ei voida valjastaa hyvään ja rakentavaan.

*

MITEN MIESTÄ KUVATAAN NYKYÄÄN KAUNOKIRJALLISUUDESSA?

Mies on ainoa ihminen, joka on nykyään yksilö. Kaikki muut edustaa ryhmäänsä. Kaikki muut kuuluu vähemmistöön, jostain syystä naisetkin lasketaan vähemmistöön, vaikka heitä taitaa lukumääräisesti olla pieni enemmistö.

Kun kirjoittaa mieshahmoa, harva tutkii tarkkaan romaanin mieskuvaa. Naiskuva kiinnostaa tavattomasti. Vähemmistöjen kuvausta syynätään suurennuslasilla: ei kai tässä ole havaittavissa jotain negatiivista, koska jos on jotain negatiivista, silloinhan koko kirja vastustaa ei vain tätä edustajaa, vaan koko vähemmistöä.

Tämä on erityisen tarkkaa jos kirjoittaja ei itse kuulu mihinkään vähemmistöön, eli on valkoinen heteroseksuaalinen mies. Ja koska vähemmistöt ovat enemmistön uhreja ja uhreja ei saa pilkata, pilkattavaksi jää ainoastaan – mies. Käytän seuraavassa tästä VHM:stä tästä enemmistöstä yksinkertaisuuden vuoksi vain sanaa mies ja vähemmistönä käytän naista.

Seurauksena kaikki mainokset ja televisiosarjat ovat hyvin rajoittuneita. Hömelön on oltava mies. Hän sählää, ja nainen tai joku muu vähemmistö korjaa tai katselee sivusta huvittuneena.

Taiteessa kuten kirjallisuudessa ei voi olla näin yksioikoinen kuin mainoksessa.

Mutta ei silti nostata kulmakarvoja, jos kuvaa miehet hirviöinä, jotka haluavat vain alistaa ja häpäistä naisia. Itse asiassa sillä pääsee ennenkuulumattomaan suosioon.

Klassinen kirjallisuus esittää että prostituution ongelma on se, että miehet pitävät prostituoiduista ihan liikaa ja se ajaa heidät ja heidän sukunsa ongelmiin, kuten Emile Zolan 1800-luvun lopun romaanissa Nana. Nykyään prostituution ongelmana esitetään että miehet haluavat luonnostaan alistaa prostituoituja ja se ikään kuin tekee heidät tyytyväiseksi, ja ainoa ongelma on vain se, että naiset kärsivät, kuten Sofi Oksasen Puhdistuksessa.

Mitä mieskirjailijalle jää?

Mieskirjailijan on helpoin löytää suosiota, jos hän kuvaa miehiä vähän eksyneinä ja hömelöinä ja näin ollen vaarattomana. Huumori auttaa tässä, ja tässä ehkä syy kotimaisessa kirjallisuudessakin nosteessa olevaan huumoriin. Mieskirjailijoista esim Miika Nousiainen, Mikko Rimminen ja Petri Tamminen esimerkkeinä, vanhemmasta polvesta vaikka Jari Tervo ja Kari Hotakainen. Jos mieskuvan verhoaa huumoriin, se ei loukkaa ketään. Jos mies on hassu, se on harmiton. Sama pätee kirjailijaan. Olemalla hassu mies saa anteeksi sukupuolensa.
* Amerikkalaisen kirjallisuuden vanha polvi Norman Mailer, Philip Roth, John Updike

Vapaa indivividualismi joka näyttäytyy lähinnä seksuaalisen vapauden ylistyksenä. epilleri. 60- 70-luvut.

Mutta sittemmin se huomattiin että se on vain itsekeskeisyyttä ja peniskeskeisyyttä.

Franzen, Eugenides et al. ”Heidänkin romaaneissaan toki tapaa seksiä ajattelevia mieshahmoja, jotka tekevät naisista himojensa ja halujensa objekteja, mutta he esittävät tällaiset mieshahmot kaikkea muuta kuin sankarillisessa valossa, muuttavat heidät vaarattomiksi satiirin ja ironian keinoin. Kun naisten perään kuolaavasta seksimaanikosta tehdään omasta naurettavuudestaan tietoinen itseironikko, hän näyttäytyy siedettävänä naislukijoiden silmissä. ”

Jotain näistä amerikkalaisenkin nykykirjallisuuden miehistä puuttuu. Ehkä kehitys on ollut hyvääkin, mutta silti tuntuu että jotain on samalla menetetty. Se eläin on kielletty. Vaaran tuntu kirjallisuudesta. Plätkyys, sisäsiisteys, turvallisuus joka ei oikeastaan ole turvallista. Koska turvan tunne vaatii sen, että on vahvemmissa käsissä, ja tässä ne vahvat kädet puuttuvat kokonaan.

