Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta

Vasemmisto on tarponut tyhmyyden suossa vuosikymmeniä, ja oikeisto ei koskaan ole ollut hedelmällinen maaperä älymystölle.

Tämä Erno Paasilinnan (1935 – 2000) lausahdus on ollut usein mielessäni, eikä ole vanhentunut. Erno oli viisas mies ja kaipaan häntä yhä. Hän oli myös vihainen mies, minkä elämäkerta Riita maailman kanssa tavoitti jo nimessään. Ei ehkä ole sattumaa, että moni parhaista kirjailijoistamme olivat/ovat vihaisia hekin: Paavo Haavikko ja Pentti Linkola kotimaisista esimerkeistä. Suosikkini Leonard Cohenin runokirjoista ja kaikistakin runokirjoista, Energy of Slaves, on mustan vihainen kokoelma runoja.

Viha on tehokas polttoaine kirjallisuudelle, huomio minkä monet ovat tehneet. Ongelma on vain sana ”viha” – sen täysin negatiivinen kaiku ei oikein tee oikeutta tälle merkitykselle vihasta luovuuden polttoaineena. Mikä olisi parempi? Aggressio? Tietynlainen vastamotivaatio, halu ”näyttää niille”? Ei sekään. Viha yhtä aikaa välittää jostakin ja samalla ei välitä mitä siitä ajatellaan. Jos ei välittäisi, se ei olisi enää vihaa, vaan pelkkää masennusta. Paavali kehottaa: ”Vihatkaa pahaa.” Sellainen viha ei ole pahaa vihaa. ”Tyhmyydelle minä olen vihainen kuin rakkikoira”, sanoo Nummisuutarien Esko. Ei paha sekään. Tarvitsisimme paremman sanan vihalle. Viha ei ole rakkauden vastakohta, välinpitämättömyys on, kirjoitin Totuus naisista -romaanissani.

”Rakkaus” taas on kaikille mitä hyvin sana, mutta sekin on vähän ongelmallinen. Me nimittäin käsitämme sen tarkoittamaan jonkinlaista ylivoimaista voimaa, joka laskeutuu meihin ja jolle emme voi mitään. Jos se ”loppuu”, ei voi mitään, pitää siirtyä eteenpäin odottelemaan, että uusi rakkaus tupsahtaa jostakin ja ottaa taas meidät valtaamme. Rakkauskäsityksemme on romanttinen. Rakkaus rakastettuun esimerkiksi, tai sitten jonkinlainen hahmoton universaali maailmaasyleilevä rakkaus, sellainen hippimäinen kiltteys. Että Make love not war. *

Se ei ole alkuperäinen länsimainen rakkauskäsityksemme. Sekä Kreikan antiikissa että kristillisessä perinteessä se suurin rakkaus oli agape. Tämä on se rakkaus, josta Paavalikin kirjoittaa 1. korinttilaiskirjeessä, tunnettehan sen häissä suositun kohdan: ”Rakkaus on kärsivällinen, rakkaus on lempeä. Rakkaus ei kadehdi, ei kersku, ei pöyhkeile, ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaa etuaan, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa, ei iloitse vääryydestä vaan iloitsee totuuden voittaessa. Kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii.” Ilmiselvästi tässä ei kuvata romanttista rakkautta.

Mutta Paavali tarkoittaakin agape-rakkautta. Agape on toisten puolesta uhrautuvaa rakkautta, henkistä ja hengellistä rakkautta, veljellistä rakkautta ja hyväntahtoisuutta sekä Jumalan ja ihmisen välistä rakkautta. Latinaksi se on caritas (sanakirja tarjoaa käännökseksi rakkaus, kiltteys sekä kalleus, kallis hinta), englanniksi charity – sana, joka suomennetaan nykyään hyväntekeväisyydeksi.

CRI_3

Aseiden keskellä agape – Punaisen Ristin vanha motto

Eros taas on kreikaksi se rakkaus, joka on ikään kuin itsekästä ja ainakin maallista: romanttinen ja eroottinen rakkaus etupäässä.** Tämähän on se hippien make love not war.

Make+love+not+war+this+is+actually+a+_6a517ed16e77a8920810246f0b94e73b

Aseiden keskellä eros

Kristillisen etiikan voi kiteyttää kuten Pär Lagerkvist Barabbas-romaanissa: Rakastakaa toisianne. Siis: tee hyvää lähimmäisille, niillekin, jotka eivät ole tehneet sinulle hyvää. Peliteoreettisesti se on sitä, että ei näe maailmaa nollasummapeleinä (ts. että yhden voitto olisi toiselta pois), vaan plussasummapelinä: win-win. Käytännössä se tarkoittaa iloitsemista toisten voittojen puolesta eikä miettimistä miksen minä voittanut. Pyritään siis tekemään pelkkiä plus-merkkisiä tarjouksia kaikille, niillekin, jotka tarjoavat miinusta. ”Älkää maksako kenellekään pahaa pahalla, vaan pyrkikää siihen, mikä on hyvää kaikkien silmissä” opastaa Paavali roomalaisia.

Käytännössä tämä on hirveän vaikeaa: vaatii nimittäin uskoa ajatella, että vaikka nyt annan omastani ja vieläpä anteliaisuudellani kerskumatta, hyvä kiertää minulle joskus takaisin. Tämä onkin vaatinut kirjaimellisesti uskoa, uskon, että korkeampi voima palkitsee jos eivät muut, ja korkeampi voima rankaisee, minä en.

Uskottomalle hyvän tekeminen on siis vielä vaikeampaa: jos ei näkyvissä ole vastapalvelusta ja jos ei ole olemassa korkeampaa palkitsijaa, on huomattavasti suurempi kiusaus jättää palvelus tarjoamatta. Tämän pitäisi olla aika itsestäänselvä johtopäätös, sanoivat ateistiset teoreetikot mitä tahansa.

Ja oli ateisti tai ei, on helppo ajatella, että todennäköisesti juuri tämä yhteistyön etiikka auttoi tekemään kristillisestä maanosasta niin menestyneen. Kristityt pystyivät ainutlaatuisen tehokkaasti rakentamaan yhteistyön verkostoja. Kirkon alkuaikoina he tekivät niin jopa kirjaimellisesti oman henkensä uhalla. Historioitsija Richard Landes on huomauttanut, täysin maallisesta näkökulmasta, että me käytännössä nautimme yhä heidän työnsä hedelmistä, olemme tulleet valmiiseen pöytään. Yhteiskuntamme ja kulttuurimme ovat jo rakennetut hyväntekeväisyydelle, charity, caritas, agape.

Mutta joka tapauksessa, emme ole huomanneet, että sanan rakkaus sisältö on vaihtunut. Huonompaan suuntaan minusta. Ainakin tämä muutos on jäänyt meiltä ihan huomaamatta. Sen seurauksena aikamme aikuinen ihminen ajattelee, että yksilön ensisijainen velvollisuus on pikemminkin ottaa kaikki irti omasta elämästään (eros) kuin lisätä toisten hyvinvointia (agape).

Tämä on taantumusta, ei edistystä. Jokainen elää itsensä ja halujensa puolesta. Jokainen rakastaa itseään ihan hirveästi, enemmän kuin koskaan, ja on itsestään varmaan ylpeämpi koskaan. Oikeuksia (eros), ei velvollisuuksia (agape). Se on taantumusta, harppaus ainakin kaksi tuhatta vuotta taaksepäin.

Tulevaisuus näyttää rautakaudelta.

Aika kauas Ernosta päädyin. Kääräistään tämä Cohenilla. Suosikkilevyni häneltä on Songs of Love and Hate. Loppuun siltä kappale, jossa love.

* Eräs 60-lukulaisten ideologeja, Theodor Adorno, päättää Authoritarian Personalitynsa väittämällä, että fasismin päälähde on pelko, mutta eros kuuluu demokratialle. Ehkä niinkin, mutta etupäässä eros kuuluu ääriliberalismille ja anarkismille ja hipeille; demokratiaan kuuluu agape.

**Tosin Sokrateelle Pidoissa tämäkin rakkaus voi ylevöityä laajentua käsittämään korkeampiakin rakkauden muotoja, kuten totuuden ja viisauden rakastamista (Diotiman tikkaat).

Mitä Twitter on

Gulliverin retkien osassa IV nimihenkilö tutustuu houyhnhnmien kansaan. Osio on kirjan yritys kuvata paratiisia: kaikkien matkoilla tavattujen hölmöläisten ja petojen jälkeen houyhnhnmit ovat ainoa rauhallinen ja järkevä yhteiskunta. Ulkomuodoltaan houyhnhnmit ovat hevosia. He ovat rationaalisia, stoalaisia ja laajasydämisiä olentoja.

Jalot houyhnhnmit ovat saaneet luonnostaan yleisen taipumuksen kaikkiin hyveisiin. He eivät ollenkaan käsitä eivätkä kykene mieleensä kuvaamaan, mitä merkitsee pahe järjellisessä olennossa. Heidän ylimpänä periaatteenansa on sen vuoksi järjen viljeleminen ja antautuminen kokonaan sen johdatettavaksi. Järki ei myöskään ole heidän keskuudessaan ongelmallinen asia niin kuin meidän maailmassamme, missä jokainen kysymys voidaan varsin todennäköisesti ratkaista kahdella aivan vastakkaisella tavalla, vaan herättää heidän mielessään välittömän varmuuden, kuten täytyykin käydä, elleivät intohimot ja itsekkyys sitä hämmennä, himmennä ja pimennä. …

Ystävyys ja hyväntahtoisuus ovat houyhnhnmien päähyveet. Ne eivät rajoitu yksityisiin esineissin, vaan kohdistuvat koko heimoon. Kaukaisimmastakin seudusta saapuvaa vierasta kohdellaan aivan samoin kuin lähintä naapuria, ja kulkipa hän minne tahansa, hän tuntee aina olevansa kotona. …

Paikalle paukahtanutta Gulliveria luullaan yahooksi, joka on eräänlainen likainen, elukkamainen ihmisen kaltainen olento (Swiftin ihmisvihan kuva). Gulliveria isännöinyttä hevosta kehotetaan hankkiutumaan hänestä eroon. Houyhnhnmien ”kansalliskokous” on keskustellut asiasta ja päättänyt näin, Gulliverin läsnäolo kun voi aiheuttaa levottomuutta heimossa ja siksi toisekseen houyhnhnmin ja yahoon ystävyys ”on ristiriidassa sekä järjen että luonnon kanssa”.

gulliver

Gulliverin isäntä on haluton luopumaan Gulliverista, mutta kansalliskokouksen kehotusta ei voi olla tottelematta. Gulliverin on lähdettävä jatkamaan matkojaan. Houyhnhnmien rationaalisessa yhteiskunnassa kaikki ovatkin kaikissa aiheista etupäässä yksimielisiä.  ”He eivät näet käsitä, kuinka järjellisiä olentoja voidaan pakottaa muuten kuin neuvomalla ja kehoittamalla, koska kukaan ei voi olla tottelematta järkeänsä samalla luopumatta vaatimasta itselleen järjellisen olennon nimeä.”

