edistys

Pahoittelut, uskonto ei ole katoamassa

/ JK / 4 kommenttia

Meidän aikanamme melko hallitseva edistyksen tarina uskoo, että uskonto on siirtymässä historiaan, koska ihminen on nyt niin ratkaisevasti älykkäämpi kuin ennen. Edistyksen tarinassa kasvaneen on vaikea nähdä maailma jonkin muun tarinan mukaan. Tässä olisi tarjolle muu tarina:

Kun niin sanottujen kuuskytlukulaisten (eli suurten ikäluokkien) sukupolvi nyt eläköityy ja siirtyy autuaampia maita parantamaan, heidän maailmanselityksensä hiipuu heidän jälkeensä pikkuhiljaa historiaan. 60-lukulainen luenta uskonnosta rakentuu marxismin käsitykselle uskonnosta sortona, sisältää rutkasti yleistä nuorison vastakulttuuria (eli itsenäistymisen uhmaa ja kapinaa auktoriteetteja vastaan) ja lisää tujauksen freudilaista teoriaa estoista ja niistä vapautumisesta. He ovat opettaneet tätä oppikirjoissaan ja romaaneissaan, kouluissaan, perheissään ja lauluissaan, joten heidän perinteellään on häntä, pitkä mutta suippeneva.

Tämän jälkeen uusi sukupolvi tekee mitä uusi sukupolvi aina tekee, aloittaa maailman selittämisen alusta uudelleen. 1970-luvulla syntyneet tulevat nyt siihen ikään, jossa he alkavat pohtia näitä asioita. Selvästi sitä … on … nyt … ilmassa. Ja he ovat vapaita ajattelijoita, jotka suhtautuvat nyt uskontoon edeltäjien sukupolvikapinan jäljiltä siivotulta puhtaalta pöydältä. Kuuskytlukulaisten uskonnollisen epäuskonnollinen ajattelu näyttäytyy heille kalkkeutuneena: ojassa makaavien 50-lukulaisten olkinukkien ruoskimiselta. Ohessa graafinen esitys aiheesta:

 

Uskonto 2000-luvulla

Rohkea ja itsenäinen oman tien kulkija

Ymmärrän, että tämä voi turhauttaa vanhoja partoja. Kiittämättömyys on maailman palkka. Mutta ehkä kontekstin ymmärtäminen auttaa. Konteksti on niin erilainen kuin käytännössä voi. 1950-luvun yhä Jukolan-lukkarinkasvoinen kirkko >versus< vuosituhannen alun arka ja anteeksipyytelevä kirkko, jonka opit ovat viime vuosikymmenien liberaaliteologian vesittämät ja jolla on Kari Mäkismäisen ressukka ilme. Ei näitä juuri voi verrata.

Kun asiaa miettii edistyksen tarinasta vapautuneena, tuntuu omituiselta kuvitellakin, että niin valtavaa asiaa kuin uskonto ei löydettäisi uudestaan, että se vain unohtuisi. Sen tilalle ei voi kuvitella arvotyhjiötä, koska arvotyhjiöitä ei ole olemassa. 60-lukulaisilla oli sen tilalla sosialistisesta viitekehyksestä ammentava tulevaisuususko. Sama kehitysusko voimistaa yhä omalla tavallaan edistyneistöä: että he ovat tulevaisuuden airueita, joilla on historia puolellaan jo etukäteen, koska historian kehitys on vääjäämättömän mekanismin myötä menossa heidän suuntaansa. Maallistunut Ruotsi voi olla ateistiselle edistyneistölle tässäkin edelläkävijä, joka viitoittaa koko maailman tulevaisuutta. Tosin Ruotsi ei ole niinkään maallistumassa kuin islamisoitumassa. Ja koko edistyneistökään ei ole yhtä selvän kirkkovastaista kuin silloin vanhoina aikoina (yo. esimerkkilinkit).

(Marxilaisilla oli sentään puolellaan dialektinen materialismi, joka todisti ”tieteellisesti”, mihin historia johtaa. Onko nykyedistyneistöllä korvaavaa teoriaa, vai perustuuko heidän näkemyksensä maailman valaistumisesta pelkästään uskoon, haluun ja lyhyen aikavälin havaintoihin lähipiirissä?)

Pieni ja kuuluva alajaosto edistyneistöä edustaa skientismiä, eli uskoa tiedemiehen täydellisyyteen, mutta skientismistä näkee jo päältä, ettei siitä ole kuin pienen porukan ideologiaksi: niin kylmä se on ja ennen kaikkea puhuttelee vain (tärkeätä mutta) häviävän pientä osaa ihmisessä, aivojen etuotsalohkoa.

Tämän pitkällisen johdannon jälkeen: Alan tästä kuusta lähtien kirjoittaa omia pohdintojani aiheesta aloittaessani kolumnistina ESSEssä eli Espoon Seurakuntasanomissa. Ilmeisesti haastatteluni päivän lehdessä ja mahdollisesti kolumninikin näkyvät myös Vantaan puolella Laurissa.

Tarinan valta ja media

/ JK

Kun ns. vedätysotsikot yleistyivät jokin aika sitten, järkevät ihmiset älähtivät. Tämähän on halpamaista! Ja niin se olikin, ja on yhä.

Olen Juhana Torkin kirjan Tarinan valta jälkeen koettanut lakata valittamasta siitä, että media on nykyään sitä mitä on. Kyse kun ei ole vain siitä, että ymmärtää klikkausten olevan keskeisen tärkeää lehtitalojen taloudelle ja sitä kautta täysin luonnollista. Ilmiö on syvempi. Kyse on siitä, miten käsitämme lehdistön tarkoituksen.

Lehdistön tehtävä ei nimittäin ole tiedon välittäminen. Lehdistön ensisijaisena tehtävä on kertoa sellaisia tarinoita, jotka liikuttavat lukijoita. Ärsytys on hyvin tehokas tapa liikuttaa lukijoita. Tunteisiin vetoaminen ja seksin käyttäminen ovat sitä myös. Oli ilmiö kuin ilmiö, yleensä siitä ei tarvitse valehdella esittääkseen sen tavalla, joka tekee siitä vetoavamman tarinan.

Jos tarinaistaminen ja tunteistaminen nyt esittää ilmiön vähän eri valossa kuin sellainen kaikkein objektiivisin ja tasapuolisin valotus, sen pahempi jälkimmäiselle; ei se valehtelua ole, se lisää lukijoita, se toteuttaa lehdistön tarkoitusta: tuottaa ihmisille sellaista mitä he haluavat lukea. Tätä ihmiset haluavat. Ihmiset luulevat haluavansa tietoa. Harva haluaa. Kaikki haluavat tunteita ja tarinoita. Media antaa sen heille. Turha mediaa on syyttää.

Niinpä lehdistö tulee jatkossakin saamaan enemmän lukijoita otsikolla ”Putin riisui taas paitansa” tai ”Putinin joukot pieksevät pampulla puolustuskyvyttömiä goottirokkareita” kuin ”Duuma ajoi läpi klausuulin, joka todennäköisesti kaventaa ilmaisunvapautta” tai ”Venäjän kolmas panssariprikaati liikkui 50 km lounaaseen”.

Se osa väestöstä, joka olisi valmis maksamaan objektiivisesta ja asiallisesta tiedosta, on liian pieni. Kaikkia kiinnostaa Putinin miestissit. Vain pientä ihmisjoukkoa kiinnostaa niiden lisäksi joukkojen siirtely. He jäävät jalkoihin. Onko tämä nyt liberalismia sitten.

Sen kauhistelu, että lehdet käyttävät ”ohhoh- katso kuvat” -otsikoita, tulee varmasti jatkumaan mutta hiipumaan. Lopulta ns. klikkihuorausta jaksavat kauhistella enää viimeiset änkyrät. Muut tottuvat siihen ja hyväksyvät sen hiljaisesti kuin kehnon ilmaston.

Tarinan-valta

Henkilökohtaisia seikkailuja mediassa

Nuorena ja kokemattomana menin antamaan haastattelun perheeni ruokailutavoista perhelehdelle. Niin sanottu karppaus oli kyseessä. Valokuvaaja kertoi, että hänellä on idea: ostetaan oikein isot pihvit (”sellaiset oikein akuankkamaiset”) ja kuvataan koko perhe niiden äärellä. Söin (syön yhä) hirveän harvoin pihvejä, koska ne ovat kalliita, joten ajattelin lähinnä, että kyllähän ilmainen iso pihvi maistuisi, ja suostuin ehdotukseen. Voih.

Eivät ne edes olleet pihvejä. Sitkeitä paisteja, jotka näyttivät hienoilta valokuvassa, mutta olisi pitänyt laittaa pataan muhimaan palasina. Pieni tyttäreni jytysti hetken palaa, sylki sen lautaselle ja söi sitten salaatista kurkut. Mutta tätähän ei kukaan tiedä. Lehden kuvassa näyttää siltä, että tällaista meillä jatkuvasti popsitaan. Ja pakotetaan puolustuskyvyttömän lapsen suusta alas. Kukaan ei valehdellut. Mutta kuvasta tuli heti paljon liikuttavampi.

Ja kannessa meitä tituleerattiin LIHANSYÖJÄPERHEeksi. Se nyt vain vetoaa ihmisiin paremmin kuin esimerkiksi ”perhe jossa ei syödä karkkeja ja kakkuja kuin harvoin syntymäpäiväjuhlilla”, tai ”isä laittaa ruoat puhtaista ainesosista ja koko perhe syö ruoan yhdessä”, mitkä olisivat antaneet paljon todemman kuvan ruokavaliostamme. Mutta mikä tarina? Missä puhti?

