tämä kirjoittamishomma

Mitä Donkey Kong opettaa taiteesta

/ JK / 1 kommentti

Kirjoittamisen vanhoja lentäviä lauseita on Aristoteleen opetus keksityn ja toden suhteesta:

Sille mikä on todennäköistä, vaikka mahdotonta, on annettava etusija verrattuna siihen, mikä on mahdollista, mutta epäuskottavaa.

Uskottavuus on siis tärkeämpää kuin todenperäisyys. Se on hyvä perussääntö kun kerran fiktiota ollaan luomassa.

Siitä seuraa kuitenkin ongelmia aina niissä tapauksissa, joissa totuus on tarua ihmeellisempää.

Esimerkiksi tänä iltana uusintana esitettävä dokumentti The King of Kong (ohj. Seth Gordon, USA 2007) perustuu tositapahtumiin ja oikeisiin ihmisiin, kuten dokumenteilla on tapana. Selvä se, että dokumentti on dramatisoitu ja tarpeenmukaiseen muotoon järjestelty eikä objektiivinen totuus, mutta silti sitä voi pitää melkomoisen totena. Vaikka se on totena äärimmäisen ”todennäköistä”, se on samalla mahdotonta kertoa romaanina.

Jos King of Kongin sisällön laittaisi romaaniksi, siinä olisi muun muassa:

– antagonistina videopelipelaamisen elävä legenda ja kaikkien kolikkopelinörttien sankari Billy, joka on riemastuttavan luonnevikainen narsisti, pukeutuu USA-aiheisiin solmioihin ja myy barbequekastikkeita työkseen

– tämän sidekick, joka kertoo oppineensa elämästä ja itsestään olennaisen hävitessään Billylle Donkey Kong -pelin, ja nyt hän on tälle ikuisesti uskollinen. Niin, ja hänen nimensä on Steve Sanders, aivan kuin Beverly Hills 90210:n suurimmalla hahmolla.

– vanha videopelituomari, joka ei oikeastaan ole edes kovin kiinnostunut videopeleistä, vaan haluaisi olla stadionrokkari

– loukkaavan stereotyyppinen übernörtti, joka uusien videopeliennätysten tarkistamiseksi katsoo 48 tunnin pelisuorituksia vhs-kaseteilta silmiä räpäyttämättä

– herttainen pieni kasikymppinen mummeli, joka kilpailee nörttipoikien rinnalla kolikkopeleissä

– sympaattinen sankari, joka takoo yöt läpeensä autotallissaan vanhaa pelihallipeliä, että onnistuisi elämässään joskus edes jossakin

– omituinen Mr Awesome -alter egon omaava kilpapelaaja (Mr. Awesome tekee jonkinlaisia videoita, jossa esittelee hauiksiaan pukeutuneina naisiin), jolla on pitkä kauna antagonistin kanssa, minkä takia päähenkilö joutuu vaikeuksiin.

– loppuratkaisuista puhumattakaan.

Ja nämä ovat Wikipediasta löytyviä oikeita ihmisiä ja oikeita tapahtumia, kyllä, järjestettynä viihdyttävään muotoon, mutta silti.

Jos kirjailija olisi todistanut näitä piirejä ja päättänyt kirjoittaa tästä aiheesta romaanin, romaani olisi epäuskottava, se olisi kliseinen, sitä pidettäisiin lapsellisena farssina, eikä sitä otettaisi totena kuvana ihmisestä. (Ei muuten voida todistaa, että elämä ei olisi lapsellinen farssi.)

Mutta tässäpä toinen opetus, jota King of Kong sai minut miettimään  – sillä kuten kaikki suuri taide, tämä dokumenttikin saa meidät miettimään elämän tärkeitä kysymyksiä samalla kun se jännittää, naurattaa ja itkettää meitä. Meillä on tapana ajatella taiteen tuotoksia jonkinlaisina tekijästään irrallisina, itsenäisinä entiteetteinä. Jotkut pitävät tekijää jopa epäolennaisena tai haitallisena tekstin ymmärtämiselle. Mutta on myös mahdollista tarkastella taideteosta ei niinkään kuvana ihmisestä kuin etupäässä kuvana tekijästään, ja tarkalleen ottaen jonkinlaisena tekijänsä edustuksena, osoituksensa tekijänsä ”kelpoisuudesta” (jos käytetään luonnontieteellistä termiä vähemmän eksaktin luonnontieteellisesti).

Tämän kelpoisuusteorian mukaan ihmiset eivät tulkitse, onko romaani totta ihmisestä, vaan osaako sen kirjoittaja kertoa ihmisestä totta. Ero on hiuksenhieno mutta olennainen. Tunteeko kirjoittaja elämää ja ihmistä niin kelpo tavalla, että osaa keksiä uskottavan fiktiivisen tarinan? Kyseessä on kirjoittajan arviointi, ei kirjan. Ei onko kirjoittaja onnistunut kirjassaan, vaan onko kirjoittaja niin onnistunut, että hän osaa kirjoittaa onnistuneita kirjoja.

Tässä kirja nähdään kirjailijan laajennettuna fenotyyppinä. Siinä missä majavan rakentama pato on osa majavaa ja hämähäkin rakentama verkko ovat erottamaton osa eläintä, tässä kirja on etupäässä kirjailijansa mainos ja portfolio ja indeksi ja kelpoisuuden osoitus.

Kouliintuneet ja kulttuuriteorioissa kouluttautuneet ihmiset osaavat erottaa tekijän ja teoksen, mutta veikkaan, että tämä kelpoisuusaspekti on muualla vallitseva. Siksi menestyneitä kirjailijoita kutsutaan kommentoimaan asioita, joita he eivät yhtään tunne: Pirkko Saisio joskus ihmetteli, että hänet kutsuttiin puhujaksi jollekin arkkitehtipäiville. Olennaista ei ole kirjoitustaito, vaan osoitus kelpoisuudesta. Finlandia-voittajaa nyt vain pidetään niin onnistuneena ihmisenä, että hänen mielipiteensä ovat tärkeitä ja varmaankin kelpoja. Vähän samoin kuin työelämässä monesti tärkeintä ei ole sopiva tutkinto vaan se, että on yleensä tutkinto: että yksilö on osoittanut voivansa käydä läpi jotain niin turhaa ja koettelevaa kuin vuosien korkeakoulu.

Taitelijat, jotka kokevat tämän kelpoisuusteorian todeksi, ymmärrettävästi ottavat kritiikin itseensä. Siksi osa heidänkin koulutustaan on hylätä tämä näkemys ja keskittyä teorioihin tekstianalyysistä ja syvälukemisesta ja tekijän kuolemasta jne.

Tämän ei ole tarkoitus pelottaa ihmisiä kirjoittamasta. Ensinnäkin se pätee lähinnä ammattilaisiin, ei harrastajiin, jotka todistavat omaa kuntoaan päivätyönsä areenalla. Eikä jokaisen tekstin ole tarkoituskaan onnistua ja jäädä ihmiskunnan historiaan. Voi pyrkiä kirjoittamaan tekstejä, jotka osoittavat lupausta ja lahjakkuutta – eli vihjaavat siihen, että kirjoittajassa on pinnan alla kelpoisuutta.