George Orwell piti Jonathan Swiftia esikuvanaan siitä huolimatta, ettei jakanut eikä edes hyväksynyt Swiftin ihmisvihaa. Orwell huomauttaa osuvasti, kuinka kuollut, kalsea ja loputtoman tylsistyttävä houyhnhnmien maailma on. Utopia on vaikeampi kuvata kuin dystopia. Näin Orwell analysoi hevosten kansallisen konsensuksen mekaniikkaa:

Tämä kuvaa osuvasti sitä totalitaarista tendessiä, joka on anarkistisen ja pasifistisen yhteiskuntanäkemyksen pohjalla. Yhteiskunnassa, jossa ei ole lakeja eikä teoriassa edes pakkovaltaa, ainoa määrittäjä käyttäytymiselle on yleinen mielipide. Mutta koska sosiaalisilla eläimillä on tavaton paine konformiteettiin, yleinen mielipide on vähemmän suvaitsevainen kuin mikään lakien järjestelmä. Kun ihmisiä hallitsevat käskyt kuten raamatullinen ”älä…”, yksilöllä on silti varaa harjoittaa eksentrisyyttään: kun heitä väitetysti hallitsee ’rakkaus’ tai ’järki’, ihminen on huomattavan paineen alaisena toimia ja ajatella juuri niiin kuin kaikki muutkin.

Missä olen kuullut tällaista aiemmin?

Alexis de Tocqueville kuvasi vuonna 1840 kuvasi demokraattisten kansojen tulevaisuutta näin:

[Demokratiassa] Erimielisyys enemmistön kanssa merkitsee eräänlaista kuolemaa. Enemmistön ei tarvitse käyttää lakeja toisinajattelijoiden taivutteluun. Sen tarvitsee vain paheksua näitä. Silloin he tuntevat itsensä yksinäisiksi ja voimattomiksi, mikä oitis nujertaa heidät ja vie heidän toivonsa.

Kun olot ovat tasa-arvoiset, yleinen mielipide painaa aina tavattoman raskaasti jokaisen ihmisen mieltä saartaen, holhoten ja lannistaen tätä. Tämä johtuu yhteiskunnan koostumuksesta jopa enemmän kuin sen poliittisista laeista. Kaikki muistuttavat toisiaan yhä enemmän, jolloin vastaavasti jokainen ihminen tuntee itsensä yhä heikommaksi kaikkien muiden edessä. Hän ei keksi mitään, mikä nostaisi hänet reilusti muiden yläpuolelle ja erottaisi hänet muista, joten hän on epävarma itsestään joutuessaan näiden kanssa vastatusten. Hän ei epäile vain voimiaan vaan joskus oikeuksiaankin ja tunnustaa herkästi olevansa väärässä, mikäli enemmistö on hänen kanssaan eri mieltä. Enemmistö saa hänet vakuuttuneeksi ilman, että sen tarvitsee edes painostaa häntä.

Twitter on kuin luotu tähän.

Twitterissä ei tietenkään ole tarkoitus keskustella. Keskustelu on mahdotonta 140 merkin viesteillä. Twitterin tarkoitus on linkkien jakamisen ohessa signaloida muille omia arvoja, mielenkiinnon kohteita ja ekspertiisiä sekä herättää muissa positiivisia tuntemuksia. Sen tarkoitus on pienin, harmittomin ja etupäässä mukavin elein synnyttää yhteisyyden illuusiota. Suosituihin hashtageihin mennään jakamaan pieniä ironistis-humoristisia lohkaisuja, joita on sitten mukava uudelleentwiitata ja merkitä suosikiksi. Kun vastaan tulee jokin erimielisyyden aihe, se kanta, jolla on takanaan eniten twiittaajia ja näillä seuraajia, voittaa. Virtuaalinen kansalliskokous synnyttää tunteen joukkovoimasta ja sitä kautta omasta mahdista ja oikeutuksesta. Tänään me muutetaan tää maailma ihan ite! Nyt me näytetään sille [lisää tähän päivän vihulainen – jos et muuta keksi on aina Päivi Räsänen]!

Ja kyllä he näyttävätkin.

Eikä vihulainen saa millään torjuttua heidän joukkovoimaansa.

Ja se todistaa, että he ovat oikeassa.

Seuraavana aamuna mikään ei ole muuttunut, paitsi suosituimmat hashtagit. Syntyy uusi virtuaalinen kansanliike, jossa osoittaa joukkovoimaa.

Minkälaisten ihmisten yhteisö Twitter sitten on? Toistaiseksi Twitter – erotuksena esim. Facebookista – on yhä sen verran pieni, että se on etujoukon hallussa. Sen käyttäjiksi on siis itsestään esivalikoitunut sellaisia ihmisiä, joita kiehtoo uusi teknologia, jonka kautta voi tehdä kiinnostavia löytöjä ja jakaa asioita aivan tuntemattomien ihmisten kanssa. Toisin sanoen avoimet, neofiiliset, valistuneet, koulutetut, liberaalit kaupunkilaiset.

Sellaiset ihmiset ovat tietysti kuin luonnostaan samaa mieltä kaikista aikamme tärkeistä kysymyksistä, koska ’rakkaus’ ja ’järki’ ohjaavat heitä, eikä kukaan ”voi olla tottelematta järkeänsä samalla luopumatta vaatimasta itselleen järjellisen olennon nimeä”.

Lopuksi: ketkä ovat tällaisessa ilmapiirissä äänekkäimpiä? Orwell veikkaisi, että hyvät ihmiset – siis ne, jotka ovat varmimpia omasta hyvyydestään. Samanlaiset kuin hänen 40-luvun lempi-inhokkinsa, edellä mainitut pasifistit ja anarkistit, joiden hän kuvaa olevan

ihmisiä, jotka ovat vakuuttuneita armeijan ja poliisivoimien viheliäisyydestä, mutta jotka ovat silti paljon suvaitsemattomampia ja hyökkäävämpiä asenteeltaan kuin normaali ihminen, joka uskoo, että joissain tilanteissa on välttämätöntä käyttää väkivaltaa. He eivät sano toisille ”tee niin ja näin tai joudut vankilaan”, mutta jos suinkin pystyvät, he kyllä hiipivät toisten aivojen sisään ja sanelevat näille heidän ajatuksensa mitä tarkimmin. Aatteet kuten pasifismi ja anarkismi, jotka pinnalta näyttävät vallankäytön täydeltä hylkäämiseltä, pikemminkin rohkaisevat tällaista mielenlaatua. Sillä jos olet omaksunut aatteen, joka vaikuttaa olevan puhdas tavallisen politiikan likaisuudesta, aatteen, josta et itse voi odottaa saavasi mitään materiaalista hyötyä: varmasti se todistaa, että olet oikeassa?

Ja mitä enemmän olet oikeassa, sitä luonnollisempaa on, että kaikki muut pitäisi kiusata ajattelemaan samoin.

Kärjistän tässä (niin kärjistävät Orwell ja Tocquevillekin). Ja jätän tietoisesti Twitterin hyvät puolet huomiotta – niistä kirjoitetaan tarpeeksi innokkaasti. Mutta minua on vaikea taivutella uskomaan, etteikö tässä olisi totta toinen puoli.

*

Swift. Gulliverin retket. Suom. J.A. Hollo. Tammi 1999.

Orwell 1. Politics vs. Literature: An Examination of Gulliver’s Travels. 1946. 

A. de T.: Demokratia Amerikassa. II.3.21. Suom. Sami Jansson. Gaudeamus 2006.

Orwell 2. Lear, Tolstoy and the Fool. 1947. Orwellin suomennokset omiani.

Edit. 20.3.15:
Lukija välitti minulle ystävällisesti Facebookissa tämän tutkimuksen, joka näyttää tukevan edellä kirjoittamaani:
http://www.uta.fi/ajankohtaista/tutkimusuutiset/ilmoitus.html?id=103728
”Twitter – – pikemminkin tukee jo olemassa olevia valtahierarkioita kuin tarjoaa tehokkaan välineen haastaa ja kyseenalaistaa niitä.”

Tutkimus ei ”tue toisinaan esitettyjä ajatuksia sosiaalisen median demokratisoivasta voimasta”.

Twitterin keskeisenä tosiasiallisena tehtävänä on ”herättää muissa positiivisia tuntemuksia” ja ”synnyttää yhteisyyden illuusiota”. Tutkimuksen kirjoittajat sanovat saman asian näin: ”Poliittisesta edustuksesta on tullut enemmänkin tunteiden ja fiilisten ilmaisemista kuin intressien ja identiteettien edustamista. Myös poliitikkojen ja toimittajien välinen tiivis kommunikointi Twitterissä näyttää rakentavan tätä läheisyyden ja läsnäolon lumoa luovaa tunnepolitiikkaa.”

”Twitterissä politiikka on enemmän tunnetta, osallistumista ja empatiaa”, tutkijat tiivistävät.

Tauno Yliruusin työtilan avajaiset Tapiolan kirjastossa

Hyvin iloisena ilmoitan, että espoolaista kirjailijaa Tauno Yliruusia (1927 – 1994) on muistettu. Tapiolan kirjasto on avannut lehtisaliinsa kirjailijan työtilan, joka on kalustettu Yliruusin perikunnalta saadulla tarpeistolla: siellä on esillä hänen pöytänsä, vanha kirjoituskoneensa sekä kuvia, julisteita ja diplomeja hänen uraltaan.

Työtilan avajaisia juhlistetaan tulevana lauantaina, Espoo-päivänä 30.8. Ohjelmassa on vaikka mitä, minäkin:

Kirjailija Tauno Yliruusin (1927-1994) työtilan avajaiset

Tapiolan kirjastossa 30.8.2014 klo 14

Avaus ja kiitossanat – kirjastopalveluiden johtaja Jaana Tyrni

Kirjailijan elämästä ja työstä – Esko Yliruusi

Työtilan esittely – Esko Yliruusi

Kansan Sivistysrahasto – Tauno Yliruusin rahaston esittely – asiamies Ulla Vuolanne

Lukijan ajatuksia – kirjailija Joonas Konstig

Trubaduuri Tomi Pulkkinen esiintyy

Lämpimästi tervetuloa!

http://www.helmet.fi/fi-FI/Kirjastot_ja_palvelut/Tapiolan_kirjasto/Tapahtumat/Kirjailija_Tauno_Yliruusin_tyotilan_avaj%2841955%29

Onpa tavattoman hienoa ja sivistynyttä, että kirjasto ja Espoo muistavat omiaan. Tervetuloa minunkin puolestani!

YliruusiOlen kirjoittanut Yliruusista blogissani:

https://joonaskonstig.com/2014/01/17/tauno-yliruusi-espoon-kansainvalisin-kirjailija/

https://joonaskonstig.com/2014/02/01/tauno-yliruusi-espoon-kansainvalisin-kirjailija-ii/

 

Venäjä, selitettynä

Viimeaikaisten geopoliittisten tapahtumien pitäisi kaiken järjen mukaan aiheuttaa myyntipiikin Like-kustannukselle. En nimittäin tiedä parempaa tapaa tutustua venäläisyyteen kuin kirjailija Viktor Jerofejevin tuotanto. Paitsi että Jerofejevin lauseen taju on huomattava, hän osaa panna maansa poikki ja pinoon erittäin viihdyttävällä tavalla. Suosittelen lämpimästi tässä yhteydessä erityisesti seuraavia teoksia:

* Venäläisen sielun ensyklopedia (2009, suom. Jukka Mallinen) oli mielessäni Sotshin kisojen alla, kun protestanttisen etiikan maista tuli toimittajia ilmeisesti ensi kertaa Venäjälle ihmettelemään paikallista rakennuskulttuuria. Muistattehan tämän etnosentristisen naureskelun: kyllä ne mokaavat kaiken – tässäkin vessassa on yleisöpaikkoja!