* Tässä on vakava vaara menettää miehet pois lukevasta yleisöstä. Jos syntyy sukupolvi, joka on vain naiskirjallisuuden kasvattama, se oppii yhdistämään kirjallisuuden tietynlaiseen vallitsevaan käsitykseen naisista moraalisesti miehiä parempana ja viisaampina. Se on tarpeeksi monta kertaa polttanut näppinsä kirjaan, ja ehdollistunut välttämään niitä. Joten korkea kaunokirjallisuus jää siltä väliin, koska se on niin usein sille vierasta ellei suorastaan vihamielistä. Miehet tyytyvät dekkareihin ja trillereihin ja ennen kaikkea sotahistoriaan, jossa sentään vielä on vielä jotain miestä tyydyttäviä esikuvia.

Vielä, mutta tätäkin mielellään nakerretaan. Mannerheimia viimeksi Lauri Törniä. En usko että kukaan mies pitää näitä erehtymättömänä, Törniä nyt ainakaan, mutta silti heissä on joitain esikuvallisia piirteitä, joita mies haluaa kanavoida itselleen tai edes : rohkeus, johtajuus, pelon voittaminen eli urheus, se ettei lamaannuta kun meno käy kovaksi. Toiminnan miehiä.

*

MIEHEN ROOLI.

Meillä on nykyään hirveästi puhetta sukupuolirooleista. Tämä ei klassiselle ihmiskuvalle (klassikot, kristillinen ja antiikin perinne) ole oikeastaan mikään kysymys. Miehet ovat miehiä ja naiset naisia.

Mutta nykyään puhutaan sukupuolirooleista. Sana ”rooli” johtaa lähtökohtaisesti siihen, että ikään kuin vain näyttelemme sukupuoltamme, vedämme roolia. Lähtökohta on, että kyseessä on vain teatteria, ei mitään immanenttia, tai essentiaalista, ei siis mitään pysyvää ja perustavanlaatuista.

Hyvä on, on se kiinnostava ajatusleikki.

Mutta kun nykyään sukupuolirooleista puhutaan yksipuolisesti. Lähtökohta on yleensä, että rooli on jotenkin pakotettu meihin ja me emme koskaan tunnu sopivan siihen. Olemme ikään kuin opettajan määräämiä rooliimme: ”sinusta tulee Punahilkka, sinä olet isoäiti, sinä susi, sinä puunhakkaaja, onko selvä, hyvä: esitys on huomenna.” Ja ikään kuin emme koskaan sopisi rooliimme. Minä olisin halunnut olla puunhakkaaja tai oikeastaan olisin halunnut olla Tuhkimo tai Pikku Myy tai Gandalf.

Tässä on toinen perustavanlaatuinen ongelma kirjallisuudessa, sellainen, joka vääristää kirjallisuuden kuvaa maailmasta nyt ja aina. Kirjailijat ovat poikkeavia ihmisiä.

Kirjailijan alalle pyrkivän tärkein ominaisuus on yksinäisyydensietokyky. Jos sitä on, hän kyllä kehittyy vaikkei esim. kielellistä lahjakkutta olisi alunperin soppakauhalla annosteltu. Jos hän ei siedä yksinäisyyttä päivästä ja vuodesta toiseen, ei auta vaikka olisi kuinka lahjakas, hän ei vietä tarpeeksi aikaa yksin kirjoituskoneen ääressä kehittyäkseen taitavaksi kirjailijaksi. Hän käyttää sitten kertojanlahjojaan viihdyttämällä kavereita tuopin äärellä tai luokan edessä, ja kielellisiä lahjojaan kirjoittelemalla hienoja sähköposteja kavereille.

Ja minkälainen on ihminen, joka viihtyy yksin? No, hän on poikkeava. Usein ja keskimäärin, ei aina, mutta keskimäärin hän on vähän enemmän sellainen ihminen, joka ei viihdy seurassa koska ei tunne sopivansa sinne, ei tykkää puhua mielipiteistään, iloistaan ja suruistaan, vaan menee mieluummin kotiin kirjoittamaan niistä. Koska siinä hän on parempi kuin puhumisessa. Joten sitä hän harjoittaa yhä enemmän, ja näin kuilu hänen puhetaitojensa ja hänen kirjoitustaitojensa välillä kasvaa entisestään. Hän valitsee yksinäisen tien. Kaksi polkua haarautui metsässä, ja minä otin sen vähemmän kuljetun, runoili Robert Frost.