Vaikka olen kyllä oppinut pyytämään jokaisesta haastattelustani tekstin etukäteen tarkistettavaksi, haastatelluilla ei ole valtaa esimerkiksi kansiteksteihin ja kuvateksteihin tai kuvien valintaan. Hesarille annoin vielä haastattelun siitä minkälainen kauppalasku karppaajalla on (tämä oli viimeinen ruokahaastatteluni). Ajattelin, että voisin näyttää, kuinka tavallista ja monipuolista ruokaa ”ne karppaajat” oikeasti syövät: ei siis pelkkää pekonia ja majoneesia kermalla alas huuhdeltuna.

No lehtijutun sisällöstä kai tuli ihan hyvä, mitä nyt kauppalistastamme ei ilmennyt, että koko perheemme söi sillä yli viikon kaksi lämmintä ateriaa päivässä (siis lounaatkin, tavallisesta poiketen). Mutta eiköhän toimituksessa ollut hiipinyt kuvatekstiin jonkinlainen huomautus, kuinka perhe ottaa lapset mukaan kaupparetkelle ja opettaa niille pienestä pitäen valitsemaan omaan ruokavalioonsa sopivaa ruokaa, tai jotain sellaista.

Tämän keksi toimittaja päästään, en ole opettanut lapsilleni vieläkään ravitsemuksesta yhtään mitään, enkä ajatellut opettaakaan. Lapsen tehtävä ei ole miettiä vitamiineja ja kaloreita yms., lapsi saa vain nauttia ruoasta. Mutta voin kuvitella, kuinka palkitsevaa lukijakunnalle oli se närkästyksen energiasäväys, että nämä friikit aivopesevät lapsiaan ruokakulttiinsa. Olisin ollut itsekin sellaisesta närkästynyt.

Nyt kirjoitan ruoasta kolumneja Hesarille. Sisältö on minun, mutta otsikointi toimituksen tehtävä. Syyskuisessa kolumnissa pilkkasin itseäni ja sitä, kuinka olen menneisyydessä sortunut ruoalla hifistelyyn ja vaikeiluun, ja sittemmin ymmärtänyt ettei se varsinkaan seurassa kannata. Toimitus antoi kolumnille nimeksi ”Tein kasvissyönnistäni kaikkien ongelman”, mikä varmasti sai lukemattomat kasvissyöjät ärsyyntyneenä klikkaamaan ja jakamaan juttua, mutta mikä otsikko ei minusta kuvaa sisältöä ollenkaan osuvasti. Kolumnin aihe oli ruokavaikeilu ja oma hölmöyteni, ei vegetarismi. Sen tilalla olisi voinut olla jokin muu esimerkki, yhtenä kolmen omakohtaisen esimerkin joukosta.

Mutta vaikkapa otsikko ”Erään ruokavaikeilijan tunnustuksia” tai ”Älä ala ruokavaikeilijaksi” ei varmaankaan houkuttelisi yhtä paljon klikkaajia.

Eikä kolumnini olisi saanut niillä yhtä paljon lukijoita. On nimittäin tärkeää ymmärtää: ärsyyntyneet ihmiset ovat parhaita linkinklikkaajia ja -jakajia. Joten otsikoilla halutaan ärsyttää meitä. Kun joku kirjoittaa jotain mielestämme todella tyhmää ja jaamme jutun ja haukumme sen kirjoittajan lyttyyn, me teemme työtä A) kirjoittajan puolesta (koska hänhän saa lukijoita jutuilleen ja sitä kautta hänen arvonsa nousee), ja B) sen puolesta, että lehdistö haluaa ärsyttää meitä yhä enemmän jatkossakin.

Tulevaisuus näyttää ärsyttävältä.

Joten ”älä klikkaa tissilinkkiä” -kampanjoinnin sijasta olisi rakentavampaa omaksua ”älä jaa juttuja, jotka ärsyttävät sinua” -linja. Keskittyä positiiviseen, ignoroida tyhmyydet. Edistää sitä mitä rakastaa, sen sijasta, että hyökkää sitä vastaan mitä vihaa. (Paljon helpommin sanottu kuin tehty, kyllä.)

Promote love

Ja muista aina lehtiä lukiessasi, että taitava toimittaja ei kerro sinulle vain totuutta. Huono toimittaja juuttuu faktoihin, taitava toimittaja pystyy parempaan: hän kertoo tunteisiin vetoavan tarinan aiheen tiimoilta. Lehdessä haastateltu ei siis välttämättä tunnista itseään haastattelusta, kolumnisti ei keksi otsikkoaan, ja ennen kaikkea: me olemme itse ihan yhtä syyllisiä tähän kaikkeen kuin toimittajat.

Meitä ärsytetään, koska pidämme siitä.

*
Juhana Torkki: Tarinan valta. Kertomus luolamiehen paluusta. Otava 2014.
Ks. myös yhden lehtivalokuvan tarina

The Big Fat Surprise, eli Millainen on tiedemiehesi

/ JK / 1 kommentti

Toimittaja Nina Teicholzin tuore kirja The Big Fat Suprise on ulkoinen tarkastus ravitsemustieteen alaan. Reviisori Teicholzin keskeisen väitteen voisi tiivistää: panikoimme aikoinaan sodan jälkeen sydäntautiepidemian takia, ja nyt tämä bias eläinrasvaa kohtaan on haitallista tieteen edistymiselle ja mahdollisesti terveydellemme.

The Big Fat Suprise (Simon & Schuster 2014) kuvaa paljon Gary Taubesin Good Calories Bad Calories -kirjaa luettavammassa paketissa matkan 1950-luvulta tähän päivään asti, kuinka ns. diet-heart-hypoteesi syntyi, lähti lentoon ja institutionalisoitiin. Hypoteesi esitti siis, että vähärasvainen ruokavalio on erityisen terveellinen sydämelle, joten siihen tulisi siirtyä. Itse todistusaineisto hypoteesin takana jäi vähäisemmäksi: talo oli tulessa, joten ulos oli päästävä. Teicholzin kirjan tehtävä on käydä läpi näyttö hypoteesin puolesta ja tutkia miten siihen päädyttiin ja mitä sitten kävi. Teicholz on tutkinut kirjaa kahdeksan vuotta ja on haastatellut sitä varten hurjaa määrää alan keskeisiä toimijoita. Lähdeviitteitä on vajaa viisikymmentä sivua.

Vähärasvainen, toisin sanoen runsashiilihydraattinen ruokavalio on länsimaiden rakenteissa niin syvällä, ettemme ymmärräkään. Vauvoillekin juotetaan nykyään kasviöljyjä siksi, että 1960-luvulla vanhemmat miehet kuolivat sydäntauteihin.* Idea tulee epidemiologiasta eli (alkuperäisesti) kulkutautiopista: koko väestö on ”rokotettava” tautia vastaan samalla piikillä (vähä[eläin]rasvainen ruokavalio), jolloin ikään kuin syntyy kaikkia suojaava laumaimmuniteetti. Sepelvaltimotauti vain ei taida olla tarttuva tauti.

Taubesin kirjaan Teicholz ”lisää” mm. luvut Välimeren ruokavaliosta, naisista ja lapsista, trans-rasvoista, kasviöljyistä sekä viime vuosikymmenen tuoreimman tieteen. Big Fat Surprise on siis hyvin suositeltava myös Taubesin lukeneille. Lukemattomille se on erittäin suositeltava.

Viime kädessä kyse on siitä, pystytkö uskomaan, että tieteenhaara on saattanut lähteä vuosikymmeniksi harharetkelle. Onko sinusta mahdollista, että melkein kokonainen ala on valinnut epäoptimin paradigman ja vakiinnuttanut sen ja etsinyt vastauksia väärästä paikasta vuosikymmeniä? Jotkut eivät saata uskoa sitä, joten he eivät tule uskomaan Teicholzin kirjassaan esittämää ravitsemustieteen historiikkia. Ja ihmiset jotka ovat olleet mukana ravitsemusalalla ja näin laittaneet vetonsa sen hallitsevan linjan puolesta kuulunevat ikävän usein etupäässä tähän joukkoon. Tämä on aika lailla peruspsykologiaa, eräänlaista itsesuojeluvaistoa.

Ravitsemusalan ulkopuolelta tulevilla (kuten Teicholz tai Taubes) on vähemmän vetoja sisällä hallitsevan paradigman puolesta, joten heidän on helpompi hylätä se, jos se näyttää epäoptimilta. Itse asiassa ravitsemuksesta tänä päivänä kiinnostuvat tuskin edes lähtevät liikkeelle siitä, että meidän ruokavaliomme pitää rakentaa minimoimaan keski-ikäisten miesten sydäntauteja. Tänä päivänä he todennäköisemmin ovat huolissaan omasta ja muiden lihomisesta ja diabeteksesta komplikaatioineen.

Kokemukset vastaavasta tieteellisestä harharetkestä jonkin muun alan puolella auttavat: esimerkiksi humanistisen ja valtiotieteellisen tiedekunnan opit olivat ainakin vuosituhannen vaihteessa aika pitkälti höpöä, joten minun ei ole sen jälkeen ollut vaikea uskoa, että samanlainen höpöntuottamissysteemi voi olla vallalla muillakin tieteenaloilla ja muissakin instituutioissa. Ravitsemustiede on kyllä näitä eksaktimpaa tiedettä, mutta toisaalta terveydessä on muuttujia käsittämätön määrä, joten hybriksen vaara on suuri. Pitää muistaa, että ihminen tekee tieteen sisälläkin vaikutusta omaan vertaisryhmään. Tehtävä on siis vakuuttaa muut tieteilijät. Tämä on vaikeaa kertomalla näille, että ne ovat väärässä. Ja mitä enemmän ja pitempään ne ovat olleet väärässä, sitä vaikeampaa se on. (Vertaa neuvostoliittolaisbiologia, joka tajuaa virallisen lysenkolaisuuden uhkaavan koko maataloustuotantoa.)