Se nosti mieleeni tämä kohtauksen Vysnij Volotsekin huusseista:

Julkiset käymälät Venäjällä ovat enemmän kuin valtatie isänmaan historiaan. … Huussit pelasti vahva vierasheimoisia vaikutuksia vastustava asenne. Meillä on millä ylpeillä. Me olemme voittaneet sovinnaisuudet. Olemme siirtyneet avoimeen huussiavaruuteen. … Olen nähnyt paljon satumaisia huusseja [Venäjällä], ne ovat kaikki tavalla tai toisella epäkunnossa ja paljastavat epäsuorasti lännen filosofisen hössötyksen, mutta missään en ole nähnyt sellaista bysanttilaista ihmettä kuin Visnij Volotsekissa.  Siellä miesten ja naisten osaston välinen seinä ei lähde alhaalta vaan ylhäältä, katosta. Päätä ei näy, mutta kaikki muu on kuin vitriinissä. Kaiken ikäiset eukot istuvat rivissä, kusevat ja paskantavat tunteella reikiin, päättömänä. Alushousuja, anatomiaa, piereskelyä ja talk showta. Kuka polttaa, kuka lukee lehteä, kuka keskustelee päivänpolttavista aiheista, kuka vain pinnistää kiihkeästi kaiken muun unohtaen. Eroottinen teatteri, tuijota niin kauan kuin haluat, vaikka lemu on tietysti sakea. Me tulimme sieltä ulos ja päätimme olla matkustamatta pidemmälle. Miksi? Kaikki on synnyinmaassa muutenkin äärimmäisen kiihkeää. (osoitteleva kursivointi omani)

* Sittemmin tilanteen vakavoiduttua Krimin tapahtumien jälkeen olen palannut satiirisen romaanin Hyvä Stalin (2007, suom. Jukka Mallinen) visioon venäläisestä vallankäytöstä. Tämä näyte löytyi kirjaimellisesti ensimmäiseltä avaamaltani sivulta:

Venäläinen valta on läpinäkyvä. Se on luotu herättämään inhoa lännessä. Pasternakin vainoaminen, Hrustsevin kenkä YK:ssä, Tsekkoslovakian miehitys – kaikkialla on samat pelottelun piirteet. Sellaisten tekojen hienostuneisuus perustuu siihen, että ne herjaavat törkeästi inhimillisiä arvoja, joille sivilisaatio rakentuu. Lapsuudessa meille sanottiin: sama kuin pieraisisi lammikkoon. Ihailen Venäjän valtion kykyä pilata maineensa.
Mutta vallanpitäjien kasvava ärtymys on minusta ymmärrettävä, ja tunnen sitä kohtaan jopa empatiaa. Maassa ei ole kaikkein yksinkertaisintakaan järjestystä, lain kunnioitusta. Venäjän laki on aina ollut niin ihmisen vastainen, että sen ohittaminen on sankariteko eikä rikos. Valta ei halua takaisin kommunismiin, mutta se tukeutuu Venäjän valtiollisuuden perusmalliin, joka tunnustaa yhtenäisen vallan pystysuoran akselin. Ikuinen pelko, että valtava ja hyvin pitkä maa murtuu rusahtaen kuin ranskalainen patonki, on Venäjän hallitsijoiden öinen painajainen.

Eurooppalaisen liberalismin energia on liian heikkoa Venäjälle paitsi kehittämään, edes uusintamaan muita johtamismuotoja. Jokainen Venäjän hallitsija virittäytyy tahtomattaankin Stalinin aallolle.

Jerofejevia suosittelen lukulistalle kaikille, jotka haluavat ymmärtää Venäjää ja mikä Vladimir Putinia ajaa. Ymmärtäjistä on pulaa, niin kaukana venäläisyydestä hyvätapaiset länsieurooppalaiset intellektuellimme ovat.

Suvaitsevaistolainen realismi kirjallisuuden suuntauksena

Hahmottelen tässä ajallemme leimallista kirjallisuuden suuntausta, jota kutsun nimellä suvaitsevaistolainen realismi (engl. tolerantist realism). Siitä saattaa tulla vielä huomattava suuntaus länsiblokin maissa samaan tapaan kuin sosialistisesta realismista tuli itäblokin maissa, joten on hyvä jo nyt tunnistaa sen piirteet. Tapaustutkimuksena käytetään amerikkalaisen kirjailijan John Irvingin romaania Minä olen monta (In one person 2012, suom. 2013).

Ensin hieman sanan alkuperästä. Suvaitsevaisuus (tolerance) on alun perin tarkoittanut esimerkiksi John Lockella sitä, että ei tapeta toisinajattelijoita, kuten katolisia tai protestantteja tai juutalaisia. Meidän aikanamme suvaitsevaisuutta kampanjoitiin kouluissa aikoinaan sillä merkityksellä, että pitää antaa erilaisten olla erilaisia eikä tule kiusata heitä.

Siitä ajasta ollaan siirrytty 2000-luvulle, jolloin suvaitsevaisuus tarkoittikin, että erilaiset pitää hyväksyä yhtä hyvinä kuin itsekin on – mikä on enemmän kuin suvaita, sehän on plus-suvaita. Kaikki on nyt yhtä hyvää kuin kaikki muukin. Tai oli hetken aikaa. Sillä 2010-luvulla kaikki, mikä voidaan tulkita vähemmän kuin aktiiviseksi hyväksynnän osoittamiseksi, voidaan tuomita, eli suvaitsematon ihminen on nyt huonompi kuin suvaitseva – saati sitten suvaittu (vrt. tapaus Sinuhe Wallinheimo).

Edistynein suvaitsevaistolainen keihäänkärki on mennyt tästä taas yhden asteen pitemmälle: Toisia pitää ei vain suvaita, ei vain hyväksyä, ei vain aktiivisesti todistaa hyväksyntää heitä kohtaan, vaan suosia. Syrjintä on tällöin positiivista.

Tällä asteella ollaan suvaitsevaistolaisessa realismissa (SR). Suvaitsevaisuudesta, välineestä rauhanomaiseen rinnakkaineloon, on siinä tehty päämäärä itsessään, aate: kutsuttakoon sitä siis nimellä suvaitsevaistolaisuus (sanan kehittyneisyys heijastaa sen sisällön kehittyneisyyttä). Suvaitsevaistolaisto on suvaitsevaisto-nimisen tylsän revariplätkyn ryhmän taisteleva nuoriso-osasto (ikään katsomatta).

Siinä missä kirjallisuus on pitkään ollut polyfonista, eli käyttänyt erilaisia ääniä ja tullut siitä rikkaammaksi, SR vie suvaitsevaistolaisuuden aatteeksi, joka arvottaa toiset äänet hyväksi ja toiset pahaksi. Suvaitsevaistolaisessa realismissa henkilöiden, tekojen ja kirjailijoiden arvo mitataan heidän suvaitsevaisuudellaan: mitä suvaitsevaisempi, sitä parempi.

Koska ihmisen suvaitsevaisuutta ei voi toistaiseksi mitata kuin käytöksellä ja äänenkäytöllä, ihminen on vain niin suvaitsevainen kuin hän julkisesti todistaa. Ihmisillä, jotka eivät julkisesti todista suvaitsevaisuuttaan, saattaa olla jotain salattavaa. Suvaitsemattomutta vastaan on noustava aina ja kaikkialla sitä kohdatessa, koska muuten annetaan ihmisten ymmärtää, että he saavat ajatella mitä haluavat.

Suvaitsemattomien ihmisten harjoittama viha on sairasta ja foobista. Heitä saakin vihata, ja tämä viha on hurskasta. Kaikkein suvaitsemattomimmat eli suvaintofoobiset hahmot voi epäinhimillistää, ja tuleekin. John Irvingin kirjassa näitä edustavat mm. teatteriyleisön pahat transvestismifoobiset ihmiset sekä ennen kaikkea vanhanaikaiset tohtorit Harlow ja Grau. (Huomaa pahat nimet – Grau on saksaksi harmaa kuin natsiunivormu, Harlow oli psykologi, joka kidutti apinoita.)

Esimerkkinäyte pahasta ja hyvästä vihasta. Äänessä on päähenkilökertoja, kirjailija Bill Abbott. Hänen isoisänsä Harry Marshall esiintyy teatterissa rohkeasti naisrooleissa. Jotkut kaupunkilaiset ovat suvaintofoobisia tätä kohtaan:

Minä näin enemmän kuin ilmiselvää paheksuntaa ja tuomitsevuutta noiden kaupunkilaisten kasvoilta – näin enemmän kuin pelkkää pilkkaa, pahempaa kuin iva. Joidenkin kasvoilta paistoi silkka viha.

Yksiä tuollaisia kasvoja en tuntenut nimeltä ennen kuin näin ensimmäisenä koulupäivänäni Favorite River Academyn aamunavauksessa tohtori Harlow’n, koulun lääkärin… Tohtori Harlow’n kasvoilta näki, että hänestä Harry Marshallin innokkuus esiintyä naisena oli murheellista; Harlow’n kivettynyt ilme kertoi että isoisä Harryn naiseksi pukeutumista pitäisi käsitellä. Siksi minä pelkäsin ja vihasin tohtori Harlow’ta jo ennen kuin tiesin kuka hän oli. (s. 214)

Pelko johtaa tässä vihaan (ihan oikein suvaitsevaistolaisen teorian mukaisesti), vaikka vihan kohdetta ei edes tunneta vielä. Mutta tämä viha on tietysti, päinvastoin kuin sitä edeltävän kappaleen viha, hurskasta ja oikeutettua. Näin ollen pahan tohtorin solvaaminen kuolleena ja tämän ruumiin häpäiseminen kirjan loppupuolella on sille ihan oikein:

Lumi alkoi kasaantua [Harlow’n käärinliinoihin käärityn] ruumiin ylle. ”Päätin etten kärrääkään häntä takaisin sisälle”, hoitaja ilmoitti. ”Ei hän enää tunne sataako lunta.”

”Minäpä kerron teille hänestä jotain”, sanoin hoitajalle. ”Hän on täsmälleen samanlainen kuin aina – paskanjäykkä.”

Nainen otti pitkät haiut tupakastaan ja puhalsi savut tohtori Harlow’n ruumiin ylle. ”En rupea kiistelemään kanssanne”, hän sanoi. ”Tehän se kirjailija olette.”

Jos SR nyt vähän kärjistääkin tai vielä enemmänkin, epäinhimillistää ihmisiä tavalla joka muistuttaa ajoista savannilla ennen kuolleiden hautaamisen oppimista, se tulee hyväksyä, koska kaikki mitä on tehty oikean aatteen puolesta on oikein. Ilkeät ihmiset kun haluavat pilata maailman: noita ”homoja vihaavia kusipäitä” (s. 387) riittää kaikkialla: ”homoja vihaavia kusipäitä” (ibid.).