Kirjailija ei sovi joukkoon. Kirjailija on sopimaton.

Joten tästä seuraa helposti se, että hän myös kuvaa ihmisiä, jotka eivät sovi joukkoon. Joten kirjallisuudessa on todellista useammin hahmoja, jotka eivät sovi rooleihinsa, mukaan lukien sukupuoliroolit.

Kirjailija joka tiedostaa tämän biasin, voi melko hyvin kiertää sitä. Mutta yleisesti ottaen tilanne on sama kuin romanttisten komedioiden hahmoissa edellä: hahmot ovat sekoitus tavallisia ihmisiä ja kirjailijaa itseään kaikkine sopeutumattomuuksineen.

Silti vanha kirjallisuus tuntuu tulvivan variaatioita sukupuolirooleissa . Tämä nykypuhe miesten sukupuolirooleista olettaa aina, että 1) rooli on ahdas ja yksipuolinen eikä siihen mahdu. Prokrusteen vuode, johon kukaan ei mahdu. Ja 2) että miehet eivät haluakaan mahtua siihen.

Lukevatko näin väittävät ihmiset kirjallisuutta ollenkaan?

Länsimaisen kirjallisuuden alku on Homeroksen eepos Ilias. Ilias kertoo sodasta ja sen päähenkilöt ovat siis sotilaita. He eivät siis anna kovin monipuolista kuvaa miehestä. Mutta silti suuret sankarit ja tappajat kautta eepoksen itkevät vuolaasti surujaan. Kukaan ei tule väittämään heille, että hei äijähän spiidaa kuin muijat kamoon, toi ei sovi sun sukupuolirooliin. Tappokone Akilles esimerkiksi romahtaa täysin kun kuulee rakkaan ystävänsä kuolemasta ja vollottaa niin että se kuullaan meren pohjaan asti.

Mutta ehkä suomalaisen miehen sukupuolirooli on erilainen?

Kotimaisen romaanikirjallisuutemme alku on Aleksis Kiven Seitsemän veljestä on kuvaus tietynlaisista miehistä, sivistymättömistä metsäläisistä agraari-Suomessa. Mutta jokainen heistä on erilainen. Ei ole mitään muottia, jossa kaikki muka koettavat napista.

Jokainen on toiset ovat fiksumpia, toiset tyhmempiä, toiset vahvempia, toiset nokkelampia sanailemaan, toiset seurallisia, toiset viihtyvät yksin, toiset miettivät mistä saada nainen, toiset miettivät universumin saloja. On ne harteikkaat miehet, joista toiset äreämpiä ja toiset sydämellisempiä kuin toiset. Mutta on myös Järkevä Aapo; Saarnamies Simeoni; taiteilijaluonne, metsässä yksin häärivä Lauri; ja äkkiväärä nokkelikko ja tuleva älykkö Eero.

Tai ehkä paras esimerkki: Väinö Linnan Tuntematon sotilas. Se kuvaa jälleen sotilaita keskellä sotaa, joten heidän roolinsa on pakostakin rajoitettu: pitää käyttäytyä ei ainoastaan miehiksi, vaan myös sotamiehiksi. Mutta tähänkin rajoitettuun ja vääristyneeseen otantaan, kuinka monta erilaista miestä siihen mahtuu?

Hyvä on, meillä on Lehto, tappokone… Mutta hänkin kuolee, ikään kuin kirjan sanoma…

Meillä on vaitelias Koskela . varsinainen suomalaisen miehen ikoni, vaitelias ja työnsä protestanttisen tarkasti suorittava … joka vasta humalassa äityy

aina valoisa ja positiivinen Hietanen, alati hihittelevä Vanhala, jurnuttava kommunisti Lahtinen, joka on silti rohkea taistelija, eksentrinen ikiliikkujaa keksivä Honkajoki

Entä toinen väite, joka tuntuu olevan sisäänrakennettuna nykypuheeseen miesten sukupuoliroolista: että miehet eivät haluakaan mahtua siihen rooliin.