Ja sitten toteutuu ihmisten taipumus jakautua sisä- ja ulkoryhmiin: eli ”ne” vastaan ”me”. Ja koska ”ne” ovat vastustajia, tietysti he ovat väärässä ja mahdollisesti jopa moraalittomia ja vastuuttomia ja hirviöitä. Pirullinen pattitilanne.

“We were jumped on! … People would spit on us! It’s hard to imagine now, the heat of the passion. It was just like we had desecrated the American flag. They were so angry that we were going against the suggestions of the American Heart Association and the National Institutes of Health.” (Rasvatutkija David Kritchevsky Teicholzin haastattelussa, s.4)

”Olin väärässä” ovat kaksi vaikeinta sanaa niille ihmisille, joiden identiteetti rakentuu heidän älylleen. Ja entä jos urakin.

Kun puhutaan ”tieteestä”, ihmiset kuvittelevat tieteen ideaalin, eivätkä ajattele tiedemies Matikaista, joka on ihminen siinä missä kaikki muutkin: hän herää aamulla herätyskelloon, harmittelee kun tuli valvottua liikaa viime yönä ja nyt ei jaksaisi nousta, juoksee bussiin ehtiäkseen työpaikkaansa, moikkaa työtovereita, jopa sitä ärsyttävää Jaskaa ja etenkin sitä ihastuttavaa Jaanaa, kärsii peräpukamista ja kylmästä vaimosta, tykkää golfista ja vaniljajäätelöstä, koettaa täyttää päivänsä jollain tekemisellä ja maksaa asuntolainaansa ihan niin kuin kaikki muutkin ihmiset, vain vähän apinasta edistyneemmät.

Tiedettä tehdään karvattoman apinan aivoilla. Ja tunteilla! Ja kiveksillä ja munasarjoilla. Ei tiede ole mikään ihme, joka laskeutuu taivaasta.

Tiede laskeutuu taivaasta: ideaali kuva tiedemiehestä romanttisena poikkeusyksilönä, jonka aivot ja halut eivät ole tästä maailmasta.

Suurin ongelma syntyy, kun tiede institutionalisoituu. Nyt syntyy lukittuja vastauksia, kokonaisia järjestöjä, jotka palkkaavat ihmisiä ja pyörittävät isoja budjetteja varmistaakseen oman vastauksensa ja omat työpaikkansa ja omat kasvonsa – ja päätyvät toimimaan tieteen vastaisesti, koska tieteen tehtävä on jatkuvasti kyseenalaistaa omat vastauksensa. Tällaisia vaikutusvaltaisia instituutioita ovat Teicholzin kirjassa mm. AHA, NIH, CSPI. Näiden jälkeen tulee sitten elinkeinoelämä, ruokateollisuus ja lääketeollisuus. He lukitsevat omia vastauksiaan (jälkimmäinen kolesterolilääkkeiden muodossa) ja nyt alkaa olla jo vaarallisen paljon ei-tieteellisiä intressejä pelissä.

”These guys from ISEO came to see me, and boy were they angry! They said that they’d been keeping a careful watch to prevent articles like mine from coming out in the literature, and didn’t know how this horse had gotten out of the barn.”   (Rasvatutkija Mary Enig julkaistuaan trans-rasvakriittisen tieteellisen artikkelin. ISEO = Institute for Shortening and Edible Oils, kasviöljyteollisuuden lobbausryhmä. S. 247)

Huomattava mahdollisesti tieteenvastainen instituutio on myös valtio, joka Yhdysvalloissa 1970-luvun lopussa lähti odottamatta riittävää tieteellistä näyttöä neuvomaan kansalaisiaan, miten näiden tulee syödä, ja on jatkanut tällä linjalla siitä lähtien, koska institutionaalinen inertia. (Maa on juurikin siitä lähtien pursunnut täyteen läskiä, mikä on joko sattumaa tai iatrogeniikkaa.) Nyt tieteen on hyvin vaikeaa tehdä mitä tiede tekee, eli muuttaa mieltään uuden todistusaineiston valossa.

Lähde (Disclaimer: korrelaatio ei ole kausaatio.)

Kirjan kannesta kustantamo on tehnyt aika öhöm, herättelevän, joku voisi sanoa provosoivan. Aatteelliset vegetaristit tulevat vastustamaan kirjaa vimmaisesti, joten heidän mielipiteensä siitä kannattaa ottaa cum grano salis. Suolan kera kannattaa toki ottaa Teicholzin kirjakin. Kirja ei yritäkään esittää kaikkea mitä tiedämme kaikesta mahdollisesta ravinnosta, vaan on rakennettu pääväitteensä ympärille luettavasti ja vakuuttavasti.

Viime kädessä on sitten sen edellä mainitun yksilön psykologian varassa, saattaako hän uskoa, että koko länsimaisen kulttuurin läpäissyt rasvafobia on ollut harharetki, vai onko sellainen johtopäätös hänelle mahdoton.

Uskon silti tieteeseen, ja uskon että totuus voittaa aina lopulta, vaikka vasta loppuerissä tai pisteillä. Sillä välin meidän tulee tehdä omia ratkaisujamme, kuten syödä päivällistä.
Big Fat Surprise on näköjään noussut jo NY Times Bestseller –listalle.

– Kirja Amazonissa

– Teicholzin lehtiartikkeli Wall Street Journalissa:The Questionable Link Between Saturated Fat and Heart Disease

 * Kiinnostava löytö kirjasta (s. 42): Ancel Keyesin oman datan mukaan sokeri korreloi paremmin sydänkuolleisuuden kanssa kuin rasva. Keyesin perustavanlaatuisen Seven Countries -tutkimuksen Suomen aineisto on täällä (pdf). Sen mukaan suomalaiset haastatellut, 30 miestä Ilomantsissa ja 30 Pöytyällä ja Mellilässä syyskuussa 1959, söivät kaikista maista selvästi eniten sokeria: hurjat 101 ja 91 grammaa ”sokerituotteita” (=yli 60% sokeria) päivässä. Sallikaa jossittelu: ellei Keyes olisi ollut sokeriteorian vimmainen vastustaja vaan halukas todistamaan oman rasvateoriansa oikeaksi, koko länsimainen ravitsemus olisi siis voinut lähtenyt tämän tutkimuksen mukana eri suuntaan.

Vapaa tyyli – Miehen pukeutumissäännöt ja kuinka niitä rikotaan

/ JK / 2 kommenttia

Kaikki ajat lie ristiriitaisia, mutta tässä yksi omalle ajallemme leimallinen ristiriita: toisaalta on tunkua saattaa yhä enemmän asioita julkisen sääntelyn ja valvonnan alaiseksi; toisaalta elämän pitää olla mahdollisimman rentoa ja cool, ei saa spennata liikaa taikka nipottaa ja tuomita. Edellinen mahdollisesti johtuu valtio- ja liittovaltiokoneiston itsensäruokkimisprosessista, jälkimmäinen on jatkumoa kuusikymmentälukulaiselle yksilönvapauden ja pidäkkeettömän itseilmaisun pyhittämiselle. Miestenvaatekauppiaatkin muistavat aina mainita, kuinka rento tämä takki on ja kuinka kaikki ”sopii farkkujen kanssa”, tuon rentouden konkretisoituman.

Itseilmaisu on arvo, joka on nykyään monille maallisesti pyhä. Sana ’pyhä” tässä yhteydessä tarkoittaa, että se voittaa rationaalisen ajattelun: Jos näin on sinulle, koet suorastaan loukkaavana sen, että joku esittäisi sääntöjä sille, miten sinun tulisi pukeutua.

Miestenvaatetus tarjoaa hyvän esimerkin suhtautumisestamme sääntöihin. Klassinen pukeutumisetiketti vapautti miehen vapaudesta: hänen ei tarvinnut miettiä, miten joka päivä tulisi pukeutua. No pukuun, kuten joka päivä. Kaupungissa ja klo 18 jälkeen käytettiin mustia nahkakenkiä, maaseudulla ruskeita. Paita on valkoinen tai muuten vaalea, solmio tummempi ja niin edelleen.

Kuusikymmentälukulaista tällainen yksilönvapauden kanavoiminen tietysti ahdisti, joten pukeutumisetiketti rikottiin, solmiot saksittiin ja niin edelleen. Nyt jokainen oli vapaa pukeutumaan vaikka niin rumasti kuin halusi. Sanon ”rumasti” siksi, että se se klassinen tapa pukeutua oli olemassa ihan syystä: sillä miehestä sai yleensä parhaimman mahdollisen näköisen itsensä, joten neljässä tapauksesta viidestä sen hylkääminen teki hänen ulkoasustaan vähemmän edustavan. Sääntöjen ja tapojen oli tarkoitus auttaa. Ne olivat kavereita. Tyylitajua voi olla, mutta se ei ollut välttämätöntä onnistumiselle – kuten vapaassa pukeutumisessa. Mutta 60-luvun nuoret eivät ehtineet oppia tätä ennen kuin jo keksivät, että säännöt sortavat, ne olivat vihollisia.

Ei lähdetty siihen tylsään.