King of Kong tänään Teemalla klo 23.30. Ei Areenasta katsottavissa.

***

Niin! Mr. Parvulescolta kysellään myös yhtä sun toista maan ja taivaan väliltä, koska hän on maineikas kirjailija. Parvulesco itsekin tukee kelpoisuusteoriaa toteamalla ”Rilke oli suuri runoilija, joten hän on luultavasti oikeassa”.

Taiteen poliittisuudesta, eli Tony Halmeen maissipaska

/ JK / 12 kommenttia

…eli Totaalinen romaani IV

Enteilin taiteen politiikkaa käsittelevää postausta jo täällä Totaalisen romaanin kolmannessa osassa. Käsittelen tässä sitä, miksi ihmiset pitävät erilaisesta taiteesta ja mitä tekemistä sillä on politiikan kanssa. Kaikki johtaa selitykseen sille, miksi Totaalisen romaanin manifestissa kirjoitin estetiikakseni:

6. Romaanin on kerrottava todentuntuisista ihmisistä, kaikenlaisista oikeista ihmisistä. Ei vain kultturelleista ihmisistä, kirjailijoista ja korkeakoulutetuista, ei vain esteettisten teorioiden kouluttamien runkkurinkien rinkirunkuista. Se tarkoittaa myös ihmisiä, jotka eivät ole hyvin kasvatettuja ja poliittisesti oikeaoppisia: ihmisiä jotka eivät lue kirjoja tai lausu d-kirjainta puheessaan, ihmisiä jotka eivät anna rahaa romanikerjäläisille, naisia jotka tupakoivat raskausaikana, miehiä jotka haluavat panna naisia, naisia jotka rakastavat uusnatseja, toivonsa menettäneitä ihmisiä, toivon saavuttavia ihmisiä, turkistarhaajia, ihmisiä jotka kamppailevat arvostuksesta ja ovat valmiita järjettömiin asioihin hävittääkseen nöyryytyksen mahdollisuuden – eikä se saa suhtautua näihin ihmisiin ylimielisesti ja holhoavasti.

*

En ole voinut unohtaa lausahdusta, jonka hollantilaisen oikeistopoliitikon Geert Wildersin väitetään taannoin tehneen: ”Art is a left wing hobby.”  Taide on vasemmiston puuhastelua.

Väite olisi helppo kuitata populistipoliitikon sammakoksi, mutta sitä kannattaa tutkia. Tutkin sitä fiktiviisellä kuvauksella kahdesta kaveruksesta. Ehkä tähän ajatusleikkiin voi suostua tuomatta omia poliittisia kantojaan (todennäköisesti närkästystä Wildersiin) etualalle.

Joten meillä on kaksi kaverusta. Heidän nimensä ovat Kamu ja Kari. Kamu ja Kari ovat vanhoja luokkatovereita ja pelaavat aikuisiälläkin squashia viikottain yhdessä, mutta varovat puhumasta politiikkaa tai mitään muuta vakavampaa, koska he eivät suoraan sanottuna siedä toistensa näkemyksiä.

Kari varautuu. Hän kannattaa vahvaa armeijaa ja säilöö rahaa ja sieniä pahan päivän varalle. Hän tutkii hotellin varauloskäynnit. Kun Karin poika tuli kotiin itkien, että häntä kiusataan, Kari opetti tätä nyrkkeilemään. Kari ei halua naapuriin pakistanilaisperhettä tai asunnottomien yömajaa, eikä hän ole kiinnostunut kokeilemaan huumeita tai kitkarenkaita. Kun hän aikoinaan kuuli ensi kerran, että voin sijasta pitäisi syödä margariinia, hän haukkui moista paskaa puhuvat. Kun hänelle kaksikymmentä vuotta myöhemmin väitettiin, että voi on sittenkin terveellisempää, ei olisi kannattanut vaihtaa margariiniin, hän haukkui moista paskaa puhuvat.

Ulkomailla Karia inhottaa, kun muut eivät ymmärrä hänen kieltään. McDonalds’in valot herättävät hänessä turvallisen tunteen.

Kamu taas tykkää kokeilla uusia ruokalajeja ja eksoottisia maailmankeittiöitä. Hän ei käy joka kerta suihkussa pelin jälkeen. Hän on ostanut uudet silmälasit. Niiden sangat ovat hauskan vihreät. Jos hänelle kertoo, että kaikki mitä hän luulee tietävänsä onkin väärin, hänen kasvonsa kirkastuu ja hän vaatii kuulla lisää. Hän arvostaa sitä, että kaikkea on enemmän: ärsykkeitä eritoten. Hän viihtyy kaupungin keskustassa, jossa vastaan tulee jotain uutta ja jännittävää joka päivä. Kari on muuttanut metsän laitaan, jossa hänellä on oma, aidattu tonttinsa.

Kari antaa rahaa sotaveteraaneille, koska se on velvollisuus, Kamu Amnestylle, koska ihmisillä pitää olla oikeuksia. Kun Kamun poikaa kiusattiin koulussa, Kamu allekirjoitti heti nettivetoomuksen koulukiusaamista vastaan.

Kari on juristi ja reserviläinen. Kamu on kulttuurialalla. Ymmärrettävästi. Taide on kokeilua ja uutta ja uutuudenviehätystä. Kamuismin äärimmäisenä laitana on avantgarde, performanssitaide, kokeellinen runous… Avantgarde perustuu lähinnä uutuudenviehätykseen. Siksi se ärsyttää Karia. Hän ei pidä siitä, että kaikki on uutta. Se on uhka.

Näytelmäkirjailija David Mamet kirjoitti kerran, että avantgarde on vasemmiston nationalismi. Molemmat ovat vastapuoliskolle käsittämättömiä ja itselle pyhiä arvoja.

Sen takia Kamu raivostui, kun Tony Halme aikoinaan kerskui vääntävänsä maissipaskan Kiasmaan taideteokseksi (ja mikä ihme on maissipaska?), ja kun perussuomalaiset ylenkatsoivat ”postmodernia tekotaidetta”. Sen takia poliittista suuntautumista määrittävissä testeissä kysytään suhtautumista nykytaiteeseen, jolla ei luulisi olevan mitään tekemistä sen suhteen, miten yhteiskunta järjestyy. Mutta sillä on paljon tekemistä sen kanssa, miten aivot järjestyvät.