***

Miten muuten kuin toisia herkeämättä tarkkailemalla voi erottaa hyvät ihmiset huonoista?

Kielenkäytöstä. Tähän suvaitsevaistolaiset käyttävät poliittista korrektismia. Se tarkoittaa, että he keksivät koko ajan uusia sanoja, jotta väärinajattelijat voivat paljastua käyttämällä jotain vanhentunutta ilmaisua (kuten transseksuaali, homo), kun taas hyvät ihmiset osaavat erottautua oikeilla ilmaisuilla (transgender, LGTBK). Sanat uusitaan vuosittain, että distinktio saadaan tehtyä nykyajan vaativalla nopeudella.(*) Minä olen monta kuvaa suvaitsemattomia ihmisiä toistuvasti ”sivistymättömiksi” tavalla, mikä tuskin on sattuma, vaan yritys määritellä sanan ’sivistys’ sisältö uudestaan: sivistys ei ole enää menneisyyden tuntemista ja kunnioittamista, vaan tulevaisuuden tuntemista ja menneisyyden paheksuntaa. Oikeutta jaetaan retroaktiivisesti: varhaiset homot olivat hyviä ihmisiä, varhaiset ei-homot huonoja. Historia kirjoitetaan uudelleen: Shakespearekin oli trans transseks gender… transgenderisti tai sellainen.

Myös suvaitsevaistolaisen kirjallisuuden tehtävä on opettaa lukijalle alan termistöä. Minä olen monta marssittaakin lukijalle paljon tärkeää tulevaisuuden sanastoa: on preop ja postop, sieppari ja syöttäjä, interkruraalinen yhdyntä jne. Kirja tosin on välineenä piinallisen hidas pysyäkseen edistyksen vauhdissa, ja osa termistöstä on jo kirjoitusvuodesta 2012 muutettu. Romaani tekee tästä osuvan lempeää pikku satiiria, kun päähenkilö ei vanhana miehenä ole millään enää oppinut koko tuoreinta termistöä.

***

Suvaitsevaistolaisuuden suurin haaste on, ettei suvaitsevaisuus ole vielä ainoa ihanne. Tilannetta korjataan jatkuvasti, mutta toistaiseksi on vielä muitakin inhimillisiä ihanteita, eivätkä kaikki ymmärrä suvaitsevaisuutta edes korkeimmaksi. Todellisuudessa suvaitsevaisuus on tietysti liberaalin politiikan ajamista, melko onnistunut yritys kaapata summum bonum liberaalien puolelle retoriikalla. Tämän näkee siinä, että suvaitsemisen kohteena ovat aina ja järjestään liberaalien toilailut ja uusimmat keksinnöt, mutta konservatiivisia ihmisiä ei tarvitse suvaita, koska hehän ovat Pahoja ja heidän arvonsa eivät ole arvoja vaan suvaitsemattomuutta eli Pahaa. Toistetaan siis lopulliseen voittoon asti: ”Suvaitsemattomuutta ei tarvitse suvaita.”

Tästä partisaanipoliittisesta taustasta seuraa kuitenkin suvaitsevaistolaisuuteen joitakin epälinjassa olevia epäloogisuuksia, kuten että kondomi ei ole kuminen kertakäyttöesine, vaan erityisen suvaitsevainen talismaani pahaa vastaan (s. 341 Elaine karkoittaa pahat konservatiivit ripottelemalla kondomeja kaikkialle huoneeseensa.) Lisäksi aborttia pidetään samoista poliittista syistä suvaitsevaisena tekona (Elaine tekee abortin), ja uskonnollinen kasvatus on jotain, joka ehkä ”joudutaan kärsimään” mutta ihmeen kaupalla tällä kertaa siltä ”valheelta” onneksi säästyttiin (422). (Tämä pätee vain kristilliseen uskoon.) Perhe ei ole tärkeä arvo, vaan uhka, joten suvaitsemattomat perheenjäsenetkin tulee ilmiantaa – kuten hylätään Abbotin suvunkin mustat lampaat. Verisiteet tai muut lojaliteetit on oltava valmis leikkaamaan pois kuin puhjennut umpisuoli. Vain suvaitsevaisuus määrittää, kenen kanssa pidetään yhtä.

Yleiseen liberaaliin tapaan konservatiiviset ihmiset nähdään siis pahoina ihmisinä, siinä missä konservatiivit näkevät liberaalit hyvinä ihmisinä, joilla on tyhmiä aatteita.

***

Suvaitsevaistolainen kirjallisuuskritiikki osallistuu SR:in ohjelmaan ja on tämän kaksikärkisen keihään toinen janoinen terä. Kuvaus virkamiehen kuolemasta kuppaan tai pojan ajautumisesta huumeisin ei suvaitsevaistolaisuudessa ole yhtä hyvää kirjallisuutta kuin kuvaus virkamiehen kuolemasta aidsiin tai pojan ajautumisesta transgenderismiin, koska vain jälkimmäisiä kohtaan voi osoittaa suvaitsevaisuutta. Suvaitsevaisuus on ikään kuin kirjallisuus plus yksi taso lisää, suvaitsevaisuuden taso. Parasta on kerätä mahdollisimman paljon uhriuden tasoja ja näin kasata suvaitsevaisia plussia. Plussia saa yhden jokaisesta vähemmistöstä, josta kirjan päähenkilö kärsii: sukupuolivähemmistö (naiset ovat vähemmistö), seksuaalinen vähemmistö, etninen vähemmistö, taloudellinen vähemmistö (köyhät ovat vähemmistö), jne. Jos henkilö uhriutensa takia tuhoutuu (muiden tai oman käden kautta), siitä saa vielä yhden bonustason lisää, koska se niin tehokkaasti kuvaa pahojen ihmisten julmuutta ja näin petaa tietä suvaitsevaistolaisuuden lopulliselle voitolle.

Esimerkiksi +nainen, joka on +lgbtk +etnistä vähemmistöä +köyhä +yksinhuoltaja saavuttaa jo SR:in huipun viimeistään päätyessään +itsemurhaan olosuhteiden uhrina (eli miesten, heteroiden, etnisen enemmistön, varakkaiden, avioituneiden, kondomittomuuden ja elävien). Tällainen tarina on siis yhteenlaskuna kuusiplushyvä.

Uusia tapoja olla uhri tulee koko ajan löytää lisää, se on edistystä.

Suvaitsevaistolainen kriitikko siis käy taistelua sortoa vastaan palkitsemalla sorrettuja vähemmistöjä. Aidalla kiikkuessa on aina parempi erehtyä kehumaan suvaitsevaista vähän liikaa kuin liian vähän, koska maailmassa on kuitenkin toistaiseksi vielä niin paljon pahoja suvaitsemattomia ihmisiä ja rakenteita, että hyvien ihmisten tehtävä on tasapainottaa tätä suosimalla pahojen uhreja. Pieni tarpeeton ylistys ja rummunpärinä ei ole suinkaan väärin, koska se on tehty asian puolesta – oikeastaan se on välttämätöntä, koska jos ei sitä tee, saattaa olla salaa suvaitsematon, eikä ainakaan tarjoa oikeaa esimerkkiä, mikä on kaikkien velvollisuus.

Kirjan sisällön lisäksi arvostellaan luonnollisesti myös sen kirjoittajaa. Jos, kuten Irvingin tapauksessa, kirjailija itse on epäilyttävän epänainen, epähomo, epäsorrettu, epälihava, epälikinäköinen, epä-epäkristitty, epäonneton jne, hänen kannattaa sitä selkeämmin osoittaa puoluekuuluvaisuutensa kirjansa sisällössä. Irving onkin oivaltavasti huomannut, että biseksuaalina päähenkilö Bill Abbott voi olla sekä heteroiden että homojen ennakkoluulojen uhri, joten siitä vielä +. Lisäksi Irving ilmiantaa omansa, eli painipiirit joista hän tulee, paljastamalla tuon vanhanaikaisuuden pesäkkeen suvaintofoobisuuden:

”Hulluko sinä olet?” Elaine kysyi minulta. ”Koetatko päästä hengestäsi? Se paikkahan [painiseura NY Athletic Club] on surullisen kuuluisa kaikenvastaisuudestaan. Se on antisemiittinen ja rasistinen.

”Niinkö?” minä kysyin häneltä. ”Mistä tiedät?” [Elaine ei naisena voi klubille päästäkään, mutta silti hän tietää:]

”Se on naisvastainen paikka – kai minä nyt jumalauta sen tiedän!” Elaine sanoi. ”Se on katolisten irkkupoikien klubi – jo pelkän katolilaisuuden pitäisi saada sinut juoksemaan karkuun.” (445)

Omien kavaltaminen: +. Antikristillisyys: +. Anti-antisemitismi: +. Antirasismi: + Hurskas viha: +. Jo tällä kappaleella Irving saa paljon epäilyttävää taustaansa anteeksi.

***

Jatkotutkimus voi eritellä muitakin SR:n piirteitä: yhteydet sosialistiseen realismiin esimerkiksi näkyvät uskona väkivallan oikeutukseen (s. 561) sekä iskurijoukkojen kuvaaminen täydellisinä ja omnipotentteina esikuvina (Neiti Frost). Pidemmän aikavälin strategiana voisi myös viitoittaa tietä, jolla kirjallisuus ja lukemisharrastus saadaan suvaitsevaistolaisuuden kautta puhdistettua epäilyttävän moninaisista aineksista kuten miespuolisista ja heterolukijoista sekä kaikista muistakin vanhanaikaisista ihmisistä. Mutta tämä artikkeli käy ehkä avauksena suvaitsevaistolaisen realismin tunnistamiseen ja tutkimiseen.

tolerantliberal(*) Suluissa esiintyvät ilmaisut on kirjoitettu helmikuun 25. 2014. Palaan tähän artikkeliiin koko loppuelämäni ajan muuttaakseni ilmaisut ajankohtaisiin eli oikeisiin ja kuoltuani toivon, että joku muu tekee sen ystävällisesti minun puolestani.

Miksi tieteen edistys ei tarkoita ihmisen edistystä

”Kasvava edistys on mahdollista vain materiaalisella alueella. Tällä hetkellä kasvavaa tietämystämme aineen rakenteesta ja yhä pidemmälle menevien keksintöjen valossa me selvästi näemme jatkuvan edistyksen kohti yhä suurempaa luonnon herruutta. Kuitenkin eettisen tietoisuuden ja moraalisen päätöksenteon alueella ei ole samanlaista mahdollisuutta karttumiseen siitä yksinkertaisesta syystä, että ihmisen vapaus on aina uusi ja hänen on aina tehtävä ratkaisunsa uudelleen. Näitä ratkaisuja eivät koskaan muut voi tehdä meitä varten etukäteen. Jos näin olisi, emme enää olisi vapaita. Vapaus edellyttää, että perustavissa päätöksissä jokainen ihminen ja jokainen sukupolvi on uusi alku.