***

Miesten puku on katsos täydellisin vaatetus pukeutumisen historiassa. Se on valmiiksi hiottu kokonaisuus, jota muuttamalla voi vain pilata sen. Sen runkona on samasta kankaasta tehdyt housut ja takki. Kangas on villaa, koska villa laskeutuu kauniisti, pitää muotonsa, on talvella lämmin ja hengittää kesällä. Istuva puku tekee kantajastaan sopusuhtaisen, muokkaa tämän kehon suhteita kohti ideaalimittoja kuin renessanssitaiteilija sommitteli patsasta. Housut ja takki muodostavat katkeamattoman jatkumon, joka saa kantajansa näyttämään pitkältä ja sulavalta. Takin kaulus ja kainalosta olkapään kärkeen leikatut olkasaumat muodostavat kärjellään seisovan kolmion, joka mitätöi mahan ja korostaa hartioita. Solmio vetää katseen ylös kasvoihin. Kaulus toimii kasvojen kehyksenä kuten taideteoksella on kehys.
Vaihda paita tummaksi (kuten nykyään monet tekivät), ja vaalean ja tumman kontrastin synnyttämä kolmio katoaa ja sitä kautta koko puvun ajatus. Jätä pois solmio, ja kaulassa on aukko, repeämä, kaulus ei enää kehystä päätä – kaula näyttää makkarapötköltä, vanhemmiten täynnä uurteita, jänteitä ja kuoppia. Sörki kokonaisuutta pienelläkään tavalla ja kokonaisuus kärsii. Sama kuin tökkäisi kynällä mekaanisen kellon koneistoon ja olettaisi että se siitä paranisi.

Noin kuvasin entisen villakangasteollisuusjohtaja Tapani Koskikarin ajatuksia miestenvaatetuksesta ja yhteiskunnasta romaaniin Totuus naisista. Vaikka Koskikari on ajallisesti kuusikymmentälukulainen, henkisesti hän edustaa tässä kohdin sille vastakohtaa.

Kun tutkin romaania varten klassista vaatetusta, en ollut kiinnostuksessani yksin. Menswear, kuten sitä nykyään kutsutaan, on pienoinen buumi Internetissä. Tähän saumaan sattuu tuore kotimainen miestenvaatetusopas, Jani Niipolan Vapaa tyyli. Miehen pukeutumissäännöt ja kuinka niitä rikotaan. (Johnny Kniga 2014; kursivointi alkuperäinen)

Vapaa tyyli puhuttelee juuri kuusikymmenlukulaisen jatkumon yleisöä. Takakansi rauhoittelee vallankumouksellista itsensäilmaisijaa: ”Eikä tyylissä ole kyse pingottamisesta vaan harkitusta huolimattomuudesta ja ilottelusta… Vapaa tyyli kertoo maukkaasti pukeutumisen säännöistä ja siitä, miten niitä rikotaan. … Tästä alkaa tyylivallankumous!” (kursivointi omani)

Kaikki on siis rentoa ja itseilmaisevaa ja cool (tai sprezzatura, mikä käsite onkin kuin luotu tähän tarkoitukseen), vaikka joitain pukeutumissääntöjä pitääkin ensin opettaa. Käytännössä tämä suhtautuminen on ristiriidassa itsensä kanssa: on niin kiire painottaa rikkomista, ettei aloitteleva lukija varmaan ehdi oppia sitä, miksi ne säännöt ovat olemassa. Näin lukija todennäköisesti lähtee vapaasti sooloilemaan ja sooloilun seurauksena hän on yleensä ikävämpi silmälle kuin sooloilematta. Tyyliarvot kärsivät itseilmaisuarvojen alla, mikä on tietysti ok, mutta tyylioppaalle vähän ristiriitaista. Rentous edellä mennään. Seurauksena on mm. pukuja tennareiden kanssa, look, joka oli minusta hauska kahdeksantoistavuotiaana. Mutta nämä ovat tietysti makuasioita.

Tämän pitkällisen johdatuksen jälkeen totean, että on kirjalla ansionsakin. Formaalien tilaisuuksien pukukoodia ei kirjassa suositella rikkomaan (hautajaisissa ja toisen häissä ei kerätä huomiota, koska juhlat eivät ole sinun), hyviä kenkiä rakastetaan ja solmioita (niitä on pakko rakastaa, muuten niitä vihaisi). 7Camicie-paitoja onneksi kammotaan. Tehdään selvä ja välttämätön ero muodin (paha) ja tyylin (hyvä) välillä. Niipola painottaa, että vaatteiden tulee kestää pitkään ja ikä saa sympaattisesti näkyä. Yksi päällikkö* kuva Urho Kekkosestakin kirjassa on. Muuten kuvitusta on vähänlaisesti, GQ on ylin auktoriteetti ja ikävä kyllä kieli on välillä kuin samasta lehdestä huonosti suomennettua.

Kirjoitin aiemmin jokamiehen kirjastoon kuuluvan kaksi pukeutumisopasta: toinen on amerikkalaisen Alan Flusserin Dressing the Man (ei suomennettu) ja se toinen on saksalaisen Bernhard Roetzelin Herrasmies. Odotellessa sitä kotimaista miestenvaatetusopasta, joka kaksikon seuraan kiilaisi, ja jos kömpelö suomi ei haittaa, Vapaa tyyli käy johdatuksesta, joka saattaa herättää kiinnostuksen aiheeseen.


* ’päällikkö’, adjektiivi.
Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Edit: Se kotimainen miestenvaatetusopas, joka kolmanneksi joukkoon kiilasi, tuli keväällä 2015: Ville Raivion Klassikko.

Maailmanhistoria liberaalin ja konservatiivin mukaan

/ JK / 7 kommenttia

Oliko ennen paremmin, vai onko kehitys menossa kohti valoisampaa tulevaisuutta? Riippuu maailmankatsomuksesta. Koska taannoista postaustani nykykirjailijoiden maailmankatsomuseroista ei tunnuttu ymmärrettävän (oma katsomus on hankala tuntea, koska sitä varten pitäisi tuntea se toinenkin), jatkan aiheesta. Kuvailen tässä maailmanhistoriat fiktiivisen liberaalin ja konservatiivin mukaan.

Liberaali tarina hallitsee ylivoimaisesti mediaa ja julkista keskustelua. Se on Edistyksen tarina:

Ennen oli pimeää, ja pimeyden keskellä miehet hakkasivat naisia ja lapsia, kunnes kuolivat sydänkohtaukseen. Kaikkialla ihminen oli hierarkioiden ja tapojen ja pappien kahlitsema, vaikka hänen olisi koko ajan pitänyt olla vapaa. Tätä jatkui vuosituhansia, kunnes hitaasti länsimaisissa yliopistoissa herättiin huomaamaan nämä kahleet. Ihmiskunnan tietoisuus alkoi kasvaa. Nyt tulevaisuus näyttää niin kirkkaalta, että on pakko pitää vaaleanpunaisia aurinkolaseja.

 

You may say I’m a dreamer, but I’m not the only one. Perhaps one day you’ll join us, and the world will be as one.

Tarina on niin tuttu, ettei tarvinne jatkaa. Nykykirjallisuutemmekin on voittopuolisesti tätä. Liberaalin tarinan tunnistaa jo partikkeleista. ”Vielä” on yleinen: ”vielä on pahaa jäljellä, naisia kohdellaan vieläkin epätasa-arvoisesti, asenteita pitää vielä muokata.”

Miksi asenteita on pakko muokata? Koska toinen osa ihmisistä on konservatiiveja, ja heillä on oma maailmanhistoriansa.

Konservatiivinen maailmanhistoria

…on rappeutumisen kertomus. Jos Liberaalien partikkeli oli “vielä”, konservatiivien partikkeli on “enää”: nuoriso ei enää kunnioita vanhempiansa, vanhemmat eivät osaa kasvattaa lapsiaan tai kouluttaa koiriaan. Rikoksista ei enää rangaista, vaan niistä pääsee pahimmillaan hotelliin pelaamaan Playstationia. Rikollisia ehkä jopa suojellaan rangaistuksilta, koska ne pilaavat fiilikset ja rankaiseminen on liian dauneria nykyaikaan?

Omaa kulttuuria ei enää kunnioiteta. Omaa uskontoa parjataan, toisten uskontoja ihannoidaan. Konservatiiville nykyhistoria on entropian lisääntymistä, sekasorron lisääntymistä kun sitä kahlitsemaan syntyneet traditiot, juuret ja ihmistenväliset siteet revitään. Nykyaikana ihmisiä ei enää yhdistä mikään, he eivät kokoonnu samojen symbolien ja tapojen alle (lipun, Suvivirren, ruokapöydän jne.), joten he ovat yksin kotona riitelemässä internetissä. Kaikkialla ihminen on yksin, vaikka hänet on luotu olemaan yhdessä.

Ennen ihmisillä oli velvollisuuksiakin, nykyään puhutaan vain oikeuksista. Isänmaata luovutetaan taistelutta toisten maanosien muukalaisille. Omista arvoista luovutaan heti ja ilmaiseksi, possuistakin. Omia ei saa enää puolustaa, koska nykyään kaikkien pitäisi olla yhtä omia. Konservatiivit valittavat usein, että näistä asioista ei myöskään saa puhua, koska liberaalit poliittisen korrektiuden kautta manipuloivat diskurssia omiin tarkoituksiinsa.

Ennen ihmiset välittivät toisistaan ja Helsingissä oli turvallista käydä. Nyt ne liberaalit kehtaavat vielä ihmetellä, että miksi olemme yksinäisiä ja syömme masennuslääkkeitä emmekä auta tuntemattomia.