Nämä erot ovat vahvemmin sisäänkoodattuja kuin yleensä ajattelemme. Ne on aika pitkälti hahmoteltu geeneissä, aivoissa ja sisäerityksessä (hahmoteltu siis, ei etsattu pysyviksi). Luulemme päättävämme arvoistamme ja harrastuksistamme ja asuinpaikastamme faktoihin perustuen, mutta yleensä ihminen oikeuttaa sen, mistä ensin tykkää, ja tykkää siitä, mitä hänen genetiikkansa ja sisäerityshistoriansa sanoo. Kamu on uusille kokemuksille avoin, koska hänellä erittyy vähemmän stressihormoni kortisolia ja enemmän palkitsevaa dopamiinia, kun hän joutuu yllättävään uuteen tilanteeseen. Karin hermosto taas reagoi herkästi kaikkeen uuteen uhkana, eikä mahdollisuutena. Välittäjäaineet ja hormonit ohjaavat ihmisen poliittisia näkemyksiä ja sitä, kallistuuko hän äänestämään liberaaleja vai konservatiiveja arvoja. Tietysti vertaisryhmällä ja elämäntavoillakin on vaikutuksensa.

Geert Wilders ja Tony Halme ovat äärimmäisiä Kareja. Heille Kamun arvot eivät ole ainoastaan ei-pyhiä, vaan kuuluvat sellaiseen arvomaailmaan, joka uhkaa rapauttaa heidän ehyttä maailmaansa. He ovat valmiita jättämään koko taiteen kamumaisille hihhuleille.

Juju on siinä, että kumpaakaan ihmistyyppiä ei voi todistaa toista paremmaksi. Mitä todennäköisimmin molempia tarvitaan. Nämä kaksi ovat tuomittuja riitelemään keskenään poliittisessa keinuliikkeessä. Ja hyvä niin. Tosin tämänkin takia en jaksa innostua päivänpolitiikasta.

*

Kamuja tämän lukijoiden joukossa vaivaa tarinani mustavalkoisuus ja kärjistetty ote. Kamut painottavat sitä, kuinka erilaisia kaikki ovat, ja ei saa yleistää, ja kaikki on harmaan sävyjä. Kareja ärsyttää, että heistä tuntuu minun ohjaavan heitä johonkin lapsellisella kertomuksellani, ja he haluaisivat saada jo tietää, mitä tässä väitetään ja onko Konstig heidän puolellaan vai vihollinen. Karit tykkäävät selkeistä rajoista ja päälauseista.

En tunnista itseäni kummaksikaan. Nuorempana olin kyllä paljon Kamumpi kuin nykyään (luin Allen Ginsbergin koottuja runoja Provinssirockissa), mutta nykyään olenkin perheellinen ja asuntovelallinen melkkis, melkein keski-ikäinen. Sen sanon, että minusta Wildersin lausahdus kuulosti raikkaalta. Kotimainen sivistyneistömme on nykyään niin lähellä sen vastakohtaa. Ja tässä jotain, mitä ei yleisesti myönnetä:

Tosiasiassa keskiverto yliopiston käynyt, arvoliberaali valistuksen lapsi on anomalia: hän edustaa koko maailman(historian) poliittisella kartalla ääri-ilmiötä. Koska hänen lähipiirinsä ja FB-kaveristonsa on yhtä edistyksellistä kuin hänkin, hän ei ymmärrä olevansa poikkeama. Todennäköisesti Kamun edustamien ihanteellisten arvojen kannatus lienee ihmiskunnassa ehkä prosentin luokkaa: kartalla heitä esiintyy hajanaisina täplinä lähinnä Pohjois-Euroopan ja -Amerikan yliopistokaupungeissa. Kun Kamu kirjoittaa kirjallisuutta, se pystyy todella koskettamaan vain tätä prosenttia ihmisistä ja on vierasta muulle ihmiskunnalle. Se ei ole minun käsitykseni kirjallisuuden arvosta.

Minusta on relevantti pelko, että kirjallisuus leimaantuisi yksinomaan Kamujen puuhasteluksi. Nykyrunous on sitä jo. Tämän maan Karit saattavat arvostaa runoilijoita näiden erikoiselta tuntuvan luomiskyvyn ansiosta (joitain vanhoja Leinon säkeitä he saattavat osatakin), mutta eiväthän he koe nykyisellä runoudella olevan mitään tekemistä heidän kanssaan. Mitä jos tämä leviää muuhunkin kirjallisuuteen? Karit jäävät lukemaan lähinnä miesten kirjoittamia dekkareita, jos nyt jaksavat sepitteisiin uskoa ollenkaan: sotahistoria sentään on totta.

Siksi en kestä kirjallisuutta, joka pyrkii parantamaan maailmaa. Se on nimenomaan omiaan leimaamaan kirjallisuuden vasemmiston puuhasteluksi. En usko kirjallisuuteen, joka yrittää opettaa lukijaansa ja valistaa tätä samaan maailmankäsitykseen kuin kirjoittajalla on – varsinkaan siihen tylsään yliopistolaiseen perusliberalismiin, joka tällä hetkellä on muodikasta. Siksi romaanien on kerrottava muistakin ihmisistä kuin Kamuista ja siksi romaanien tulee kokeilla kaikenlaisia ääniä poliittisen spektrin eri laidoilta, olivat sitten korrekteja tai ei. Ja mieluiten ei, koska konsensus on kammotus.

*

Artikkelin innoituksena on käytetty Jonathan Haidtin teosta The Righteous Mind, jota en voi suositella kylliksi. 

Tarina ja kuinka se kerrotaan

/ JK

Ajankohtaista juuri nyt:

Vedän Helsingin Työväenopistossa luovan kirjoittamisen kurssia Lyhytproosa – Tarina ja kuinka se kerrotaan. Alkavan kevätlukukauden kurssi on itsenäinen jatko-osa syyslukukauden samannimiselle kurssille. Pääpainotus on lyhytproosalla ja ennen kaikkea sen kirjoittamisella, mutta kutsun kurssia tarinankerronnan peruskurssiksi.

Syksyllä käsittelimme etupäässä rakennetta, juonta ja henkilöhahmoja, nyt keväällä on tarkoitus jatkaa henkilöistä, käsitellä kertojaa ja näkökulmia sekä kaikenlaista muuta kivaa tarinan ajanhallinnasta dialogin kautta statusvaihteluihin. Kurssi sopii niille, jotka haluavat kehittyä kirjoittajana.

Ilmoittautuminen alkaa huomenna tiistaina 11. joulukuuta klo 11.00. Mukaan mahtuu vielä kourallinen nopeita. Tervetuloa!

Työväenopiston sivuille ja ilmoittautumiseen pääsee täältä: http://www.hel.fi/wps/portal/Tyovaenopisto.

Kuva: Marek Sabogal

Kuva: Marek Sabogal

Hengenveto ennen sukellusta

/ JK / 1 kommentti

Ehkä hankalin vaihe kirjan kirjoittamisessa on tämä nykyinen: kun se on kasassa ja käyt sitä läpi vielä, taas, ties monennen kerran, mutta nyt yhä kriittisemmin, koska nyt se on menossa muiden luettavaksi. Ja tässä vaiheessa se ei tarjoa sinulle enää mitään uutta ja yllättävää. Tunnet kaikki hahmot, näet käänteet tulevaksi ennalta, kaikki nasevat kohdat ovat vanhoja, pinnan alle naamioidut teemat tuntuvat pomppaavan silmille. Ja virheet ja heikkoudet ne vasta hyökkäävätkin.