Luonnollisesti uudet sukupolvet voivat rakentaa aikaisempien tiedolle ja kokemukselle, ja he voivat ammentaa koko ihmiskunnan moraalisesta aarreaitasta. Mutta he voivat myös hylätä sen, koska se ei koskaan voi olla itsestään selvää samalla tavalla kuin materiaalisissa keksinnöissä. Ihmiskunnan moraalinen aarreaitta ei ole valmiina käytettäväksi niin kuin työkalut, joita käytämme. Se on läsnä vetoomuksena vapauteen ja mahdollisuutena siihen. Tämä tarkoittaa kuitenkin, että

a) ihmisten asioiden oikea tila, maailman moraalinen hyvinvointi ei koskaan voi olla taattu vain rakenteiden kautta, kuinka hyviä ne ovatkaan. Tällaiset rakenteet eivät ole vain tärkeitä, vaan välttämättömiä. SIlti ne eivät voi eikä niiden tule marginalisoida ihmisen vapautta. Parhaimmatkin rakenteet toimivat vain, kun yhteisöä elävöittävät vakaumukset, jotka kykenevät motivoiman ihmiset suostumaan vapaaehtoisesti sosiaaliseen järjestykseen. Vapaus tarvitsee vakaumusta. Vakaumus ei ole olemassa yksinään, vaan yhteisön on se aina uudelleen saavutettava.

b) Koska ihminen aina pysyy vapaana ja koska hänen vapautensa on aina hauras, hyvyyden valtakuntaa ei koskaan pysyvästi perusteta tässä maailmassa. Jokainen, joka lupaa parempaa maailmaa, joka taatusti kestää ikuisesti, tekee väärän lupauksen. Hän unohtaa ihmisen vapauden. Vapaus täytyy jatkuvasti voittaa hyvän asian puolesta. Vapaa suostumus hyvään ei koskaan ole olemassa itsestään. Jos olisi rakenteita, jotka peruuttamattomasti voisivat taata määrätyn – hyvän – maailmantilan, ihmisen vapaus kiellettäisiin, ja siksi ne eivät olisi hyviä rakenteita ollenkaan.”

*

Lainaus loppui, jatko on omaani.

Ihmiskunnan edistys alkaa uudestaan alusta joka sukupolvessa – joka lapsessa. Ihmisyksilön edistys saattaa olla tie, mutta ihmiskunnan edistys on aina paikallaan juoksua, oravanpyörä, juoksumatto. Voimme luoda ja ylläpitää hyväksi havaittuja rakenteita (hyviä tapoja ja kauniita perinteitä, instituutioita, klassista kulttuuria ja sivistystä, moraaliohjeita ja perusteluja näille, ymmärrystä ihmisestä, luonnosta ja historiasta) ja saada lapset ymmärtämään, että niitä kannattaa jatkaa, mutta jokaisen teinin on vuorostaan hyväksyttävä tai oltava hyväksymättä ja opittava tai oltava oppimatta nämä alusta uudestaan. Heitä ei voi pakottaa tekemään mitä haluamme, eikä heitä voi pakottaa myöskään olemaan hyvä (jälkimmäistä taitaa nyky-Ruotsi yrittää).

Samoin kuin lapsi oppii lukemaan, hän oppii ”lukemaan” Hyvää Elämää, sellaisena kuin me osaamme tietojamme siitä välittää historiallamme ja kulttuuriperinnöllämme. (Ja tieto on usein hiljaista tietoa ja vaikeasti artikuloitavissa – me esimerkiksi tiedämme kuinka tärkeää on opettaa lapselle, että hänen pitää olla kiltti muille, mutta jos kohtaamme lapsen, joka inttää loputtomiin miksi, jossain vaiheessa argumentointimme alkaa hapertua ja alamme itsekin miettiä: Miksi pitää olla kiltti? Tämä tuntuu olevan yliopistojen tehtävä nykyään.)

Jos nämä rakenteet (järjestäytynyt, sivistynyt yhteiskunta) pysyvät, ihminen voi oppia haluamaan pelata ”hyvempänä”, koska se kannattaa, mutta poista rakenteet, ja hän on taas moraalisesti nollapisteessä. (Cormac McCarthy on kirjoittanut tästä kirjan Tie.)

Tämä ei ole pessimististä, koska emme pidä pessimistisenä sitäkään, että joka sukupolvi pitää kasvattaa sisäsiistiksi ja opettaa lukemaan ja hankkimaan ammatti. Pessimistisenä tämän näkevät vain ne, jotka kuvittelevat, että ihmiset voi taivuttaa mihin vain. He voivat tehdä sen vain viemällä ihmisiltä vapauden, ja tämän tehtyään he eivät ainakaan voi pitää yhteiskuntaansa hyvänä.

(Oikeastaan voisi ajatusleikkinä miettiä, olisiko onnistuneen yhteiskunnan merkki se, että ihmisiltä joudutaan vaatimaan mahdollisimman vähän edistystä, ts. asiat hoituvat itsestään ja ihmiset saavat olla rauhassa. Jos näin olisi, se em. nyky-Ruotsi olisi pohjalla. Ihmisten kiusaaminen on ikävää ja sen vaihtoehtoiskustannukset ovat huomattavat.)

Alun lainaus on paavi Benediktus XVI:n Spe Salvi -kiertokirjeestä, kursivointi omaani. Sama on ilmaistu monesti klassisessa kirjallisuudessa. George Orwell ilmaisi sen monesti, esim. kullanarvoisessa esseessä The Prevention of Literature.

Kirjailija Tauno Yliruusi ilmaisi saman 1969 näin, ja voit korvata ’kommunismin’ millä utopialla tahansa:

Jos ajattelemme utopiaa mahdolliseksi,

siis kommunismia konkreettisena

sovelluksena, niin eikö sensuuri

ole ensimmäinen edellytys.

Emmehän voi kuvitella

että kaikki kansalaiset aivopestäisiin

kannattamaan yhtä mahdollisuutta

täysin vapaaehtoisesti.

Kirjailija Paavo Haavikko taas näin:

Pahin mahdollinen maailma. Verrattomasti parempi kuin paras mahdoton.

Oma elämäni todistaa tästä. Olen taas samassa pisteessä kuin kaksikymmentä vuotta sitten, kun teinipunkkarina hylkäsin kaikki yhteiskunnan tarjoamat hyvien rakenteiden opit. Minulla meni kaksikymmentä vuotta harhailemassa sen takia, että päätin olla tekemättä mitä minulle opetettiin ja kyseenalaistaa kaiken. (Onni onnettomuudessa että olen kirjailija. Niiltä ei mikään odysseia mene hukkaan, kaikki on materiaalia.) Näin käy jatkuvasti. Sitä saattaa käydä nykyään yhä useammin, koska olemme nykyään yksinäisempiä kuin ennen. Ihmiskunta siis saattaa pikemminkin olla taantumassa.

Tauno Yliruusi, Espoon kansainvälisin kirjailija II

Ensimmäiset kirjat ja Yliruusin esittely täällä

Rikosetsivien vapaapäivä (1963, oma painokseni Salamasarjasta, Gummerus 2002) on nykyään luetuimpia Yliruusin kirjoista, suomalaisen dekkarikirjallisuuden klassikoksi kuvattu. Rikospoliisin komisario Manki kokoaa kahdeksan etsiväänsä autioon huvilaan. Mankin tarkoituksena on käyttää viikonloppu vähän piiskaten puhtia alaisiinsa, joiden työhön hän on tyytymätön, ”kerrata asioita, jotka herroilta näyttävät unohtuneen”. Päähenkilökertoja kokee sen egoistisen pomon kettumaisena rangaistuksena. Viikonloppu saa uuden suunnan, kun yksi etsivistä kuolee ja sen jälkeen tämän ruumis katoaa. Ja sitten kuolee seuraava. Ja seuraava.

Kirja sekoittaa dekkarin ja kauhun genrejä. Ensimmäisen murhan jälkeen etsivät alkavat epäillä toisiaan, ja minäkertojakin (jonka epäluottamus omiin poliisinkykyihinsä tuo hyvän psykologisen lisän, ja yliluonnollisen pohdinta uuden ulottuvuuden sekin) harhailee hermostuneena yksin Jaakonlinnan huoneesta toiseen uskaltamatta luottaa kehenkään. ”Talossa ei enää ollut seitsemän poliisin muodostama ryhmä vaan seitsemän yksinäistä ihmistä, joilla ei ollut muuta yhteistä kuin epäluulo.”

Talolla tuntui olevan sielu, pahansuopa ja ilkeä sielu, joka henki vastaan jokaisesta seinästä ja huonekalusta ja jonka oli täytynyt kehittyä vähitellen vuosien kuluessa. … Sanomat, joita lattiat ja seinät kuiskivat minulle, olivat selviä uhkauksia. ”Tungettelija” ne tuntuivat sanovan, ”Mene tiehesi tungettelija, tai…”

… Silloin tällöin ohitin jonkun, he eivät enää olleet ystäviä vaan vihamielisiä olentoja, joiden silmät pälyilivät. Ihmettelin, kuiskiko Jaakonlinna heillekin jotakin vai olinko minä ainoa tungettelija.

Asetelmallisuus ei heikentänyt kirjan jännittävää tunnelmaa. Kummitusmaisessa huvilassa pelkäävät etsivät herättivät minussa fyysisen reaktion: syke nousee jne. Loppua kohti ei kirjaa voinut jättää enää käsistään, vaan sivuja käänteli kuumeisesti saadakseen selityksen kaikelle. Loppuratkaisua on muuten googlailun perusteella pidetty parempana kuin samantyyppisessä Agatha Christien Kymmen Ja yksikään ei pelastunut ollutta.

Yliruusin käännetyin (kahdeksalle kielelle) dekkari on Leikkimurha (1959), joka on ainakin näytelmä ja radiokuunnelma. Romaani Joulu Toijalan takana vuodelta 1963 mainitaan myös usein hyvänä osoituksena Yliruusin dekkaristitaidoista.

*

Tekstikokoelma Umpikuja – Punaisista pilvistä sinisistä silmistä (1969) sisältää runoja, novellin Huomenna tulevat työläiset, jonka päähenkilöinä ovat Prahaan saapuneet neuvostosotilaat, sekä otteita näytelmästä Uusi Luther. Kustantaja on Kauko Karen Alea-kirja, joka oli harvoja kustantajia, jotka tuohon aikaan suostuivat esittämään kriittisiä ääniä Neuvostoliittoa kohtaan. Yliruusin hieno saatekirje kustantamolle on painettu kirjasen takakanteen:

IMG (2)

”Tarkoitukseni on osoittaa, ettei perusvika koskaan ole ideologian konkreettisessa sovelluksessa… vaan ideologiassa itsessään.”

Tämä on tärkeä havainto, jonka tein äskettäin itsekin: jos aatteen ihmiskuva on väärä, mikään aika ei riitä saamaan sitä toimimaan. Sata vuotta kommunismin jalostavaa vaikutusta ihmiseen ei olisi riittänyt saamaan sitä toimimaan, jos/kun kommunismi ei ole ihmiselle sopiva järjestymisen muoto.

Lyhyen kokoelman poliittisista runoista löytyy muutamia helmiä:

Kun kuulen sanan idealismi

poistan kannen kirjoituskoneesta

ja kirjoitan:

kaikkien maiden idealistit,

painukaa helvettiin

Sanoessani että kaikki ideologia on taantumusta

tarkoitan että kaikki taantumus

nojaa johonkin ideologiaan.