Ja kaiken tämä seurauksena liberaalien oma elämä on mennyt niin onnettomaksi, etteivät he halua enää lisääntyä. Jos nyt edes parin osaavat pitää. Mokomat liberaalit eivät usko avioliittoon, he uskovat homoavioliittoon. He eivät usko lisääntymiseen, he uskovat että keinohedelmöityshoidot on taattava kaikkien saataville. He eivät usko Suomemme heimon jatkamiseen: he eivät usko heimoihin.

Yllä oleva on siis kärjistystä. Asteen vakavammin jatkaakseni: kun olen miettinyt järkevää konservatiivista kritiikkiä nykyaikaa kohtaan, tärkeintä siinä on nähdäkseni nykyajan individualismin haittapuolet. Puuttuu sekä vertikaalinen yhteys, ajallinen jatkuvuus menneisiin ja tuleviin sukupolviin, että horisontaalinen yhteys, siteet muihin kuin omaan itseen. Ollaan saaria. Nykyliberalismi repii ihmisiltä juuret, ja sen on pakko vähätellä kaikkia muita identiteetin rakennuspalikoita kuin kuulumista liberaalin universalismin utoopikkoihin: Ei saa enää nähdä suomalaisia ja ei-suomalaisia, vaan “kaikkia ihmisiä”. Ei olla kristillisiä, koska maailmassa on muitakin uskontoja, ja heti ne ovat yhtä hyviä kuin omamme, jos ne pääsevät maamme rajojen sisäpuolelle. (Vaikka rajoihin ei toki uskota.) Ei olla enää poikia ja tyttöjä, koska Vantaalla syntyi lapsi, joka ei osannut päättää, ja herkkätunteisuudesta häntä kohtaan meidän muidenkin pitää hylätä sukupuolemme. Ja niin edelleen. (Paranoian tyylilajiin lipsahtaa melkein huomaamattaan, kun näistä asioista kirjoittaa.)

Kaiken siteiden katkomisen ja identiteetin sekoittamisen seurauksena me olemme yhtä tuuliajolla kuin tämä kaveri:

Oma kokemus on se, etten tajua mistään mitään. En ymmärrä, miksi asiat on itselle niin vaikeita. Miksei asiat onnistu? Miksi pettyy, miksi on tyytymätön, miksi ahdistuu, miksi loukkaantuu niin herkästi, miksi ei osaa tehdä päätöksiä? Sitä yrittää ymmärtää, miten oppisi rakastamaan selkeämmin, hyväksymään omat ja muiden vajavaisuudet. Ja kaikki tuntuu ihan mahdottomalta. (Kaspar Hauserin ohjaaja Akse Petterson)

Ja liberaalien mielestä tämä on ei vain normaalia, vaan jopa toivottavaa: “Mutta toihan on tervettä, sehän on suorastaan vaarallista jos väittää tietävänsä jotain, elämään kuuluu kaiken hämmästely ja pihalla olo!” Toki, mutta mutta. Hei.

***

Kuka hyötyy Edistyksen tarinan nykyisestä voittokulusta?

Olen alkanut epäillä, että ehkä poliittinen oikeisto.

Ei vasemmisto, vaikka se on keskimäärin liberaalimpaa. Katais-Stubb-oikeiston talousliberalismi on myös arvoliberaalia, mutta uusliberaali talouspolitiikka repii enemmän yhteisiä siteitä kuin rakentaa. Koska koheesio heikkenee, ihmiset segmentoituvat omiin piireihinsä. Hyvinvointivaltiota ei haluta maksaa (sen maksavat parjatut valkoiset, yksityisautoilevat miehet), jokainen maksaa yhä useammin omansa: omat lääkärinsä, koulunsa, leikkipuistonsa, hengelliset tarpeensakin. Ihmiset luopuvat yhteisestä herkemmin, koska eivät koe sitä enää omakseen. Joten he pitävät rahansa mieluummin itse. Kukin hoitakoon omansa. Tulevaisuudessa koulutkin saattavat muuttua: tulee liberaalien katsantoneutraaleja kouluja, joihin maahanmuuttajat menevät bussilla, ja konservatiivisia kouluja, joissa on suomalaiskristilliset perinteet, eksklusiivisemmat hinnat ja automaattitaksikuljetus.

Vasemmisto vastustaa tällaista yhä, mutta arvoliberaaliudella vasemmisto saattaa siis kantaa ääniä talousliberaalille oikeistolle.

Mahdollisesti, ehkä, voisi olla ajattelemisen arvoista josko. En yritäkään todistaa tätä. Liberaalin maailmankatsomuksen parhaisiin perinteisiin kuuluu se, että on olemassa vapaiden intellektuellien joukko, joka saa käyttää luovuttaan kaiken maailman hypoteesien tekoon.

*

(Ylläolevat katsantokannat ovat siis kärjistyksiä, fiktiivisten olkinukkejen puhetta. En väitä juuri sinun sanovan näin. Käytän sanaa liberaali amerikkalaishenkisessä nykymerkityksessä, en siis  tarkoita klassista liberalismia.Tosielämässä ihmisten historiakäsitys on yleensä näiden sekoitus tai välimuoto. Liberaali ei ole optimistin synonyymi tai konservatiivi pessimistin, vaikka tämän esityksen muodosta voisi sen harhaluulon saada.)

Olen kirjoittanut aiheesta aiemmin jo kohtuuttoman paljon, esim. 1, 2, 3, 4.  Kurja työ mutta jonkun se on tehtävä.

Suvaitsevaistolainen realismi kirjallisuuden suuntauksena

/ JK / 11 kommenttia

Hahmottelen tässä ajallemme leimallista kirjallisuuden suuntausta, jota kutsun nimellä suvaitsevaistolainen realismi (engl. tolerantist realism). Siitä saattaa tulla vielä huomattava suuntaus länsiblokin maissa samaan tapaan kuin sosialistisesta realismista tuli itäblokin maissa, joten on hyvä jo nyt tunnistaa sen piirteet. Tapaustutkimuksena käytetään amerikkalaisen kirjailijan John Irvingin romaania Minä olen monta (In one person 2012, suom. 2013).

Ensin hieman sanan alkuperästä. Suvaitsevaisuus (tolerance) on alun perin tarkoittanut esimerkiksi John Lockella sitä, että ei tapeta toisinajattelijoita, kuten katolisia tai protestantteja tai juutalaisia. Meidän aikanamme suvaitsevaisuutta kampanjoitiin kouluissa aikoinaan sillä merkityksellä, että pitää antaa erilaisten olla erilaisia eikä tule kiusata heitä.

Siitä ajasta ollaan siirrytty 2000-luvulle, jolloin suvaitsevaisuus tarkoittikin, että erilaiset pitää hyväksyä yhtä hyvinä kuin itsekin on – mikä on enemmän kuin suvaita, sehän on plus-suvaita. Kaikki on nyt yhtä hyvää kuin kaikki muukin. Tai oli hetken aikaa. Sillä 2010-luvulla kaikki, mikä voidaan tulkita vähemmän kuin aktiiviseksi hyväksynnän osoittamiseksi, voidaan tuomita, eli suvaitsematon ihminen on nyt huonompi kuin suvaitseva – saati sitten suvaittu (vrt. tapaus Sinuhe Wallinheimo).

Edistynein suvaitsevaistolainen keihäänkärki on mennyt tästä taas yhden asteen pitemmälle: Toisia pitää ei vain suvaita, ei vain hyväksyä, ei vain aktiivisesti todistaa hyväksyntää heitä kohtaan, vaan suosia. Syrjintä on tällöin positiivista.

Tällä asteella ollaan suvaitsevaistolaisessa realismissa (SR). Suvaitsevaisuudesta, välineestä rauhanomaiseen rinnakkaineloon, on siinä tehty päämäärä itsessään, aate: kutsuttakoon sitä siis nimellä suvaitsevaistolaisuus (sanan kehittyneisyys heijastaa sen sisällön kehittyneisyyttä). Suvaitsevaistolaisto on suvaitsevaisto-nimisen tylsän revariplätkyn ryhmän taisteleva nuoriso-osasto (ikään katsomatta).

Siinä missä kirjallisuus on pitkään ollut polyfonista, eli käyttänyt erilaisia ääniä ja tullut siitä rikkaammaksi, SR vie suvaitsevaistolaisuuden aatteeksi, joka arvottaa toiset äänet hyväksi ja toiset pahaksi. Suvaitsevaistolaisessa realismissa henkilöiden, tekojen ja kirjailijoiden arvo mitataan heidän suvaitsevaisuudellaan: mitä suvaitsevaisempi, sitä parempi.

Koska ihmisen suvaitsevaisuutta ei voi toistaiseksi mitata kuin käytöksellä ja äänenkäytöllä, ihminen on vain niin suvaitsevainen kuin hän julkisesti todistaa. Ihmisillä, jotka eivät julkisesti todista suvaitsevaisuuttaan, saattaa olla jotain salattavaa. Suvaitsemattomutta vastaan on noustava aina ja kaikkialla sitä kohdatessa, koska muuten annetaan ihmisten ymmärtää, että he saavat ajatella mitä haluavat.

Suvaitsemattomien ihmisten harjoittama viha on sairasta ja foobista. Heitä saakin vihata, ja tämä viha on hurskasta. Kaikkein suvaitsemattomimmat eli suvaintofoobiset hahmot voi epäinhimillistää, ja tuleekin. John Irvingin kirjassa näitä edustavat mm. teatteriyleisön pahat transvestismifoobiset ihmiset sekä ennen kaikkea vanhanaikaiset tohtorit Harlow ja Grau. (Huomaa pahat nimet – Grau on saksaksi harmaa kuin natsiunivormu, Harlow oli psykologi, joka kidutti apinoita.)