The deep breath before the plunge

Ja silti pitää luottaa siihen, että lukijalle kirja on eri. Ja luotatkin, koska eipä sinulla paljon vaihtoehtoja ole.

Margaret Atwood:

”You can never read your own book with the innocent anticipation that comes with that first delicious page of a new book, because you wrote the thing. You’ve been backstage. You’ve seen how the rabbits were smuggled into the hat.”

Ettei eksyisi

/ JK

Kun on viimeistelemässä kirjaa, ei halua lukea mitään, mikä voisi viime metreillä sotkea omaa tyyliä. Uusien vaikutteiden aika ei ole nyt. Parempi lukea jotain aivan vastakkaista sille, mitä kirjoittaa.

Asiateksti on hyvä valinta. Taustatyötä voi tehdä loppumetreille asti. Olen lukenut jo pinon mitä erinäisimpiä kirjoja, ja pari on vielä jäljelläkin, mutta tämähän on salaista.

Proosaa voi lukea ja kannattaakin, koska lukemansa pohjalta voi saada ideoita, joita voi soveltaa omiin tarpeisiin. Kunhan valitsee jotain riittävän vastakkaista sille, mitä kirjoittaa, sekä tyyliltään että sisällöltään. Vaikka jotain riittävän vanhaa ja ulkomaista.

Tai sitten vaikka Cormac McCarthyn Blood Meridianin tuoretta suomennosta. 1800-luvun puolivälin villiin länteen sijoittuva, veren vuodattamisen moninaisista mahdollisuuksista kertova western, joka on kirjoitettu omalakisella päälausetyylillä, on riittävän kaukana kodista ollakseen sekoittamatta minua.

En ole vielä lopussa, joten ei sisällöstä sen enempää. Oikeastaan halusinkin nostaa esille pinnan. Veren ääriin on tyylikäs kirja, ja siinä on parhaita takakansia, joita muistan kuunaan nähneeni.  Ostan itselleni oman kappaleen kun kirjaston laina-aika päättyy, ja siitä osakunnia kuuluu kannen tekijälle Mika Tuomiselle. Iso peukku, katsokaa nyt tuota:

Hän on ongelma + lukijahaaste

/ JK / 1 kommentti

Tunnetusti Leevi Lehto käyttää uudessa James Joyce -suomennoksessaan Ulysses  yksikön kolmannen persoonan feminiinistä persoonapronominia hen. Siis naisesta ei hän, vaan hen. Minusta se on oiva ratkaisu ja toimii tuossa kirjassa.

Olen käyttänyt samaa ratkaisua aikoinaan novellien ensiversioita kirjoittaessani, siis ennen kuin olen keksinyt ’heille’ nimet. Päähenkilö-nainen on siis ollut hen ja päähenkilö-mies hän. Sittemmin olen kuitenkin heidät toistaiseksi aina nimennyt. En muista, keneltä tämän metodin kuulin. On hen ollut esillä ennen Ulyssesta.

Kirjoittamista harrastamaton lukija ei välttämättä ymmärräkään, millaisia ongelmia suomalainen lattanan yleispätevä, sukupuolineutraali ’hän’ voi kirjoittajalle asettaa. Se pakottaa selvyyden vuoksi nimeämään henkilöitä – ei ole vain häntä, vaan hänen on heti ja vähän aina oltava Jamina tai asessori Borgström tai Hentun Liisa. On eri asia lukea lause ”Hän tuli huoneeseen” kuin ”Borgström tuli huoneeseen”. Nimet ovat kohosteisia: ne hyppäävät silmälle ja kaappaavat huomion. Jos henkilö nimetään, se on lukijalle usein vihje, että tämä henkilö on tärkeä. Kun hän ei riitä, pitää nimen sijasta käyttää kiertoilmaisuna esim. sanaa ”nainen” tai ”tyttö” tai ”tarjoilijatar”, ja kuka silloin nimittää ko. hahmoa naiseksi tai tytöksi tai tarjoilijattareksi? Kertoja? Näkökulmahenkilö? Kirjailija? Millä perustein? Mitä se kertoo kertojasta, näkökulmahenkilöstä, kirjailijasta? Aina näitä kysymyksiä ei haluaisi joutua miettimään.

Nimissä on myös sanamagiaa: ne ohjaavat luentaa ja herättävät lukijassa ei-kaivattuja assosiaatioita, joita kirjailija ei voi mitenkään ennakoida (”Hei, meillä on töissä Borgström, siinä vasta m—-u jätkä”). Ja sitten on se aina niin yleinen tilanne, jossa lukija löytää kirjasta oman nimensä tai äitinsä syntymänimen ja kuvittelee, että tässä puhutaan hänestä.

Ja kääntäjälle se vasta ongelma onkin. He gave the book to her on muutettava muotoon Hän antoi kirjan neidille/rouvalle/naiselle/Elizabethille. Ja kirjailijahan ei näin kirjoittanut, syystä. Toinen vaihtoehto on sitten se arvailupuuro, että kuka nyt puhuu kun ”hän” puhuu.

Sanan ”tämä” käyttö virkkeessä jälkimmäisenä mainitusta henkilöstä auttaa ajoittain, mutta ei poista ongelmaa. Siis että ”Hän antoi kirjan tälle.” Lisäksi moni ei tunne sääntöä muutenkaan.

”On the third date, he told her he thought she was the one.”

”Kolmansilla treffeillä hän kertoi tälle hänen ajattelevan, että tämä oli se oikea”? (Myönnetään, tahallisen kömpelö suomennokseni hieroo suolaa haavoihin.)

Olen päätynyt ongelmallisen hänen kanssa omaan ratkaisuuni: käytän se-sanaa yksikön kolmantena persoonapronominina kaikista muista paitsi näkökulmahenkilöstä puhuttaessa. Näkökulmahenkilö (se henkilö, jonka näkökulmasta tapahtumia seurataan, yleensä päähenkilö) on siis hän, ja kaikki muut se. Hän antoi kirjan sille.

Tämä luo kiistatta puhekielimäisen efektin. Pärjään sen kanssa. Mahdollisesti se yleistyy tulevaisuudessa kirjoitetussakin kielessä. Puheessahan se on pronominina käytännössä korvannut hänet kaikessa paitsi muodollisimmassa puheenparressa. (Ajoittain tulee kyllä silti ongelmia selkeyden kanssa, kun sanaan on tuppaamassa kaksi se-sanaa: ”Hän antoi sen sille”? Jos käytetään puhekielistä eläytymisesitystä, tämä ei ole minulle aina ongelma. Toivottavasti ei lukijallekaan.)