Enkä minä teitä silloin säästä, toverit,

kun puhun ihmisistä, ystävistäni,

jotka tukahtuvat helpommin puhdas aate päässään

kuin likainen seteli kädessään.

***

Kun ymmärrämme, ettei oikeudenmukaisuus

voi koskaan toteutua,

että vääryys on aina siellä

missä oikeuskin,

että inhimillisyys on ristiriidassa

itsensä kanssa,

että usko on luonnostaan voimakkaampi

kuin järki,

että käsitteiltä puuttuu vastine

todellisuudessa,

silloin meillä on jonkinlaiset edellytykset

ryhtyä luomaan oikeudenmukaisempaa, inhimillisempää

ja järkevämpää maailmaa.

***

Jos ajattelemme utopiaa mahdolliseksi,

siis kommunismia konkreettisena

sovelluksena, niin eikö sensuuri

ole ensimmäinen edellytys.

Emmehän voi kuvitella

että kaikki kansalaiset aivopestäisiin

kannattamaan yhtä mahdollisuutta

täysin vapaaehtoisesti.

***

Näiden jälkeen on helppo ymmärtää, jos Yliruusi oli punaisella 70-luvulla kulttuuripiireissä non grata. Näin haastavan selväjärkistä tekstiä ei moni kaipaa tänä päivänäkään. Kun piirit ovat niin pienet kuin Suomessa oli/on, riittää kun on eri mieltä muiden kanssa, niin ei leikitä sen kaa. 70-luvun politisoitunut ilmapiiri oli omiaan korostamaan eroja, iskemään kiilaa pieniinkin rakoihin. Polarisoituminen käynnistyy saman tien, ja pian se joka ei ole puolellamme, on meitä vastaan. Elämä on yläaste plus raha. Luin tammikuussa psykologi Jonathan Haidtin Onnellisuushypoteesin (Basam 2011), joka kuvaa tätä laumautumisilmiötä taitavasti.

Mainittu Uusi Luther syyttää Lutheria juutalaisvastaisuudesta. Liittämällä sen tähän yhteyteen Yliruusi esittää, että luterilaisuus on sisältänyt sellaisia jäänteitä perustajansa 1500-lukulaisesta juutalaisvastaisuudesta, jotka olivat hedelmällistä maaperää 1930-luvun Saksassa. Yliruusi kävi aiheesta kuulemma debattia Kanava-lehdessä v. 1976 kirkkohistorian professori Kauko Pirisen kanssa.

*

Näytelmät.fi Yliruusista:

Vahvoista mielipiteistään tunnettu Yliruusi ei poliittisesti sitoutumattomana konservatiivina oikein löytänyt itselleen sopivaa paikkaa 1960- ja 1970-lukujen voimakkaan vasemmistolaisessa Suomessa. Kenties Yliruusi myös osui muistelmateoksellaan Juopunut ramppi (1970) teatterintekijöitä liian herkkään paikkaan? Yliruusin 1960-luvulla hyvin alkanut näytelmäkirjailijan ura ei nimittäin edennyt kotimaassa lainkaan 1970-luvulla, eikä Yliruusin näytelmiä esitetty Suomen teattereissa 13 vuoteen.

Farssi Vastapalvelu (Littera 1990) on omistettu Yliruusin näytelmien englannintajalle Steve Stonelle. Se on näytelmästä ilmeisesti suoraan proosaversioksi vedetty satiiri, jossa nimeämätön näytelmäkirjailija piinaa olemassaolollaan liutaa vihollisiaan, jotka teeskentelevät, että häntä ei ole olemassa. Hän koettaa todistella, että häntä arvostetaan ja esitetään ulkomailla, mutta vastapuoli punoo juonia miten pääsisi hänestä lopullisesti eroon:  helsinkiläinen teatterinjohtaja Mika Tertunen (kaljun päälaen ympärillä hiukset sojottavat kuin töyhtöhyypällä), kirjallisuuden apulaisprofessori Kalevi Malka (viisissäkymmenissä, pyylevä, frakissa), teatterikriitikot maisteri Sullevi Syksylä (tumma) ja maisteri Kaija Kotimaa (vanhempi) sekä runoilija Lauri Hymni (viisissäkymmenissä, hieman harmaata ohimoilla) lie kaikki tunnistettavissa, mutta minusta ei ole siihen. Apuja otetaan vastaan! (Edit. Sain veikkauksia, ks. alla.)

Ei nyt perusteta uutta keskinäisen kehun kerhoa. Minä kuulun jo neljään. Vaikka ei silti, minusta sinä olet maamme paras teatterinjohtaja ja ylivoimaisesti etevin ulkomaisten menestysnäytelmien löytäjä ja maahantuoja. Sinun näytelmälöytöjäsi ihmetellään Oulussa ja Rovaniemellä saakka.

Myös väkivaltaisella Jaakko Vakavalla, ”kriitikkojemme nuorella kuninkaalla” (laiha, vaaleat lyhyet hiukset, muodinmukainen pusero, tiukat housut, taivaansiniset kovat silmät) ja tämän marxilaista iskulausetta huutavalla naisystävällään Riitta Rautasella (kaunis, pitkät ruskeat kiharat hiukset) lie esikuvansa tosimaailmassa. Jos sinulla on veikkauksia, kerro toki.

Malkalla on kiinnostava ranking-lista kotimaan parhaista kirjailijoista:

Sinä ehkä tiedät että minulla on tapana kokouksissa ja muissa tilaisuuksissa tervehtiä kirjailijoita siinä järjestyksessä jossa arvostan heitä. Siis ensin Väinö Linna, sitten Hannu Salama, Eeva Joenpelto, Laila Hietamies, Veijo Meri, Kaarina Helakisa, Paavo Haavikko, Aku-Kimmo Ripatti, Kaari Utrio ja niin edelleen. Jälkipään nimiä en kättele, minä vain nyökkään ja sanon vähän paremmille ”terve” ja huonommille ”hei”. Oikeassa järjestyksessä tietysti. Sitten on se pohjasakka johon en edes vilkaise. .. Monet pitävät sitä aika luotettavana kirjallisen elämämme mittarina. Jatkuvasti tapahtuu pieniä muutoksia samalla tavalla kuin arvopaperipörssissä. Esimerkiksi Heikki Turunen putosi äskettäin kahdenneltatoista sijalta kuudenneksitoista ja Veikko Huovinen puolestaan nousi pari pykälää. Hän on nyt kymmenes, älä käsitä väärin, en pyri ostamaan sinua mutta mitä sanoisit jos nostaisin sinut siihen ryhmään jolle nyökkään ja sanon ”terve”. Siitä on jo lyhyt matka niihin joita kättelen.

Loppukoukku tässäkin taas on. Se näyttäisi olevan Yliruusin tavaramerkki.

Minä tietysti luin Vastapalvelun Yliruusin kostona. Sikäli se oli riipaiseva enemmän kuin hauska.

Kuusi tai seitsemän vuotta sitten hän [”näytelmäkirjailija”] osallistui erääseen näytelmäkilpailuun jossa minä olin mukana palkintolautakunnassa. Hän ei ollut lähettänyt kilpailuun yhtä tai kahta tekelettään. Hän oli lähettänyt viisi, Syksylä sanoi pidätetyn raivon vallassa. – Kolme niistä oli helppo tunnistaa hänen tekemikseen mutta ne kaksi muuta – ne saivat kunniamaininnan. Jopa minä erehdyin äänestämään niiden puolesta. Voi Jumalani, miksei kukaan ole ampunut häntä! No niin, minä laaidn siitä uutisen lehteen. Mutta pyyhin kaikki kunniamaininnan saaneet yli. Käsitättekö te? Kymmeneen vuoteen ei hänen ainoatakaan näytelmää ole käsitelty meidän kulttuuriosastossamme.

*

Niin monet muistot on ilmeisesti Yliruusin toiseksi viimeinen julkaisu vuodelta 1991, kolme vuotta ennen hänen menehtymistään sairauteensa, jolla oli psyykkinen osasyy. Muistot on omakustanne. Se sisältää seitsemän novellia vuosilta 1954 – 1978 ja ekassa osassa käsitellyn pienoisromaanin Käsi kädessä. Varhaisimmissa teksteissä on harjoitelman tuntua, mutta Kampaus (77) ja Herra ja rouva V. (65) ovat hyvin onnistuneita novelleja, pieniä ihmiskuvauksia ja psykologisesti tarkkaan osuvia. Jälleen tunnelma ja jännite on Yliruusin bravuuri: kesken ei jätä. Kerronta on lineaarista ja konstailematonta, mikä on tätä tarkoitusta varten nähdäkseni olennaista. Apurahoitta kirjoittava ammattilainen saa miettiä, mitä yleisö haluaa. Sillä on etunsakin.

Olen käsittänyt, että kokoelma Kiitoskirje (1990) sisältää novelleja, joita yhdistää se, että päähenkilöt ovat kaikki saaneet kutsun Presidentinlinnaan itsenäisyysjuhlille. Kampaus ja Neljäs kaupunki -antologiasta lukemani novelli sisältävät tämän saman lähtökohdan. Nämä ovat molemmat erinomaisia psykologisia novelleja (Alberto Moravia tuli mieleen vertailukohtana), joten pitänee Kiitoskirjekin lukea.

Edit. Kyllä vain, Kiitoskirje on hieno kokoelma pieniä novelleja, joita yhdistää linnan juhlat. Mainionkuivakkaa satiiria hierarkisesta eläimestä nimeltä ihminen.

Samoin kuin terveyden myös presidentin kutsun todellisen arvon ymmärtää vasta menetettyään sen.

Kiitoskirje sisältää myös viisi muuta novellia, mm. em. Huomenna tulevat työläiset.

*

Antikvaari.netistä löytämä niteeni Muistoja sisälsi Yliruusin nimikirjoituksen sekä monistelippusen, jossa oli kopio lehtimainoksesta. Liitän sen tähän. Kuvittelen, että se on Yliruusin itsensä tekemä, viesti mieheltä hänen elämänsä lopulta. Liikuttaa katsoa häntä silmiin lapsuuskuvasta.

IMG (3)

*

Opetus muuten: on hyvä tapa tutustua kirjailijaan lukemalla 3+ hänen kirjaansa lyhyessä ajassa. Se antaa paljon enemmän kuin lukemalla kuusi kirjaa vuoden välein. Saa kuvan tuotannosta ja kirjailijaan muodostuu ihan eri tavalla suhde.

*

Edit. Sain kirjallisuutemme veteraanilta arvaukset Vastapalvelun henkilöiden esikuviksi. Apulaisprofessori Kalevi Malka oletetaan Kai Laitiseksi, Jaakko Vakava Pekka Tarkaksi ja jos tämä on oikein, Riitta Rautanen olisi Auli Viikari. Alla on kommenteissa lisää.

Tauno Yliruusi, Espoon kansainvälisin kirjailija

Liityin Espoon Kirjailijoihin toissa vuonna, ja sain liittymislahjaksi antologian Espoo – Kirjailijoiden kaupunki (Toim. Reima A. Luoto). Antologian monen kiinnostavan tekstin joukossa oli Inkeri Kilpisen muistelma kahdesta hänen kollegastaan ja Espoon Kirjailijoiden perustajajäsenestä, Liisa Vuoristosta ja Tauno Yliruusista.