Esimerkkinäyte pahasta ja hyvästä vihasta. Äänessä on päähenkilökertoja, kirjailija Bill Abbott. Hänen isoisänsä Harry Marshall esiintyy teatterissa rohkeasti naisrooleissa. Jotkut kaupunkilaiset ovat suvaintofoobisia tätä kohtaan:

Minä näin enemmän kuin ilmiselvää paheksuntaa ja tuomitsevuutta noiden kaupunkilaisten kasvoilta – näin enemmän kuin pelkkää pilkkaa, pahempaa kuin iva. Joidenkin kasvoilta paistoi silkka viha.

Yksiä tuollaisia kasvoja en tuntenut nimeltä ennen kuin näin ensimmäisenä koulupäivänäni Favorite River Academyn aamunavauksessa tohtori Harlow’n, koulun lääkärin… Tohtori Harlow’n kasvoilta näki, että hänestä Harry Marshallin innokkuus esiintyä naisena oli murheellista; Harlow’n kivettynyt ilme kertoi että isoisä Harryn naiseksi pukeutumista pitäisi käsitellä. Siksi minä pelkäsin ja vihasin tohtori Harlow’ta jo ennen kuin tiesin kuka hän oli. (s. 214)

Pelko johtaa tässä vihaan (ihan oikein suvaitsevaistolaisen teorian mukaisesti), vaikka vihan kohdetta ei edes tunneta vielä. Mutta tämä viha on tietysti, päinvastoin kuin sitä edeltävän kappaleen viha, hurskasta ja oikeutettua. Näin ollen pahan tohtorin solvaaminen kuolleena ja tämän ruumiin häpäiseminen kirjan loppupuolella on sille ihan oikein:

Lumi alkoi kasaantua [Harlow’n käärinliinoihin käärityn] ruumiin ylle. ”Päätin etten kärrääkään häntä takaisin sisälle”, hoitaja ilmoitti. ”Ei hän enää tunne sataako lunta.”

”Minäpä kerron teille hänestä jotain”, sanoin hoitajalle. ”Hän on täsmälleen samanlainen kuin aina – paskanjäykkä.”

Nainen otti pitkät haiut tupakastaan ja puhalsi savut tohtori Harlow’n ruumiin ylle. ”En rupea kiistelemään kanssanne”, hän sanoi. ”Tehän se kirjailija olette.”

Jos SR nyt vähän kärjistääkin tai vielä enemmänkin, epäinhimillistää ihmisiä tavalla joka muistuttaa ajoista savannilla ennen kuolleiden hautaamisen oppimista, se tulee hyväksyä, koska kaikki mitä on tehty oikean aatteen puolesta on oikein. Ilkeät ihmiset kun haluavat pilata maailman: noita ”homoja vihaavia kusipäitä” (s. 387) riittää kaikkialla: ”homoja vihaavia kusipäitä” (ibid.).

***

Miten muuten kuin toisia herkeämättä tarkkailemalla voi erottaa hyvät ihmiset huonoista?

Kielenkäytöstä. Tähän suvaitsevaistolaiset käyttävät poliittista korrektismia. Se tarkoittaa, että he keksivät koko ajan uusia sanoja, jotta väärinajattelijat voivat paljastua käyttämällä jotain vanhentunutta ilmaisua (kuten transseksuaali, homo), kun taas hyvät ihmiset osaavat erottautua oikeilla ilmaisuilla (transgender, LGTBK). Sanat uusitaan vuosittain, että distinktio saadaan tehtyä nykyajan vaativalla nopeudella.(*) Minä olen monta kuvaa suvaitsemattomia ihmisiä toistuvasti ”sivistymättömiksi” tavalla, mikä tuskin on sattuma, vaan yritys määritellä sanan ’sivistys’ sisältö uudestaan: sivistys ei ole enää menneisyyden tuntemista ja kunnioittamista, vaan tulevaisuuden tuntemista ja menneisyyden paheksuntaa. Oikeutta jaetaan retroaktiivisesti: varhaiset homot olivat hyviä ihmisiä, varhaiset ei-homot huonoja. Historia kirjoitetaan uudelleen: Shakespearekin oli trans transseks gender… transgenderisti tai sellainen.

Myös suvaitsevaistolaisen kirjallisuuden tehtävä on opettaa lukijalle alan termistöä. Minä olen monta marssittaakin lukijalle paljon tärkeää tulevaisuuden sanastoa: on preop ja postop, sieppari ja syöttäjä, interkruraalinen yhdyntä jne. Kirja tosin on välineenä piinallisen hidas pysyäkseen edistyksen vauhdissa, ja osa termistöstä on jo kirjoitusvuodesta 2012 muutettu. Romaani tekee tästä osuvan lempeää pikku satiiria, kun päähenkilö ei vanhana miehenä ole millään enää oppinut koko tuoreinta termistöä.

***

Suvaitsevaistolaisuuden suurin haaste on, ettei suvaitsevaisuus ole vielä ainoa ihanne. Tilannetta korjataan jatkuvasti, mutta toistaiseksi on vielä muitakin inhimillisiä ihanteita, eivätkä kaikki ymmärrä suvaitsevaisuutta edes korkeimmaksi. Todellisuudessa suvaitsevaisuus on tietysti liberaalin politiikan ajamista, melko onnistunut yritys kaapata summum bonum liberaalien puolelle retoriikalla. Tämän näkee siinä, että suvaitsemisen kohteena ovat aina ja järjestään liberaalien toilailut ja uusimmat keksinnöt, mutta konservatiivisia ihmisiä ei tarvitse suvaita, koska hehän ovat Pahoja ja heidän arvonsa eivät ole arvoja vaan suvaitsemattomuutta eli Pahaa. Toistetaan siis lopulliseen voittoon asti: ”Suvaitsemattomuutta ei tarvitse suvaita.”

Tästä partisaanipoliittisesta taustasta seuraa kuitenkin suvaitsevaistolaisuuteen joitakin epälinjassa olevia epäloogisuuksia, kuten että kondomi ei ole kuminen kertakäyttöesine, vaan erityisen suvaitsevainen talismaani pahaa vastaan (s. 341 Elaine karkoittaa pahat konservatiivit ripottelemalla kondomeja kaikkialle huoneeseensa.) Lisäksi aborttia pidetään samoista poliittista syistä suvaitsevaisena tekona (Elaine tekee abortin), ja uskonnollinen kasvatus on jotain, joka ehkä ”joudutaan kärsimään” mutta ihmeen kaupalla tällä kertaa siltä ”valheelta” onneksi säästyttiin (422). (Tämä pätee vain kristilliseen uskoon.) Perhe ei ole tärkeä arvo, vaan uhka, joten suvaitsemattomat perheenjäsenetkin tulee ilmiantaa – kuten hylätään Abbotin suvunkin mustat lampaat. Verisiteet tai muut lojaliteetit on oltava valmis leikkaamaan pois kuin puhjennut umpisuoli. Vain suvaitsevaisuus määrittää, kenen kanssa pidetään yhtä.

Yleiseen liberaaliin tapaan konservatiiviset ihmiset nähdään siis pahoina ihmisinä, siinä missä konservatiivit näkevät liberaalit hyvinä ihmisinä, joilla on tyhmiä aatteita.

***

Suvaitsevaistolainen kirjallisuuskritiikki osallistuu SR:in ohjelmaan ja on tämän kaksikärkisen keihään toinen janoinen terä. Kuvaus virkamiehen kuolemasta kuppaan tai pojan ajautumisesta huumeisin ei suvaitsevaistolaisuudessa ole yhtä hyvää kirjallisuutta kuin kuvaus virkamiehen kuolemasta aidsiin tai pojan ajautumisesta transgenderismiin, koska vain jälkimmäisiä kohtaan voi osoittaa suvaitsevaisuutta. Suvaitsevaisuus on ikään kuin kirjallisuus plus yksi taso lisää, suvaitsevaisuuden taso. Parasta on kerätä mahdollisimman paljon uhriuden tasoja ja näin kasata suvaitsevaisia plussia. Plussia saa yhden jokaisesta vähemmistöstä, josta kirjan päähenkilö kärsii: sukupuolivähemmistö (naiset ovat vähemmistö), seksuaalinen vähemmistö, etninen vähemmistö, taloudellinen vähemmistö (köyhät ovat vähemmistö), jne. Jos henkilö uhriutensa takia tuhoutuu (muiden tai oman käden kautta), siitä saa vielä yhden bonustason lisää, koska se niin tehokkaasti kuvaa pahojen ihmisten julmuutta ja näin petaa tietä suvaitsevaistolaisuuden lopulliselle voitolle.

Esimerkiksi +nainen, joka on +lgbtk +etnistä vähemmistöä +köyhä +yksinhuoltaja saavuttaa jo SR:in huipun viimeistään päätyessään +itsemurhaan olosuhteiden uhrina (eli miesten, heteroiden, etnisen enemmistön, varakkaiden, avioituneiden, kondomittomuuden ja elävien). Tällainen tarina on siis yhteenlaskuna kuusiplushyvä.

Uusia tapoja olla uhri tulee koko ajan löytää lisää, se on edistystä.