On täysin mahdollista, että olen joskus tämän säännön kanssa torkahtanut. Onkohan Kaikki on sanotussa jokin virhe tässä edellä kuvaamassani hän ja se -sanojen käytössä? Jos löydät romaanista jonkun virheen, palkitsen tarkkuuden lähettämällä sinulle yhden niteen tulevaa romaaniani Totuus naisista heti kun se ilmestyy. Siis: jos olet löytänyt kohdan, jossa hän viittaa johonkuhun muuhun kuin luvun näkökulmahenkilöön (Toma, Henkku tai Samu) tai se viittaa näkökulmahenkilöön, kirjoita alle kommentti ja kerro. Ensimmäinen tarkkasilmä palkitaan.

Huom: Repliikkien hänejä ei tietenkään lasketa. Puheella on omat sääntönsä. Niistä vaikka myöhemmin lisää. Saatan myös vedota eläytymisesitykseen, jos hänet sisältävä kohta referoi toisen henkilön puhetta/ajattelua.

 

***

PS. Arto Kivimäki teki Facebookissa hienon huomautuksen:

Suomen puhekielessä pronomineilla ”se” ja ”hän” on selkeä funktio: ”hän vakuutteli tekevänsä mutta ei tehnytkään” on puhekielessä ”se sanoi että kyllä hän tekee mutta ei se mitään tehnyt”. ”Hän” on siis käytössä silloin kun esitetään toisen sanomisia (vrt. latinan oratio obliqua). Tämän pohjalta […] odottaisi asetelman olevan toinen: että näkökulmahenkilö olisi ”se” ja muut olisivat ”hän”.

Kyseessä on siis Ison suomen kieliopin § 1469 nimeämä logoforinen pronomini:

Monissa puhutun kielen varianteissa sekä näitä jäljittelevässä kaunokirjallisessa dialogissa pronomineja se ja ne käytetään kerronnassa ihmisistäkin, kun taas pronominit hän ja he esiintyvät ensisijaisesti referaatissa ja ovat samaviitteisiä johtolauseen kommunikaatioverbin subjektin kanssa: Se sanoi, että hän antaa ne minulle. Tällaista toisen puhetilanteen puheaktipronominiin viittaavaa pronominia (tässä hän) nimitetään logoforiseksi.

Totta. Olen käyttänytkin ’häntä’ joskus hahmojen repliikeissä tuossa epäsuorassa käytössä, jossa se on ikään kuin fossiloitunut muoto ja jotenkin vähän kömpelö yritys ”kunnolliseen” kieleen. Sen sijaan sen vaihtaminen näkökulmahenkilön pronominiksi ei ainakaan minun tarpeisiini sopisi. Mikä toimii dialogissa, ei kirjan kerrontaratkaisuna toimikaan. Tarinan kertojan (erotuksena siis kirjailjasta tai kirjan hahmoista) käyttöön tuo huomaamaton, ei-kohosteinen ’hän’ sopii mielestäni hyvin, ja tarinan näkökulmahenkilö, jonka kautta kaikki kuvataan, käyttää sitten muista ihmisistä ’sitä’ kuin puhuisi itsekseen/lukijalle. Kyseessä on vaivihkainen lukijan eläyttäminen näkökulmahenkilöön.

Vertaa kumpaan henkilöön lukija samaistuu:

”Hän halusi huutaa sille jotakin, mutta ei sitten keksinyt mitä huutaa, joten hän tuhahti ja käänsi sille selkänsä.”

”Se halusi huutaa hänelle jotakin, mutta ei sitten keksinyt mitä huutaa, joten se tuhahti ja käänsi hänelle selkänsä.”

Kiitokset kommentista, jonka ansiosta myös löysin oman käytäntöni kuvattuna pykälään, joten voin siis jatkossa aina tiukan paikan tullen vedota: ”Niin niin, mutta saanko pyytää huomionne Ison Suomen Kieliopin pykälälän § 1470 d)…”

Kaunokirjallisessa kerronnassa hän voi erottaa päähenkilön se-pronominilla merkitystä sivuhenkilöstä (d); se on tällöin osoitus siitä että henkilön ajatusreferaatti on puhekielinen.

(d)
Häni raivostui. Sej ei koskaan ajatellut, että häneltäi onnistuisi. (k)

 

Hauskaa, mutta ei koskaan enää

/ JK / 4 kommenttia

Riittävän moni taho oli viime aikoina mainostanut minulle David Foster Wallacea, että minäkin sorruin. Käännyttäjille hän on hankala pala. Hän on julkaissut kolme romaania, joista ensimmäistä, Broom of the System, hän on itsekin pitänyt epäonnistuneena. Pääteos Infinite Jest taas on 1100-sivuinen, mikä ei kannusta ottamaan riskiä. Sitten on Pale King, jota hän ei itse kirjoittanut loppuun asti.

Hauskaa, mutta ei koskaan enää (Siltala) on ensimmäinen suomennos Wallacelta. Se sisältää kuusi kirjoitusta, jotka on julkaistu Harper’sin ja Rolling Stonesin tapaisissa lehdissä (yksi on puhe). Luin niistä ensimmäiset viisi.

Hummereita yllin kyllin on raportointia Mainen hummerifestivaaleilta. Se on häkellyttävän huono teksti kokoelman ja tuotannon avaukseksi. Se muistuttaa heikohkon ja/mutta aivan  liikaa yrittävän lukiolaisen esseetä hairahtuessaan kuvailemaan aihettaan monipuolisesti (hummerin rakennetta ja taksonomiaa), mutta on varmaan ja toivottavasti tästä postmodernin ironisesti tietoinen. Tietoisesti huono on yhä huono. Raportti loppuu pohdintaan, joka on minua ja monta muutakin askarruttanut, taas, lukioikäisenä: voiko eläimiä syödä? Wallace tulee miettineeksi tätä 42-vuotiaana.

Iso punainen poika on kuvaus pornoalan palkintogaalasta. Juttu on hauska, mutta iso osa kunniasta kuuluu kyllä aiheelle. Wallacen tärkein oma anti ja mahdollisesti vaikka ”se” Wallacen juttu, en tiedä, on alaviitteiden taaja käyttö: ajoittain pikkuprinttiä on enemmän kuin itse leipätekstiä. Se on hetken hauskaa, mutta muuttuu sitten maneeriseksi ja on vain hankala lukea. Tämä on toki joidenkin mielestä mageeta. (Muuten, Wallacen maneereista saa jo aika vahvan kuvan näin nopeasti: synekdokeet ja sicit ja jne. jne.)

Tennistä ja tornadoja, ehkä paras esseistä on muistelu (?) poikaiästä tuulisella seudulla tennistä pelaten ja trigonometriaa harrastaen. Nimi on yksi yhteen sisällön kanssa. Rakenteeltaan essee vaikuttaa vähän kiireessä tuotetulta, mutta siinä olisi aineksia hienoon kokonaisuuteen.

Rouva Thompsonin luona on kuvaus aiheesta missä olin kun 911 tapahtui.