Varmasti monelle näin on, varsinkin jos kuvittelemme harhaisesti, että rooli on jotenkin kapea ja yksinomaan äijäilevä. Mutta väitän, että vähintään yhtä lailla miehille aiheuttaa kärsimystä, että he eivät saa mahtua miehen rooliin. He eivät pysty täyttämään miehen roolia, vaikka he tuntisivat siihen vetoa ja kaipaisivat sitä.

Esimerkki tästä on Kari Hotakaisen JUOKSUHAUDANTIE.

Juoksuhaudantien miespäähenkilö Matti Virtanen kuvailee itseään nimellä kotirintamamies.

”Kuuluin siihen ryhmää, joka ensimmäisenä maassamme otti päätehtäväkseen kotirintaman ja naisten vapauttamisen…. ” Kotirintamamies hoitaa kotityöt ja ymmärtää naista. Matti Virtanen pesi pyykkiä, laittoi ruokaa, siivosi. ”kuuntelin tuntikausia hänen työhuoliaan, tunne-elämän ailahduksia ja toiveita hellyyden monipuolisemmista osoituksista. ”Kuuntelin, ymmärsin, silitin, esileikin ja tunnelmoin yhdynnän jälkeen. mihinkään näistä toimista en ollut saanut koulutusta enkä mallia.” ”Opettelin seksin salat kuin Jukolan veljekset aakkoset, tahkoamalla, puhuhun päätäni lyömällä.

”Kiltteydestä … tuli taakka.” [vaimo] Helena [sama nainen, josta Troijassa tapeltiin muuten] vihjaisi tästä ja ehdotti miesten keskustelupiirejä”.

”Hän sanoi… että minä olen nössö kokkaaja, kunnianhimoton luovuttaja, joka vaan kykkii kotona ja hauduttaa pahaa mieltään kuin uunipuuroa, menisit johonkin siitä haisemasta…” Tässä vaiheessa Matti Virtanen löi vaimoaan, ja siitä koko kirjan soppa alkaa.

* MIES SUHTEESSA NAISIIN.

 Sukupuolten välinen konflikti on kirjallisuuden ydinainesta…

 Platonin Pidot.

* Sokrates Diotiman tikkaat.

 Kuinka mies nousee ylöspäin tikkaita.

Lähtö: siitä että pitää jotain naista kauniina ja tuntee tätä kohtaan himoa.

Sitten ymmärtää naiskauneutta yleisesti ottaen. Sitten ymmärtää soveltaa kauneutta siihen, että erilaiset insituutiot ja järjestelmät ovat kauniita. Sitten ymmärtää arvostaa oppimista ja järjestelmässä etenemistä.

Hän oppii ymmärtämään kauneuden ideaa ja sitä miten se näyttäytyy kaikissa inhimillissä muodoissa, ei vain naisen himottavuutena.

Hän nousee yksinkertaisen eläimellisen ”kuuma kissa” –havainnon yläpuolelle ja jalostaa itsensä ymmärtämään kauneutta kaikessa.

Tämän yhteiskunnallinen sovellus on seuraava:

Otetaan karkea holtiton nuori mies, täynnä himoa ja paloa . Ssaadakseen naisen hänen on välttämättä opittava hillitsemään itsensä: ”cool it, bro, take it easy”. Pysyttävä coolina. Mietittävä vähän mitä sanoo ja mihin kätensä laittaa. Kaikkein mieluiten todistettava osaamisensa jossakin taidossa, oli sitten urheilu tai musiikki tai taito keskustella.

Vasta sitten hän voi saavuttaa menestystä naismaailmassa.

Mutta miten hän voi hillitä itsensä, kun hän palaa himosta! Helppohan se on kun himo on tyydytetty. Helppohan se on olla cool kun on jo menestynyt ja suosittu.

Paradoksi. Tässä on miehen muna-vai-kana-ongelma.

Minä kuvasin samaa ilmiötä hieman toisesta suunnasta romaanissa Totuus naisista näin, talousjohtajan näkökulmasta:

Nuori mies ei ollut vielä mitään. Riski, liikakansaa, jonka pitää vuosien ja vuosikymmenten työllä lunastaa paikkansa yhteiskunnassa: ansaita kunnioitus, toisten miesten ja naisten, näyttää olevansa jotakin, tarpeellinen.