Suvaitsevaistolainen kriitikko siis käy taistelua sortoa vastaan palkitsemalla sorrettuja vähemmistöjä. Aidalla kiikkuessa on aina parempi erehtyä kehumaan suvaitsevaista vähän liikaa kuin liian vähän, koska maailmassa on kuitenkin toistaiseksi vielä niin paljon pahoja suvaitsemattomia ihmisiä ja rakenteita, että hyvien ihmisten tehtävä on tasapainottaa tätä suosimalla pahojen uhreja. Pieni tarpeeton ylistys ja rummunpärinä ei ole suinkaan väärin, koska se on tehty asian puolesta – oikeastaan se on välttämätöntä, koska jos ei sitä tee, saattaa olla salaa suvaitsematon, eikä ainakaan tarjoa oikeaa esimerkkiä, mikä on kaikkien velvollisuus.

Kirjan sisällön lisäksi arvostellaan luonnollisesti myös sen kirjoittajaa. Jos, kuten Irvingin tapauksessa, kirjailija itse on epäilyttävän epänainen, epähomo, epäsorrettu, epälihava, epälikinäköinen, epä-epäkristitty, epäonneton jne, hänen kannattaa sitä selkeämmin osoittaa puoluekuuluvaisuutensa kirjansa sisällössä. Irving onkin oivaltavasti huomannut, että biseksuaalina päähenkilö Bill Abbott voi olla sekä heteroiden että homojen ennakkoluulojen uhri, joten siitä vielä +. Lisäksi Irving ilmiantaa omansa, eli painipiirit joista hän tulee, paljastamalla tuon vanhanaikaisuuden pesäkkeen suvaintofoobisuuden:

”Hulluko sinä olet?” Elaine kysyi minulta. ”Koetatko päästä hengestäsi? Se paikkahan [painiseura NY Athletic Club] on surullisen kuuluisa kaikenvastaisuudestaan. Se on antisemiittinen ja rasistinen.

”Niinkö?” minä kysyin häneltä. ”Mistä tiedät?” [Elaine ei naisena voi klubille päästäkään, mutta silti hän tietää:]

”Se on naisvastainen paikka – kai minä nyt jumalauta sen tiedän!” Elaine sanoi. ”Se on katolisten irkkupoikien klubi – jo pelkän katolilaisuuden pitäisi saada sinut juoksemaan karkuun.” (445)

Omien kavaltaminen: +. Antikristillisyys: +. Anti-antisemitismi: +. Antirasismi: + Hurskas viha: +. Jo tällä kappaleella Irving saa paljon epäilyttävää taustaansa anteeksi.

***

Jatkotutkimus voi eritellä muitakin SR:n piirteitä: yhteydet sosialistiseen realismiin esimerkiksi näkyvät uskona väkivallan oikeutukseen (s. 561) sekä iskurijoukkojen kuvaaminen täydellisinä ja omnipotentteina esikuvina (Neiti Frost). Pidemmän aikavälin strategiana voisi myös viitoittaa tietä, jolla kirjallisuus ja lukemisharrastus saadaan suvaitsevaistolaisuuden kautta puhdistettua epäilyttävän moninaisista aineksista kuten miespuolisista ja heterolukijoista sekä kaikista muistakin vanhanaikaisista ihmisistä. Mutta tämä artikkeli käy ehkä avauksena suvaitsevaistolaisen realismin tunnistamiseen ja tutkimiseen.

tolerantliberal(*) Suluissa esiintyvät ilmaisut on kirjoitettu helmikuun 25. 2014. Palaan tähän artikkeliiin koko loppuelämäni ajan muuttaakseni ilmaisut ajankohtaisiin eli oikeisiin ja kuoltuani toivon, että joku muu tekee sen ystävällisesti minun puolestani.

Mitä nistit opettavat edistyksestä

/ JK / 3 kommenttia

Tässä asia, joka jatkuvasti mietityttää minua: Miten edistykseen uskovat ihmiset selittävät katukuvamme, sen miltä tavalliset ihmiset näyttävät nykyään? Voivatko he vertailla nykyihmisten pukeutumista menneeseen, vaikkapa 1950-lukulaiseen ja uskoa silti, että kaikki on nyt paremmin kuin ennen?

Tältä näytettiin sotakorvauksia maksaneessa Helsingissä. Ihmiset junalaiturilla puolentoista minuutin jälkeen näyttävät melko kunnioitettavilta.

Tähän on tultu:

http://www.hel-looks.com/20130511_02/

Onko nykyään paremmin? Vaatii vuosia kestävän yliopistollisen korkeakoulutuksen, että pystyy uskomaan johonkin niin omituiseen. Jos Roswellissa aikoinaan vierailleet alienit palaisivat nyt uudestaan maan pinnalle, he varmasti hämmästelisivät muutosta. Mitä kamalaa on tapahtunut näille ihmisille ja heidän yhteiskunnalleen?

Tapahtui tietysti vapautus asiallisen pukeutumisen ahdistavista kahleista. Olen kirjoittanut tästä aiemmin mm. täällä.

Kirjallisuus ei pysty täysin havainnollistamaan tätä muutosta. Hahmojen vaatetusta ei tietenkään aina kuvata, koska se on aikaa vievää ja koska aikalaislukijat osaavat muutenkin vaatettaa heidät päässään. Hankalaksi tämä muuttuu silloin kun luemme vanhempaa kirjallisuutta emmekä ymmärrä sitä katastr edistystä, joka vaatetuksessa tässä välissä on tapahtunut.

Seuraa kohtaus William S. Burroughsin romaanista Nisti vuodelta 1953. Beatnik-isä Burroughsin kirja kuvaa narkkareita. Sen päähenkilöt ovat syrjässä yhteiskunnasta omistautuneet huumeiselle elämäntavalleen, jonka he rahoittavat rikoksilla ja juoppojen ryöstämisellä. Kohtauksessa minäkertoja ja hänen kaverinsa Gains aikovat vetäytyä New Yorkissa maisemista, koska epäilevät huumepoliisin olevan heidän jäljillään. He tekevät vielä viimeisen myyntikeikan tienoolla. Doolie ja Izzy ovat heidän nistikavereitaan.

Heti tullessamme tapaamispaikalle Doolie erkaantui muista ja juoksi meidän luoksemme täyttä vauhtia kiskoen päältään kaksiväristä urheilupusakkaa. Jalassaan hänellä oli jonkinlaiset sandaalit tai tohvelit.

”Antakaa mulle neljä kapselia tästä takista”, hän sanoi. ”Mä olen ollut vuorokauden ilman.”

Vieroitusoireinen Doolie oli vastenmielinen näky. Persoonallisuuden kuori oli poissa, kamaa janoavat solut olivat syövyttäneet sen. Joidenkin kuvottavien hyönteismäisten elintoimintojen liikuttamat sisälmykset ja solut näyttivät purskahtavan ihon läpi minä hetkenä hyvänsä. Hänen kasvonsa olivat sameat, tunnistamattomat, samaan aikaan sekä kuivuneet että turvonneet.

Gains antoi Doolielle pari kapselia ja otti takin. – –

Vieressä hiljaa seissyt Izzy oli katsellut Doolieta inhoten. ”Jeesus sentään!” hän sanoi. ”Sandaalit!”

Toiset kuhisivat ympärillä työntäen käsiään meitä kohti kuin aasialaiset kerjäläiset. Kellään ei ollut yhtään rahaa. Sanoin: ”Ei luottoa”, ja aloimme kävellä pois. He seurasivat meitä vikisten ja nykien meitä hihoista. ”Yks laaki vaan hei.”

Kieltäydyin ja jatkoin matkaa. He putosivat kannoiltamme yksi toisensa jälkeen. Kävelimme maanalaiseen ja kerroimme Izzylle, että aiomme vetäytyä.

”Hitto”, hän sanoi. ”En voi moittia. Sandaalit, ei jumalauta!”

Onko nyt siis niin, että sandaali, tuo suosituin kesäjalkineemme, oli 50-luvulla narkkareidenkin mieliä järkyttävä osoitus mitä syvimmästä rappiosta?

Kenkiä 1950-luvulla ja nyt

Lukijan täytyy nyt muodostaa kantansa näihin jalkineisiin.

Onko kyseessä vain harmiton muutos, jossa yksi tapa pukea jalka on korvattu toisella, ihan yhtä hyvällä? Tämä kanta olisi relativismia: pukeutuminen ei kerro mitään kantajastaan, ja yksi tapa pukeutua on ihan yhtä hyvä kuin toinenkin. Kaunis ja ruma eivät vaikuta ihmisiin, ja oikeastaan niitä ei voi edes määritellä, ja vaikka voisikin, olisi väärin pitää toista parempana.

Vai onko kyseessä rappio, joka osoittaa, että standardit ovat romahtaneet, eikä tästä(kään) asiasta enää välitetä? Tämä kanta olisi kehityspessimistinen.

Vai onko tämä sittenkin edistystä: käsintehdyt nahkakengät olivat ehkä jotenkin niin ahdistavan rajoittavia, kun taas sandaaleissa varpaat ovat vapaat ilmaisemaan itseään yksilöllisellä tavalla?

Mutta. Tähän Jaakko Yli-Juonikkaan suomennokseen vuodelta 2003 on osunut erityisen kuvaava käännösvirhe. Kohtaus jatkuu nimittäin välittömästi näin:

Bill Gains tutki urheilupusakkaa asiantuntijan silmin. ”Siitä pitäisi irrota helposti kymmenen taalaa”, hän sanoi. ”Tiedän räätälin joka ompelee tän repeämän.” Yksi tasku oli hieman rikki. ”Mistä Doolie sai tämän?”

”Brooks Brothersilta omien sanojensa mukaan. Mutta se on tyyppi joka sanoo, että se varastaa pelkästään joko Brooks Brothersilta tai Abercrombie&Fitchiltä”.