Tämä on vettä on Wallacen pitämä puhe collegesta valmistujille. Se on kyseiseen tilanteeseen aivan sopimaton, masentava ja egoistinen. Sen filosofinen opetus liippaa jossain määrin läheltä stoalaisuutta (tosin hämärällä tavalla joka panee miettimään, tunsiko Wallace stoalaisuutta itse): sitä että voimme valita, miten reagoimme arkisiin vastoinkäymisiin. Wallace haluaa muistuttaa, että muut ihmiset kiilaavat meitä liikennevaloissa ehkä siksi, että heillä on kiire synnytyssairalaan, ei siksi, että he ovat kauheita ihmisiä. Naiivius saattaa taas olla postmodernisti ironista, tai sitten se on hänen yrityksensä tavoittaa nuoret, tai sitten se on hänen ominaisuutensa. Puhe kertoo ajattelemaan oppimisesta. Se yrittää opettaa elämään.

Totuus isolla T:llä koskee elämää ennen kuolemaa, sitä miten eletään kolmikymppisiksi, ehkä jopa viisikymppisiksi asti ilman että tekee mieli ampua kuula kalloonsa.

Auts… Onnea, uudet ylioppilaat! Jälkiviisaina tiedämme, että masentunut Wallace ei jaksanut viisikymppiseksi asti, vaan hirtti itsensä kolme vuotta puheen jälkeen.

Mikä ei muuten ole hienoa. Niille nuorille, jotka varmasti vielä muistivat valmistujaisissaan kolme vuotta aiemmin pidetyn oudon puheen, tekisi mieli lisätä: Älä muistele hyvän elämän ohjeita ihmiseltä, joka on tappanut itsensä. Tai jos otat, muista mihin näillä ohjeilla päästiin.*

Surullinen loppu. Nyt emme nimittäin saa tietää Wallacen todellista arvoa, vaan meille jää vain konstruktio traagisen lopun kohdanneesta, taiteensa eteen kärsineestä taiteilijasta. Wallace tosin kärsi fysiologisesta toimintahäiriöstä nimeltä depressio, ei taiteestaan, mutta näinhän nämä menevät. Depressio on romanttisempaa kuin vaikkapa psoriasis.

Noin nyrkkisääntönä, jos haluat löytää yliarvostetun taiteilijan, etsi seuraavia merkkejä:

– Taiteilija on kuulunut / kuuluu kärsivään vähemmistöön tai on muuten poliittisesti erityisen sympaattinen. Tämä tepsii erityisesti vahvan hoivavietin omaaviin.

– Taiteilija on elänyt traagisen elämän ja kohdannut traagisen kuoleman. Tämä vetoaa romanttiseen taiteilijakäsitykseen, joka on hallitseva.

– Cooli imago tai nimikirjainyhdistelmä auttavat.

Loppufiilikseni on, että taisin haksahtaa DFW-brändättyyn muoti-ilmiöön. Muoti on laumapsykologinen ilmiö, ja kirjallisuus on sille aivan yhtä altista kuin muukin inhimillinen toiminta. (En voi antaa esimerkkejä, koska minua pidettäisiin kateellisena.)

Menetänkö nyt jotain korvaamatonta, kun en tämän teoksen jälkeen enää pala halusta tarttua Wallacen muuhun tuotantoon? Ei mikään ole korvaamatonta.

 

(*  Sokrates poisluettuna.)

Että minua suutelisi mies, joka ei aja partaansa!

/ JK / 2 kommenttia

Jonkinlainen johdanto täällä.

Tagini ja aloituspostaukseni nimi ”tämä kirjoittamishomma” on peräisin Orwellin mainiosta romaanista Eläköön tuonenkielo! (1936, suom. Raija Mattila). Sen päähenkilö on rutiköyhä aloitteleva runoilija Gordon Comstock. Hän avustaa Antikristus-nimistä sosialistista lehteä, jonka päätoimittaja on vauras Ravelston.

Ravelston ilmestyi hetken päästä kadulle hatutta, autoilijanhansikkaita käsiinsä kiskoen. Hänestä näkyi yhdellä silmäyksellä että hän oli rikas nuori mies. Hänellä oli yllään rahakkaan älymystön univormu: vanha tweedtakki, mutta sellainen joka on teetetty hyvällä räätälillä ja käy sitä aristokraattisemmaksi mitä enemmän sille karttuu ikää, hyvin väljät harmaat flanellihousut, harmaa villapaita ja paljon pidetyt ruskeat kengät. Hän oli ottanut kunnia-asiakseen mennä näissä tamineissa joka paikkaan, myös hienoihin koteihin ja kalliisiin ravintoloihin, vain osoittaakseen halveksuntaansa yläluokan sovinnaistapoja kohtaan. Häneltä jäi huomaamatta että sen voi tehdä ainoastaan yläluokka.

Nykylukijalle pitää selventää, minkä takia Ravelston osoitti halveksuntaa asullaan: tweed ja ruskeat kengät oli varattu maaseutukäyttöön, ja nyt ollaan Lontoossa. Ravelston tekisi sovinnaisemmin, jos käyttäisi hattua, pukeutuisi kampavillapukuun ja mustiin kenkiin ja vaihtaisi villapaidan (”pullover” alkuperäisessä, arvatenkin v-aukkoinen neule käytettäväksi solmion kanssa) liiveihin.

Mielikuvituksen avuksi joitain ravelstonhenkisiä antikristus-lookeja internetistä:

Minkähänlaisen vaikutuksen Ravelston tekisi asullaan nykyisissä älymystöpiireissä, joissa jo irtotakin käyttäminen farkkujen ja t-paidan kanssa lähentelee ylipukeutumista? Olisiko Ravelstonin asu taas jonkun mielestä halveksuva, tällä kertaa siksi, että hän on liian hyvin puettu?

Muualla kirjassa täysin pennitön Gordon valmistautuu kirjallisille teekutsuille. Niin pohjalla hän ei ole, että esiintyisi kutsuilla kengät lankkaamattomana, joten hän raapii kenkälankkipurkista jämiä tulitikulla. Hän on lainannut neulan voidakseen parsia sukkansa. Se on parempi keino kuin se toinen, värjätä sääri mustaksi reikien kohdalta, mitä Orwell tekee köyhyysmuistelmissaan Puilla paljailla.

Gordonilla ei ole varaa ajaa partaansa päivittäin (terät ja saippua loppu), mutta silti hän yrittää pussata naisystäväänsä Rosemarya. Tämä kirvoittaa Rosemaryn epäuskoiseen huudahdukseen:

Että minua suutelisi mies, joka ei ole edes ajanut partaansa!

*

Orwellin Englannissa näihin asioihin liittyi luokkakysymykset, mutta sen lisäksi nämä esimerkit kertovat ihmiskäsityksestä, joka on erilainen kuin meidän omamme. Meillä  ulkomuotokysymyksiä hallitsee edistyksen tarina:

Ennen ihmiset olivat kamalan pinnallisia ja jäykkiä ja näkivät turhaa vaivaa esiintyäkseen edukseen… mutta onneksi tuli 1970-luku, ja nyt ihmiset ovat ihanan syvällisiä eivätkä haaskaa aikaa itsestä huolehtimiseen, koska se on tarpeetonta näin syvällisessä maailmassa ja muutenkin tylsää.