Yliruusi (1927 – 1994) oli 1960- ja 70-luvuilla tunnetuin suomalainen näytelmäkirjailija Euroopassa ja USA:ssa. Hänen näytelmiään on esitetty 15 kielellä 25 maassa. Hän kirjoitti näytelmien lisäksi kuunnelmia, novelleja, romaaneja, dekkareita, runoja sekä Länsiväylä-lehteen pakinoita nimimerkillä Tapio Pinkki. Mies oli tuottoisa ja laaja-alainen, ja kuten tutustuttuani hänen tuotantoonsa huomasin, älykäs ja osaava, mutta hänen uraansa varjosti tragedia –  hän eli väärään aikaan väärässä paikassa.

Kirjailijana Yliruusi oli ulkomailla arvostettu, mutta koti-Suomessa häntä Kilpisen artikkelin mukaan hyljeksittiin. Kilpinen kuvaa 60- ja 70-lukuja dramaattisesti ”suurena vahdinvaihtona”: kulttuuripiirit valloitti kommunismi.

”[S]uuri osa vallasta kentällä vaihtui niiden käsiin, jotka vannoivat vallankumouksen nimeen… Liisa [Vuoristo]n lämminhenkiset, etupäässä perheen ja kodin piiriin pitäytyneet rakastetut sarjat joutuivat punaiseen kitaan. Sinne päätyivät myös Taunon henkevä ironia, omalaatuinen huumori, yllätykselliset ajatukset ja ennen kaikkea uskaliaisuus olla ylistämättä itäistä naapuria.

”Liisa ja Tauno väsyivät. Vaino ei koskenut vain henkisesti, se vei myös leivän työtätekevän suusta. Molemmat elivät kirjoittamisella. Yhtäkkiä kaikki mediat olivat täynnä vallankumouslauluja, vallankumousnäytelmiä, vallankumousrunoja ja -romaanea. Heidän töitään ei enää tarvittu.

”Tauno vieraantui. Hän yritti vielä näyttää pontevalta, kirjoittipa omasta kirjailijakohtalostaan hienon satiirinkin Vastapalvelu. Tsekkoslovakian miehitys sivalsi häntä kuin miekka. Hän vuodatti sen herättämiä tuntoja monessakin tuotteessaan, mm. kirjassaan Umpikuja, jossa novelli Huomenna tulevat työläiset on novellitaiteen helmiä. Hän kirjoitti aiheesta myös näytelmän Makuuhuoneet, jossa Brezhnevin toiminta asetetaan kyseenalaiseen valoon. Sitä ei tietenkään esitetty Suomessa. Vasta kahden vuosikymmenen jälkeen se sai ensi-iltansa Eestin Vanemuise-teatterissa, josta käsin se vieraili Helsingissä ja Tampereella.

”Kerran Tauno sanoi minulle:

Eikö ole kumma. Kun nousen aamulla ja juon teeni, niin minulla on niin kiire kirjoituskoneen ääreen, että vien toisen teekuppini mukaani työpöydälleni ja jatkan kiireellä keskeneräistä näytelmääni, vaikka tiedän että sitä ei koskaan esitetä, ainakaan Suomessa.

”Näin totaalista ulkopuolelle joutumista vilkkaan ja tuloksekkaan uran jälkeen on vaikea kestää. Kesäkuussa 1994 tulikin tieto, että Tauno oli nukkunut pois.”

Yliruusin muistokirjoitus Helsingin Sanomissa antaa hänestä tuhoutumattomamman kuvan. Viimeiset vuotensa Yliruusi eli Espoon Kukkumäessä.

En sattuneesta syystä tiedä, millaista taistolainen 70-luku Suomen kulttuuripiireissä oli, mutta lukemani olen kokenut aika ahdistavana. Osaan kuvitella, kuinka paljon luovaa energiaa fanaattinen ilmapiiri on ryystänyt. Yliruusin sitaatti teemukista kirjoituskoneen äärellä on lohduton kuvaus homo scribensistä, josta on tullut tarpeeton. Se liikutti minua sen verran, että päätin tutustua Yliruusin tuotantoon. Tilasin (mahtavasta) Antikvaari.fistä ja kirjastoista liudan hänen teoksiaan, joita tässä ja seuraavassa osassa lyhyesti esittelen.

001

* Englanniksikin käännetty pienoisromaani Käsi kädessä (Myrskylintu 1979) kertoo vanhasta pariskunnasta, jonka naisella, Annilla, on todettu parantumaton syöpä. Mies, Torsti, ei halua jäädä elämään loppuvuosiaan yksin, joten hän päättää ottaa vastuun heidän elämänsä päätöksestä ja poistua samaan aikaan kuin rakkaansa. Onnistunut aloitusvirke:

Kuultuaan sairaalassa juuri sen mitä oli eniten pelännyt kuulevansa, nimittäin että hänen vaimonsa tulisi kuolemaan, Torsti-enoni, kauppalan työnvälitystoimiston entinen päällikkö, palasi linja-autolla kotiin.

Yliruusin tekstilajinimike Käsi kädessälle on ”rakkaustarina”. Se on eheä ja miettimään haastava pieni kertomus, joka nimenomaan rakkaustarinana erottuu minun sukupolvelleni edukseen. Heräsi kysymys: jos haluaa välittää Sinkkuelämää-sukupolvelle, että tätäkin se rakkaus voi tarkoittaa, pitääkö kirjoittaa ”tätä” vai ”tätäkin”? Meille kun rakkaus niin usein on synonyymi sille ensirakkauden dopamiini-intohimolle, joka oikeasti kestää korkeintaan kaksi vuotta ja sitten joko syvenee elämänkumppanuudeksi tai lähtee kyllästyneenä hakemaan aina seuraavaa kohdetta.

Pelottavan todelta haiskahtava sitaatti romaanista:

Torsti oli monasti ennenkin ajatellut kuolemaa, pohtinut sen salaisuuksia, lausunut siitä mielipiteensä sekä selvänä että juovuksissa. Nuorena hän oli suhtautunut siihen rohkeasti ja ylimielisesti, kuten suhtaudutaan ukonilmaan tai mihin tahansa vaaraan joka teoreettisesti kyllä on olemassa mutta joka on epätodennäköinen, riittävän kaukana, turvallisen välimatkan päässä. Silloin oli helppo sanoa ”kerranhan se vain kirpaisee”, tai että ”kuolema on yhtä luonnollinen kuin syntymä, ei siinä ole mitään peloittavaa tai kummallista”. Mutta jokainen vuosi oli tuonut vaaran hiukan lähemmäksi ja tehnyt sen samalla aina hiukan pelottavammaksi ja kummallisemmaksi. Mitä kauemmaksi syntymä, tuo luonnollinen alku, oli jäänyt, sitä käsittämättömämmäksi oli loppu ja sen väistämättömyys tullut. Se ei ollut lainkaan niin luonnollinen seikka kuin joskus nuoruudessa, ei lainkaan niin itsestäänselvä ja asiaankuuluva. Ei oma kuolema, eikä läheisen rakkaan ihmisen kuolema.

*

* Juopunut ramppi – Lahja teatterin ystäville (Alea-kirja 1970) on pakinakokoelma, jonka taisin epävirallisesti mainita äskettäin hauskimmaksi viime vuonna lukemakseni kirjaksi. Kokoelman (Rimbaud’n runoon viitanneva) nimi ohjaa harhaan – Kossu-huumoria se ei sisällä, vaan kuvausta 60-luvun teatterimaailmasta. Tietysti se on ajankohtaisena pakinana vanhentunut, mutta onnistui silti naurattamaan ja opettamaankin. Yliruusi osoittaa hienostuneen viiltävän huumorintajunsa ja sarkasmin, johon hän ei ajoittain vaadi muuta kuin suoria lainauksia teatterialan toimijoilta tai heidän elämänkerroistaan. Jos budolajien huippusuoritus on kaataa vastustaja koskematta tähän, sarkasmin huippusuoritus on naurattaa lukijaa pelkillä sitaateilla. Tätä suoritusta kunniottaen otan laajemman sitaatin, jonka johdanto on Yliruusin ja jälkimmäiset lainaukset (” ”) siis Sinisalon kirjasta:

Veikko Sinisalon muistelmateos ”Mies puolipäivässä” pyrkii vastaamaan lähinnä kahteen teatterielämämme kannalta mielenkiintoiseen kysymykseen:

1) Miksi ja miten Veikko Sinisalo vuonna 1967 muutti Tampereelta Helsinkiin?

2) Mitä ajattelee näyttelijä, joka on täyttänyt 42 vuotta?

Vaikka tämä vuonna 1968 ilmestynyt teos onkin jo ehtinyt paljolti vanhentua – osittain siksi että Sinisalo on muuttanut taas takaisin Tampereelle, osittain siksi ettei hän enää ole 42-vuotias – ansaitsee se tulla huomatuksi yhtenä teatterikirjallisuutemme saavutuksista:

”Minulta on monasti kysytty, miksi muutin syksyllä 1967 Tampereelta Helsinkiin. Miten se oikein tapahtui? Mikä oli kaiken syynä?”

”Nyt on jo välimatkaa tuohon tapahtumaan. Voin katsella sitä, voin yrittää vastausta moniin minulle esitettyihin kysymyksiin.”

”Oli jokin heinäkuun loppupuolen sunnuntai, kun lähdin Tampereelta. Eikä siinä ollut suuren muuttojuhlan tuntua, haikeutta kuitenkin sitä enemmän. Ajoin omalla autollani ja Maaniitun Seppo ajoi pakettiautoa, jossa oli sänky ja jotakin muuta ja hammasharjakotelo.”

Erityisesti minuun puri huumori, jota Yliruusi repii kuvaamalla ärsyttäviä näytelmäkirjailijoita jatkuvasti hyökkäämässä teattereihin näytelmiään tuputtamaan ja vielä haluamassa rahaa näytelmistään, vaikka näytelmäkirjailijan pitäisi toki olla tyytyväinen, jos joku edes suostuu esittämään suomalaisia näytelmiä. Yliruusi erittelee lukuisia ”preventiivisiä” strategioita, joilla näytelmäkirjailijoista pääsee eroon, mutta näin voimakkaita aseita en kirjailijana halua luovuttaa teatterien käsiin.

Lisäksi kuvatessaan nuoren teatteripolven ylimielistä suhtautumista yleisöön Yliruusi päätyy ennakoimaan 80-luvun tapahtumia tavalla, joka ei jälkiviisaana enää olekaan ironinen:

Voimattoman raivon ja itseinhon synnyttämä yleisön halveksunta on levinnyt erityisesti nuorten näyttelijöiden pariin. Toistaiseksi he ovat tyytyneet sättimään ja irvistelemään taiteensa ymmärtäjiä vain takana päin, mutta rohkeimmat heistä tulevat varmasti ennen pitkää osoittamaan syvän halveksuntansa avoimesti suoraan näyttämöltä katsomoon.

Juopuneen rampin loppuun Yliruusi on koonnut näytelmiensä kritiikkejä ensin Suomesta ja sitten niiden käännöksistä ulkomailta. Edelleen pelkät sitaatit puhuvat puolestaan. Alla oleva Sivistysrahaston sivujen kuvaus Yliruusista ilmaisee asian suoremmin. Nemo propheta in patria.