Suomennoksen ”kaksivärinen urheilupusakka” on alkuperäisessä ”two-tone sports jacket”. Suomeksi ”sports jacket” on irtotakki tai pikkutakki. Se on siis leikattu kuten puvun takki, mutta on kankaaltaan, kuosiltaan ja väreiltään asteen rennompi, vapaa-ajan vaate. Sen kanssa käytetään housuja, jotka tuolloin olivat useimmiten villasta, esim. flanellista tai tweedista, nykyään yleensä puuvillasta. Irtohousut ovat selvästi erilaiset kuin takki, koska asun ei ole tarkoitus näyttää puvulta.

Brook Brothers on vuodesta 1818 lähtien tehnyt laadukkaita klassisia vaatteita Amerikan keski- ja yläluokan miehille. (Abercrombie & Fitch oli vielä tuolloin laadukas BB:n tapainen ns. ivy league -tyylin luottovalmistaja.) Kuvassa Brooks Brothersin irtotakki 1950-luvulta, sellainen jonka arvotietoinen nisti Doolie olisi saattanut keikata:

Valokuva Brooks Brotherin mainoksesta kirjan kirjoittamisvuodelta:

Vasemmalla kaksirivinen ruskea irtotakki harmaiden (flanelli)housujen kera; oikealla kaksi tyylitietoista veijaria irrottelemassa 50-luvun tyyliin. ”Two tone” voisi kuvata oikeanpuoleisimman herran ruututakkia.

Double Breasted Sports Jacket

Dooleyn näpistämä takki onkin siis villakankainen, tuolloin vielä Amerikassa käsintehty laadukas vaate, joka kestää isältä pojalle. (Helposti revennyt tasku saakin Gainsin epäilemään takin aitoutta.)

Yli-Juonikkaan 2000-luvun versio ”urheilupusakka” taas synnyttää nykylukijassa kuvan jostain tällaisesta aasialaisen koneen ja lapsen yhteistuotoksesta:

Nykyään näitä urheilupusakoita käyttävät tasa-arvoisesti niin nistit kuin tavallisetkin ihmiset. Mutta ehkä se on edistystä.

Että minua suutelisi mies, joka ei aja partaansa!

/ JK / 2 kommenttia

Jonkinlainen johdanto täällä.

Tagini ja aloituspostaukseni nimi ”tämä kirjoittamishomma” on peräisin Orwellin mainiosta romaanista Eläköön tuonenkielo! (1936, suom. Raija Mattila). Sen päähenkilö on rutiköyhä aloitteleva runoilija Gordon Comstock. Hän avustaa Antikristus-nimistä sosialistista lehteä, jonka päätoimittaja on vauras Ravelston.

Ravelston ilmestyi hetken päästä kadulle hatutta, autoilijanhansikkaita käsiinsä kiskoen. Hänestä näkyi yhdellä silmäyksellä että hän oli rikas nuori mies. Hänellä oli yllään rahakkaan älymystön univormu: vanha tweedtakki, mutta sellainen joka on teetetty hyvällä räätälillä ja käy sitä aristokraattisemmaksi mitä enemmän sille karttuu ikää, hyvin väljät harmaat flanellihousut, harmaa villapaita ja paljon pidetyt ruskeat kengät. Hän oli ottanut kunnia-asiakseen mennä näissä tamineissa joka paikkaan, myös hienoihin koteihin ja kalliisiin ravintoloihin, vain osoittaakseen halveksuntaansa yläluokan sovinnaistapoja kohtaan. Häneltä jäi huomaamatta että sen voi tehdä ainoastaan yläluokka.

Nykylukijalle pitää selventää, minkä takia Ravelston osoitti halveksuntaa asullaan: tweed ja ruskeat kengät oli varattu maaseutukäyttöön, ja nyt ollaan Lontoossa. Ravelston tekisi sovinnaisemmin, jos käyttäisi hattua, pukeutuisi kampavillapukuun ja mustiin kenkiin ja vaihtaisi villapaidan (”pullover” alkuperäisessä, arvatenkin v-aukkoinen neule käytettäväksi solmion kanssa) liiveihin.

Mielikuvituksen avuksi joitain ravelstonhenkisiä antikristus-lookeja internetistä:

Minkähänlaisen vaikutuksen Ravelston tekisi asullaan nykyisissä älymystöpiireissä, joissa jo irtotakin käyttäminen farkkujen ja t-paidan kanssa lähentelee ylipukeutumista? Olisiko Ravelstonin asu taas jonkun mielestä halveksuva, tällä kertaa siksi, että hän on liian hyvin puettu?

Muualla kirjassa täysin pennitön Gordon valmistautuu kirjallisille teekutsuille. Niin pohjalla hän ei ole, että esiintyisi kutsuilla kengät lankkaamattomana, joten hän raapii kenkälankkipurkista jämiä tulitikulla. Hän on lainannut neulan voidakseen parsia sukkansa. Se on parempi keino kuin se toinen, värjätä sääri mustaksi reikien kohdalta, mitä Orwell tekee köyhyysmuistelmissaan Puilla paljailla.

Gordonilla ei ole varaa ajaa partaansa päivittäin (terät ja saippua loppu), mutta silti hän yrittää pussata naisystäväänsä Rosemarya. Tämä kirvoittaa Rosemaryn epäuskoiseen huudahdukseen:

Että minua suutelisi mies, joka ei ole edes ajanut partaansa!

*

Orwellin Englannissa näihin asioihin liittyi luokkakysymykset, mutta sen lisäksi nämä esimerkit kertovat ihmiskäsityksestä, joka on erilainen kuin meidän omamme. Meillä  ulkomuotokysymyksiä hallitsee edistyksen tarina:

Ennen ihmiset olivat kamalan pinnallisia ja jäykkiä ja näkivät turhaa vaivaa esiintyäkseen edukseen… mutta onneksi tuli 1970-luku, ja nyt ihmiset ovat ihanan syvällisiä eivätkä haaskaa aikaa itsestä huolehtimiseen, koska se on tarpeetonta näin syvällisessä maailmassa ja muutenkin tylsää.

Vaurauteen suhteutettuna on mahdollista, että aikamme on epäesteettisin sitten luolan.  Estetiikassa on kyse paljon muustakin kuin estetiikasta. Tämän Rosemary tiesi.

Mitä Charlie Chaplin opettaa meille edistyksestä

/ JK / 2 kommenttia

Edistysusko on moniosaista: uskotaan, että ihmisessä voi tapahtua kehitystä; ja että sitä on jo tapahtunut; ja että meidän pitää tehdä kaikkemme, jotta suunta jatkuu.

Edistysuskovaisilla ihmisillä on paljon tarinoita. Yhteistä on dramaturgia:

ALKU: Vuosimiljoonat kaikki oli huonosti.

KESKIKOHTA: Mutta sitten ihmisille valkeni totuus. Yleensä 1970-luvulla.

LOPPU Nyt ollaan ihanasti matkalla edistykseen. (Ihan vielä ei kuitenkaan olla perillä, joten taistelun on jatkuttava.)

Tämä tarina pätee sitten mutatis mutandis mihin vain. Ennen ei osattu kasvattaa lapsia, mutta sitten tuli kasvatusteoria X. Ennen alistettiin ihmis/eläinryhmää X, mutta sitten oivallettiin totuus ja parannettiin tavat. Ennen syötiin tyydyttynyttä rasvaa, mutta onneksi tuli Pekka Puska.

Miestenvaatetuksessa edistystarina menee näin:

Aiemmin miehet oli pakotettu käyttämään tylsää pukua ja turhaa solmiota, ja kaikki näyttivät ihan toistensa kopioilta, eikä kellään ollut vapautta toteuttaa itseään… Mutta onneksi tuli 1970-luku ja vapautti miehet, ja nyt miehet saavat olla ihanan rentoja ja ainutlaatuisia lumihiutaleita ja chillata!

Kantani tähän on paholaisen asianajajan. Jos Mihail Bulgakovia seurataan, kantani on paholaisen. Romaanissa Saatana saapuu Moskovaan on kohtaus, jossa nimihenkilö pitää taikurina mustan magian esityksen. Hän pyytää yleisön joukosta vapaaehtoisen ja kyselee tältä nyky-Moskovasta: miten kaupunkin on nykyään erilainen. Siinä sitten mutistaan jotain busseista ja puhelimista, mutta maestro tivaa vielä tarkemmin: ovatko moskovalaiset muuttuneet, sisäisesti? Onko edistytty?

Vastaukseksi omaan kysymykseensä hän kylvää yleisön joukkoon seteleitä. Sosialistisen Moskovan väestö syöksyy yhtä ahneesti niiden perään kuin vähemmän edistyneetkin kansat.

En tiedä, kuinka totuudenmukaisen kuvan Charlie Chaplinin Kaupungin valojen katunäkymät tarjoavat sotien välisen ajan pukeutumisesta. Olisiko studio pukenut ohikulkijaa esittävät statistit omilla rahoillaan? Tai ohjeistanut heitä, että älkää pukeutuko normaalisti, vaan laittakaa parasta ylle?

Melkein toivon näitä jälkimmäisiä, mutta enpä usko. Jos oletetaan, että seuraavat katunäkymät ovat edes vähän sinne päin, edes jotenkin realistisia… mitä se kertoo meille nykytilanteesta?

 

Kaikki näyttävät hyvältä, kaikki. Kunnoittavilta ja kunnioitettavilta, siltä että heillä on oma itse ja elämä hallussa. Miten ihmiset, jotka vannovat edistyksen nimiin, selittävät tämän?