Vaurauteen suhteutettuna on mahdollista, että aikamme on epäesteettisin sitten luolan.  Estetiikassa on kyse paljon muustakin kuin estetiikasta. Tämän Rosemary tiesi.

Norman Mailer vastaan Gore Vidal

/ JK

Kesällä 1971 Gore Vidal kirjoitti New York Review of Booksiin eräästä romaanista kritiikin, jossa teki sivumennen hyökkäyksen kollegaansa Norman Maileria kohtaan. He olivat olleet lupaavilla tukkanuottasilla jo jonkin aikaa, mutta nyt Vidal meni rönsyssään yhdistämään Henry Millerin ja Norman Mailerin sarjamurhaaja-psykopaatti Charles Mansoniin. Vidalin mukaan Mailerin naiskuva oli vain asteen päässä Mansonista, suoraa jatkumoa. Hän tarjosi tästä kolmikosta nimitystä ”3M”.

Mailer raivostui.

Parivaljakko kohtasi toisensa suorassa televisiolähetyksessä. Ilahduin kun löysin äskettäin Youtubesta otteen tuosta illasta, neljä minuuttia suurenmoista, käsikirjoittamatonta show’ta, television taidetta:

Mailer on kirjoittanut Dick Cavett show’n illasta oman versionsa (se löytyy esim. kokoelmista Pieces and Pontifications ja Time of Our Time), ja se on hieno reportaasi ajalta, jolloin kirjallisuudessa oli vielä uhkaa. Yleisö ei sitä näe, mutta Mailer paljastaa kertomuksessaan, että ennen lavalle nousua miehet olivat ottaneet jo yhteen fyysisesti.

Vidal oli tullut tervehtimään Maileria takahuoneessa laittamalla kätensä lempeästi tämän niskalle. Muutaman piripintaisen cocktailin ottanut Mailer ei ollut tähän sovinnolliseen eleeseen tyytyväinen. Hän ei ollut täällä kaveeraamassa, vaan puolustamassa itseään. Joten Mailer tapautti Vidalia poskelle. Ei mikään varsinainen lyönti, yksi taputus vain.

Vidal yllätti Mailerin vastaamalla samalla lailla.

Missä vaiheessa Mailer iski Vidalia päällään.

Norman smiled. He leaned forward and looked pleasantly at Gore. He put his hand to the back of Gore’s neck. Then he butted him hard in the head.

Vidal asked him if he was crazy. ”Shut up”, said Mailer.

Vidal now declared that Mailer was absolutely mad and violent!

”I’ll see you on the show”, Mailer replied quietly.

Minua pitempään kirjallisuuspiireissä kahlanneet: tapahtuuko tällaista meillä? Tässä ei ole kyse humalaisesta menestyshumoristista, joka haastaa kavereita reippaaseen painiskeluun. Tämä on sulaa, hallitsematonta aggressiota.

Vuosikymmeniä myöhemmin Vidal kirjoitti Mailerille kauniin muistokirjoituksen. Hän totesi siinä kunnioittaneensa Maileria eniten kaikista aikalaisistaan: Mailer oli mies, jonka viat, vaikkakin moninaiset, pikemminkin lisäsivät kuin vähensivät hänen saavutuksiaan.

Cavettista taas löytyy tuore internethaastattelu, jossa hän väittää, että Mailerilta puuttui huumorintajua. Epäilen, että hän ei tässä kohtaa ihan ymmärrä Maileria. Ainakaan tuona iltana Mailerin heikko esiintyminen ei johdu huumorintajun puutteesta. Se johtuu siitä, että hän on raivoissaan. Hän taistelee vastaan sitä hyvin alkuperäistä ja mahdollisesti monille lempeille ihmisille vierasta impulssia, joka käskee häntä repimään vihollistensa kurkut auki. Hän hallitsee sen enimmäkseen melko hyvin (Janet Flannerin läsnäolo auttaa, cocktailit haittaavat), mutta hänen päänsä humisee adrenaliinista ja täyttyy nöyryytyksen pelosta. Silloin on vaikea löytää huumoria.

Vähän sen kohdan jälkeen, johon video päättyy, Mailer pääsee pitämään puheen, jolla selittää käytöstään.

…I’ve been so bold to pretend to be the presumptive literary champ, whether I deserve to be or not. The reason people always talk about me in relation to Hemingway is just that Hemingway at a certain point said to himself with his huge paranoia, ”They’re going to kill me for this but I’m going to be the champ, it’s all I care about.” And he shifted the course of American letters because up to that point people who wrote books were men of letters, they were gentlemen, they wrote books, and Hemingway said: ”No, people who write books take as much punishment as prizefighters and one of them has to be a champion.”

Now, in Hemingway’s time there were great writers… […] Our time has been much more complicated and there hasn’t been many really extraordinary writers around, and I have presumed with all my extraordinary arrogance and loutishness and crudeness to step forth and say ”I’m going to be the champ until one of you knocks me off”.

Well fine, but you know, they don’t knock you off because they’re too damned simply yellow, and they kick me in the nuts, and I don’t like it.

Ehkei hedareita, mutta tällaista intohimoa kirjallisuus kaipaa kuin happea.

Kritiikistä II: Mitä kriitikko haluaa?

/ JK / 3 kommenttia

Opetan luovaa kirjoittamista, ja eräällä kurssilla tuli ryhmän vertaiskritiikin ohella puhetta siitä, miten kirjailijat suhtautuvat kirjoistaan saamaansa kritiikkiin. Vastasin lyhyesti, mutta tässä subjektiivisia huomioita kritiikistä laajemmin. Edellinen osa täällä.

2: Mitä kriitikko haluaa?

Kriitikko arvottaa kirjaa omien esteettisten mieltymystensä ja jonkinlaisten yleisten arvotuskriteerien mukaan, mutta kritiikki on aina myös poliittinen teko. Kriitikko sovittaa kirjan maailmankuvan sopivuutta hänen omaansa. Hän punnitsee enemmän tai vähemmän alitajuisesti, kuuluuko kirjailija hänen jengiinsä vai ei. Hän edistää omaa maailmankuvaansa ja vastustaa sille vastakkaista. Maailmankuva tarkoittaa tässä ihmiskäsitystä ja yhteiskunnallista näkemystä: käsitys siitä, minkälaisia ihmiset ja yhteiskunnat ovat tai pitäisi olla. Se sisältää myös käsityksen taiteen tehtävästä tässä kaikessa.

Selkeä esimerkki tästä elokuvakritiikin puolella on Arto Pajukallio, joka on vuosia parantanut maailmaa kritiikeillä, jotka kertovat enemmän Arto Pajukalliosta kuin illan elokuvasta.