Italialainen 1800-luvun runoilija Giacomo Leopardi kuvaa samaa ilmiötä näin:

”Nuori ihminen ei voi tavoittaa elämisen taitoa, todella menestyä yhteiskunnassa tai seurassa tai saada siinä toimimisesta mitään nautintoa niin kauan kuin kiihkeät halut viipyvät hänessä. Mitä enemmän ne viilenevät, sen helpompi hänen on hallita ihmisiä ja itseään.” Pessimistinen Leopardi tekee tästä sen johtopäätöksen, että ”luonto on säätänyt että hän oppii elämään vain siinä mitassa kuin kadottaa syynsä elää.”

Mutta jotakin on muuttunut nyky-yhteiskunnassa. Nykyään ei ole enää pitkään aikaan ollut kyse siitä, että mies haluaa asemaa yhteisössä osoittaakseen olevansa vaimon arvoinen. Ja nainen ei enää tavoittele päästäkseen mahdollisimman hyviin naimisiin, mistä Jane Austenin kaikki kirjat kertovat.

Samainen Tapani Koskikari kysyy:

Ennen riitti, että oli siisti ja käyttäyty ja pyrki eteenpäin elämässä, näytti että hallitsee itsensä, ajaa partansa ja vaihtaa puhtaan paidan ja paiskii töitä perheen eteen. Mutta se ei oo seksikästä. Nyt pitää olla seksikästä. Parran ajaminen ei oo seksikästä.

 Mikä on siis muuttunut? Seksi on vapautunut. Seksiä saa nyt pelkällä seksikkyydellä, ei vasta vuosien ja vuosikymmenien työllä ja itsensä kultivoinnilla ja jalostamisella ja halujensa lykkäämisellä.

Lastenkirjallisuus ja sadut on vielä täynnä tätä Diotiman tikkaita. Nuorenmiehen pitää tappaa lohikäärme ennen kuin saa prinsessansa. Aikuistenkirjallisuus taas on täynnä seksiä, täynnä graafisia kuvauksia seksiakteista. Lastenkirjallisuudessa annetaan luojan kiitos vielä toistaiseksi vanhanaikainen kuva ja annetaan ymmärtää, että mikään ei olisi muuttunut, että edelleen kannattaisi kiittää ruoasta ja olla kiltti toisille ja käyttäytyä kunnolla. Aikuistenkirjallisuudessa tätä illuusiota ei enää pidetä yllä.

Tämän muutoksen hyvä kuvaaja on ranskalainen nykykirjailija Michel Houllebecq. Michel Houllebecqin miehet ovat luovuttaneet. He eivät ole herrasmiehiä, jotka uhraavat itsensä yhteisen hyvän vuoksi ja saavat siinä sivussa yhteiskunnan palkintona vaimon ja puoli valtakuntaa. Kaikkea muuta. Heillä ei ole enää olemassa yhteistä hyvää, jota ajaa. Naiset eivät enää tavoittele etabloituneinta miestä, vaan seksikkäintä miestä. Joten miehetkin tavoittelevat vain seksiä. Ne miehet, jotka eivät kelpaa naisille, ovat luovuttaneet kaikesta.

Rakkauselämä on H:lle taloudellisen kilpailun laajennus. Siinä missä kapitalistinen talousjärjestelmä pakottaa kaikki kilpailemaan työssään ja syntyy voittajia ja häviäjiä, samoin rakkauselämä 2000-luvulla on voittajien ja häviäjien taistelukenttä. Voittajat saa kaiken, häviäjiltä viedään vähäkin pois.

Toinen tärkeä kirjailija joka auttaa ymmärtämään meidän nykykulttuuria eli 1800-luvun alussa.

Runoilija Lordi Byron 1800-luvun alkupuolen kirjallinen rokkitähti ja kirjallisuudenhistorian kovimpia panomiehiä.

Hän teki itsestään ja lanseerasi kirjallisuuteen: byronilainen sankari.

”Mad, bad and dangerous to know.” Seksikäs, synkkä ja erilainen. Kapinallinen. Lahjakas jossain, usein älykäs. Yksinäinen susi. Täynnä vaaran tuntua, joka lisää hänen seksikkyyttään.

Lordi Byron voitti.

Byronilaisen sankarin tunnetuimmat esimerkit ovat viihdejättihittejä:

– Twilight– ja True Blood-saagojen seksikkäät vampyyrit ja ihmissudet ovat byronilaisia sankareita. Hengenvaarallisia, heihin ei pitäisi rakastua mutta minkäs teet.