Suomalaisen vakavan kirjallisuuden kriitikon maailmankuva esimerkiksi on nykyään valtapuolisesti liberaali, valistunut ja lähempänä vasenta laitaa kuin oikeaa. Niin ovat kirjailijatkin, joten yleisesti ottaen tämä ei ole ongelma. Jos kirjallisuus sattuisi koettamaan toisenlaisia ääniä, sen asema kritiikissä olisi arveluttavampi. Esimerkiksi naiskuvan suhteen tulee nykyään olla tarkka: naishahmot noin keskimäärin eivät saisi olla pahempia ja heikompia kuin miehet. (Naishahmoille sallitaan heikkous, jos tehdään selväksi, että hän on pahojen miesten uhri.) Myös vähemmistöjen suhteen kirjailija sooloilee omalla riskillä.

Lukeva yleisö valikoituu tämän tarjonnan mukaan: esimerkiksi oikeistolaisesti tai vanhoillisesti ajattelevien on varmaankin vaikeampaa löytää luettavaa, koska kirjamme niin usein tarjoavat perusvasemmistolaista maailmankuvaa, joissa kaikki iso ja vanha on pahaa ja pieni ja uusi hyvää. Toistuvasti kirjoihin pettyneenä he todennäköisesti jättävät kirjallisuuden vähemmälle. Tässä menetetään osa lukevaa yleisöä esim. liikkuvalle kuvalle, jonka tarjonta on paljon moniäänisempi ja heterogeenisempi kuin (ainakin suomalainen) kirjallisuus on. Toisaalta monille kirjaihmisille tämä ei ole ongelma ensinkään: alalla on aika yleistä käsitys, jonka mukaan kirjallisuuden tehtävä on jollain tavalla tehdä maailmasta parempi tai auttaa ihmisryhmää X.

*

Kritiikki suhtautuu eri tavoin nuoriin kirjailijoihin ja toisaalta etabloituneihin. Jälkimmäisten suhteen ollaan vähän että tollanenhan se on, minkä sille mahtaa… olihan se kyllä hauska siellä kustantamon jouluglögeillä. Nuorista, tuntemattomista kirjailijoista taas etsitään kulttuurisen soihdun kantajia. Kriitikko haluaa, että nuori kirjailija on tietyllä tavalla kypsä, toisintaa kriitikon maailmankuvan uudelle sukupolvelle ja tulee jatkamaan sitä. Sivistynyt esimerkiksi pitää olla, koska sivistys kuuluu kriitikon keskeisiin arvoihin. Karkeuksia saa kirjoittaa, mutta nekin voi tehdä kypsällä tavalla, joka antaa ymmärtää, että nuori kirjailija itse ei ole toivottoman karkea: hän on ehkä nuori ja tosi rock, mutta kyllä hänestä vielä kunnon tyyppi meidän jengiin tulee.

En tiedä kuinka yleistä kriitikoilla on, että he eivät itse harjoita luovaa kirjoittamista. Jos kriitikko ei ole yrittänyt itse kirjoittaa, hänen on vaikeampi arvioida tekstin kunnianhimoa ja vaikeustasoa oikein: vähän kuin uimahyppytuomari, joka ei olisi koskaan uskaltautunut lankulle. Tällainen kriitikko ei esimerkiksi tiedä, että kolmannessa persoonassa kirjoittaminen on usein vaikeampaa kuin minämuodossa, tai että toimiva juoni on huomattavasti vaikeampi punoa kuin arvaisikaan (“miten Mirkku saadaan parvekkeen alle kun sen pitäisi tässä vaiheessa olla Maken luona että koko parvekekohtausta tarvittaisiin?”), tai että kielellä leikittely on kirjailijoille tavattoman helppoa eikä siis erityisen ansiokasta.

*

Kriitikolla on ainutlaatuinen ammatti, jos hän lukee työkseen. Kirjailija kirjoittaa työkseen, kirjallisuuden tutkija muodostaa tutkimuksia lukemansa pohjalta – josta iso osa on kirjallisuustiedettä, ei fiktiota. Lukija lukee mahdollisesti vakaumuksesta (halu “sivistää itseä”), mutta toivon mukaan huvikseen ja hyödykseen. Kukaan näistä ei lue päätyökseen. Kriitikon lähtökohta kirjan lukemiselle on ratkaisevasti eri.

Jos kriitiikko lukee työkseen sata kirjaa vuodessa, muut kirjoja ostavat ja lainaavat ihmiset käyvät läpi ehkä viisi, viisitoista tai viisikymmentä kirjaa vuodessa. Heidän ei yleensä ole pakko lukea kirjaa. He haluavat saada kirjalta jotakin korvaukseksi sille annetusta ajasta. Kriitikko saa lukemisesta joka tapauksessa palkkaa.

Varmaankin tästä on seurauksena ilmiö, jonka kriitikot myöntävät auliisti itsekin: he haluavat kirjoja, jotka ovat erilaisia. Jotka erottuvat muista. Joissa on tehty asioita toisin kuin niissä sadassa muussa. Erilaisuus virkistää kriitikon hereille.

Tämä on ymmärrettävää sen henkilön viihtymisen kannalta, joka joutuu kahlaamaan sata kirjaa vuodessa löytääkseen niiden keskeltä leipänsä, mutta kuinka tärkeää eri lailla tekeminen on niille kaikille muille 99 prosentille, jotka lukevat kirjoja? Veikkaisin, että valtaosa lukijoista, kovista ja vaativistakin, on kiinnostuneempi siitä, että jotain tehdään erityisen hyvin eikä erityisen eri lailla.

Aikoinaan elokuvasensuurin toimiessa maassamme oli miehiä, joiden tehtävänä oli katsoa kahdeksasta neljään pornoelokuvia, josko niistä löytyisi eläimiinsekaantumista tai muuta kiellettyä. Nämä miehet (?) eivät ehkä olleet pitkään innoissaan pornosta. Samoin kriitikoita määrittävä tehtävä ei ole rakastaa kirjallisuutta vaan asettaa se (hänen) omille paikoilleen ja koettaa jaksaa lukea paljon kirjoja. Tämä ei ole moite kriitikkoa kohtaan, se on kuvaus hänen toimenkuvansa seurauksesta. Varmasti moni kriitikko on tullut alalle, koska on rakastanut kirjallisuutta. Varmasti moni yhä rakastaakin.

Mutta määritelmällisesti rakastaminen on rakastajan tehtävä. Latinaksi rakastaja on amatööri. Nykyään hyvä paikka löytää kirjallisuutta rakastavia lukijoita on amatöörien kirjablogit. Bloggaajien suositukset toimivat lukevalle yleisölle yhtä lailla valintojen ohjaajina kuin “virallisten” kriitikkojenkin, mutta lukijapalautteina heidän tekstinsä ovat kirjailijoille keskimääräistä palkitsevampia. He välittävät intohimoaan kirjoihin ja lukemiseen ilman ammattikriitikkiin kuuluvia estoja. Kirjablogien nousu onkin mukavimpia viime aikojen ilmiöitä kirjailijoille.