– Tai avoimemmin seksillä ratsastavan 50 Shades of Grey -trilogian dominoiva miljonäärimies.

Naisten kirjoittamia kirjoja naisille. Lukevat naiset ovat lompakoillaan äänestäneet tällaisen byronilaisen sankarin puolesta. Todistaneet sen vetovoimasta.

Miten voisikaan tavallinen tukkansa kampaava, työnsä tunnollisesti tekevä kiltti perusmies näiden kanssa kilpailla.

Me elämme byronilaista aikaa.

Lopputuloksena nykykirjallisuudessamme on seksuaalinen kaikkien sota kaikkia vastaan, jossa niille, joilla on paljon, annetaan lisää, ja ne joilla on vähän, otetaan vähäkin pois. Kilpailusta ei enää pääse pois, kuten Jane Austenin romaanien pariskunnat sillä, että mennään naimisiin ja ollaan naimisissa kunnes kuolema erottaa. Meille avioseksi on vain yksi ja melko tylsä seksin muoto. Halujen taistelukentällä rikkaat rikastuvat ja köyhät köyhtyvät. Köyhät poistavat itsensä kilpailusta ja uppoavat nettipornoon ja videopeleihin.

***

Niinhän sitä sanotaan, että intellektuelli on ihminen, joka ei ole minkään alan asiantuntija, vaan kaikkien. Joten tässä aidossa intellektuellihengessä kirjailijana, ratkaisen tähän loppuun vielä yhden ikiaikaisen ongelman. Se on pilkahdellut jo täällä niiden keskustelupiirien joukossa, johon Hotakaisen Matti Virtanen ja Palahniukin Fight Clubin mies osallistuivat.

Miksi miehet eivät puhu?

Tästä valitetaan paljon nykyään. Mikseivät miehet puhu tunteistaan ja ongelmistaan?

Kyllä miehet puhuvat. Miehet kirjoittavat ja lukevat, se on heidän tapansa puhua. Miesten kirjoittama kirjallisuus on täynnä miehiä ongelmineen ja tunteineen. Siitä vain tutustumaan. Miesten tapa kirjoittaa on keskimäärin vähän erilainen, ja se ei korosta näitä tunteita ja ongelmia se korostaa vain suhteessa siihen, miten niitä pyritään ratkaisemaan, ei kuvailemaan. Hieman kärjistäen: siinä kun naiset puhuvat ongelmastaan ja millaisia tunteita se heissä herättää ja miten noita tunteita lepytellään, mies siirtyy suoraan miettimään ratkaisua.

Tunne on merkki siitä että on olemassa ongelma. Jos ei ole tunteita, ei ole ongelmia vaan business as usual Jos ei ole ongelmia, ei ole tunteita vaan businessa as usual. Ja jos on ongelma, sehän pitää ratkaista. Ei jäädä tuleen makaamaan, kuten Tuntemattomassa sanottiin.

Ja kyllä he puhuvatkin, toisten miesten kanssa.

Miksi ei sitten naisten kanssa?

Koska: – puhuminen paljastaa heikkouden. Jos nainen joutuu opastamaan miestä mihin tämän pitää kätensä laittaa seksissä, niin mitä se kertoo miehestä? Hän on sellainen mies, joka ei osaa, ja jota naisen pitää opettaa.

Otetaan mies, joka varsin ymmärrettävästi haluaa kokea olevansa perheessään urhea johtaja, edes välillä. Jos hän joutuu keskustelemaan naisen kanssa siitä, miten perhettä johdetaan, nainen saattaa alkaa opastamaan miestä, ja silloinhan mies ei ole perheen johtaja.

Hän on vähemmän mies, eli hän rikkoo miehen ensimmäistä sääntöä: älä ole nainen.

Joten parempi ettei ota riskiä ja ei puhu.

Toinen syy on se, että naiset on ”kouluttautuneita” tunnepuheessa, joten mies on lähtökohtaisesti usein altavastaajan asemassa. Joten pätee taloustieteestä tuttu suhteellisen edun periaate: kumpikin kaupan osapuoli tekee sitä missä on parempi.

*

Ranskalainen kirjailija Marguerite Duras on sanonut: Miehiä pitää rakastaa. Koska jos heitä ei rakasta, he ovat aivan sietämättömiä.

Rakastaa on verbi, teonsana. Se on siis jotain mitä teemme tai emme tee, ja ihmiselle, niin naiselle kuin miehellekin, on annettu vapaus valita mitä hän tekee.