Tauno Yliruusi on yksi kansainvälisesti menestyneimpiä ja tunnetuimpia suomalaisia näytelmäkirjailijoita. Tämä menestys ulkomailla ei välttämättä ole merkinnyt samaa tunnustusta kotimaassa.

*

Yliruusin kirjojen esittely jatkuu osassa II, jossa etsitään myös poliittista selitystä tälle epäsuhdalle.

Mutta jos sinä, tämän lukija, olet törmännyt Yliruusin tuotantoon tai tavannut miehen itse, kuulisin ja keräisin tähän mielelläni kaikenlaisia kokemuksia, kommentteja, mielipiteitä, anekdootteja jne. Jaa pois!

Philip Teirin uudenvuodensaarnasta

Ihmeen usein tässä maassa kohtaa tuntemuksia, että meidän pitää tehdä kaikki samoin kuin ”isompien” maiden, ja jos Suomessa tehdään jotenkin eri tavalla, se on heti ja automaattisesti väärin. Samat virheetkin pitäisi tehdä, että on sitten mukava olla yhdessä sopassa.

Kuten vaikka Ruotsi. Ah, Ruotsi.

Kesällä 2001 matkustin opiskelijaporukassa Ruotsin läpi bussilla. Tukholmassa kiipesimme Södermalmin näköalapaikalle ja ihastelimme sieltä avautuvaa pääkaupungin rantaviivaa ja huokailimme, että onkohan Ruotsi maailman paras maa… Kysymys oli aika retorinen, sillä kyllä meidän kaikkien nuorten kulttuuriantropologian opiskelijoiden mielestä Ruotsi oli maailman paras maa. Edistyneinen, valistunein, tasa-arvoisin ja niin edelleen.

Kohtaus muistui mieleeni tämän vuoden 2013 toukokuussa, kun Tukholmassa puhkesivat Husbyn mellakat. Olin lopettanut aiemmin alkuvuodesta lehtien lukemisen, ja kun päivittäinen uutisturrutus loppui, ne uutiset jotka tulivat läpi minulle asti, vaikuttivat sitäkin tärkeämmiltä. Kuten nämä mellakat: viikon ajan poltetaan autoja ja taloja saman maan pääkaupungissa, jota kymmenisen vuotta sitten pidin maailman parhaana? Yritetään polttaa kouluja ja poliisiasemia? Mikä mieletön romahdus, mikä massivinen epäonnistuminen valtionrakentamisessa.

Mitä oli tapahtunut?

Millä lehdistössä selitettiin mellakoita, jotka levisivät muuallekin Ruotsiin?

Joko ne vain ”sattuivat” ilman mitään syytä kuten metsäpalo (vaikka toimittajia tarvitaan, että he kertoisivat meille miksi asiat tapahtuvat), tai sitten syyksi tarjottiin jotain niin absurdia, että en ollut uskoa korviani: jotkut syyttivät mellakoista ruotsalaisten rasismia. Kantaväestön harjoittama rasismi pakotti maahanmuuttajaväestön polttamaan pääkaupunkia.

Rasisteja? Ruotsalaiset? Maailman edistynein kansa?

Tässä on World Values Surveyn kulttuurintutkijoiden kuvaus maailman kulttuureista lajiteltuna kahden arvon mukaan: pystyakseli kuvaa kuinka traditionaalinen tai sekulaaris-rationaalinen kulttuuri on, ja vaaka-akseli kuinka paljon kulttuuri on suuntautunut selviämiselle tai mahdollistaa itseilmaisuun keskittymisen. Itseilmaisu (self expression) on käytännössä korrelaatti suvaitsevaisuudelle:

Self-expression values give high priority to environmental protection, tolerance of diversity and rising demands for participation in decision making in economic and political life. (lähde)

wvs-culture-mapRuotsi on äärimmäisenä oikeassa ylänurkassa. Se viittaa siihen, että kaikista näistä kulttuureista Ruotsi olisi eniten avoin ja vähiten rasistinen. Jos siis Ruotsikin on silti liian rasistinen, siitä seuraa helppo johtopäätös: Kaikki kulttuurit ovat liian rasistisia. Ja jos kaikki ovat ”rasistisia”, silloinhan me emme enää puhu rasismista (koska todistettavasti on olemassa oikeasti rasistisia ihmisiä ja sille tarvitaan nimitys). Joten rasismi ei voinut olla selitys.

Vanha kunnon Occamin partaveitsen periaate neuvoo, että lähtökohdaksi kannattaa ottaa ensin selkein selitys ja monimutkaistaa asioita vasta sitten, jos tämä osoittautuu vääräksi. Loogisen oletuksen mukaan Husbyn mellakat vaikuttavat suoralta seuraukselta siitä, että mahdollisimman erilaiset kulttuurit joutuvat kohtaamaan. Eikä ole olemassa mitään syytä miksei vastaavia mellakoita syntyisi myös Suomeen, jos teemme samoja valintoja kuin Ruotsi. Suomi on tässä asiassa onnellisessa tilanteessa, koska me voimme ottaa opiksi muiden maiden virheistä ja välttää ne.

Silti suomenruotsalainen kirjailija Philip Teir toivoi äsken HS:n uudenvuodensaarnassa Kukkahattutätien puolustuspuhe Suomeen samanlaista vapaampaa maahanmuuttoa kuin Ruotsissa. Mutta en usko että Teir on suuremmin miettinyt tätä monikulttuurisuusasiaa, saati lukenut siitä. Nelson Mandelan mukaanvetäminen on helppo ja halpa temppu, ja natsikortin käyttö todistaa sekin siitä, että Teir lähinnä ostaa yleisesti hyväksytyillä mielipiteillä jäsenyyttä kerhossa. Oikeanlaisilla mielipiteillä päästään oikeisiin piireihin. Samanmieliset bonhommet hyväksytään porukkaan ja erimielisten kanssa ei leikitä. Me ihmiset kun keskimäärin viihdymme porukoissa, jotka ovat suht samanlaisia kuin itse olemme. Life is just high school with money.

Teir kirjoittaa:

Jos Tampereen mellakat olisivat tapahtuneet Tukholmassa, olisimme varmaankin saaneet lukea Ruotsin ongelmalähiöistä. Mutta nyt autojen ja parkkimittarien kimppuun hyökkäsivät aivan tavalliset suomalaisnuoret.

En tiedä onko tahallinen tai tahaton hölmöys verrata humalaisia äärivasemmistolaisia Kiakkovieraita vaikka Husbyn mellakoihin, niin väärästä analogiasta on kyse. Mutta pelottavaa tässä on se, että Teir on nähtävästi jo unohtanut Husbyn mellakat.

Jos ei Teir, en minäkään esitä alan asiantuntijaa. Mutta olen nähnyt tämän Pew Research Centerin maltillisen laskelman, jonka mukaan Ruotsissa on vuonna 2030 miljoona islaminuskoista. Yksin muslimeita kohta miljoona? Ja PEW:n laskelma on tehty ennen kuin Ruotsi lupasi turvapaikan Syyrialle.

Ruotsi on ottanut hyvin kokeellisen suunnan tällä politiikallaan. Sen seurauksena se on pian radikaalisti ja mahdollisesti lopullisesti eri maa kuin se, jonka kerran tunsimme. Ei vain erilainen, ei vain muuttunut, vaan eri maa. Eikä kukaan tiedä minkälainen. Kukaan ei tiedä minne tämä uusi kurssi johtaa, mutta kovaa sinne pitäisi Suomenkin silti päästä, koska muuten ollaan huonoja ja pahoja ihmisiä, eikä sellaisten kanssa leikitä.

Vuoden 2013 lukupäiväkirjasta

Aloitin tänä vuonna lukupäiväkirjan pitämisen. Se osoittautuikin hyväksi vedoksi: aiemmin ei voinut nähdä, mitä kaikkea on vuoden aikana lukenut. Kirjaan on merkitty reilut kahdeksankymmentä kirjaa. Se ei ole hirveästi, mutta totta puhuen silti varmaan enemmän kuin viime vuonna. Lapsia saatuani olen uhrannut liikaakin omaa lukemistani Nalle Puhille ja Aku Ankalle. Toisaalta, jos haluaa selitellä, luen keskimäärin aika vanhoja kirjoja, mikä on uusia kirjoja hitaampaa. Fiktion ja faktan määrät menivät tänä vuonna aika puoliksi. Tässä joitain tärppejä vuonna 2013 lukemistani kirjoista.

Joistain olen blogannutkin:

* Alexis de Tocqueville: Demokratia Amerikassa

* Giacomo Leopardi: Thoughts

* Dostojevski: Idiootti

* Kesken jääneitä kirjoja en muuten ole muistanut lukupäiväkirjaan merkitäkään. Pitäisi myös kehittää tapa laittaa ylös vain kursorisesti lukaistuja kirjoja.

* Terra Cognita -kustantamolta luin kolme teosta, ja kutakin voi kyllä suositella. Yleismies Jared Diamondin Maailma ennen meitä on yhteenvetoa elämästä metsästäjä-keräilijäkulttuureisssa, ja maineikkaan evoluutiobiologin Robert Triversin Petos ja itsepetos ihmiselämässä avasi näkökulmia temaan teemaan, joka on omissa kirjoissani aina ollut tärkeä. Historioitsija Niall Fergusonin Sivilisaatio oli ehkä suosikkini näistä (vaikka käännös oli täynnä virheitä). Kirja on kieltämättä sillisalaatti, yrittäähän se selittää aika isoja kaaria: miksi länsi valloitti maailman. Ferguson tarjoaa kuusi elävästi perusteltua tekijää lännen menestyksen takaa.

* Alister E. McGrathin Kristillisen uskon perusteet avasi minulle teologian maailman. En oikein tiedä, mitä minulle on uskonnontunneilla opetettu, sillä kyllä minulla oli hirveästi opittavaa ihan perusasioistakin. Onneksi/Ikävä kyllä en ole ainoa teologisesti sivistymätön nykyaikana. Ala on kiehtova ja hyvin tarpeellinen myös uskottomille. Kristinuskosta on tarjolla paljon olkinukkeja, virheellisiä käsityksiä, ja näitä on nykyään helppo tunnistaa. Tässä vaiheessa muuten erikoiskiitos keskiajan nerokkaille mielille kuten Tuomas Akvinolaiselle, Wilhelm Occamilaiselle. He valaisivat pimeäksi väitetyn ajan ja myös petasivat tien luonnontieteelle syntyä.

Luin liudan kirjoja taustatyöksi seuraavalle romaanilleni. Niistä mainitsen vain yhden:

* Gary Valentine Lachman: Tajunnan alkemistit. Viihdyttävä ja asiantunteva katsaus hippisukupolven okkultismiin ja new agen syntyyn sekä erilaisiin yhteyksiin populaarikulttuurissa Lovecraftista Crowleyn ja zen-buddhismin kautta Charles Mansoniin. Erikoiskiitos myös Ike Vilille hyvästä suomennoksesta ja asiantuntemuksesta.

https://i1.wp.com/www.like.fi/sites/default/files/kansikuvat/9789520102814-iso.jpg

*

Eniten kai naurattivat nämä:

– Joel Lehtonen, Putkinotko. Juutashan ei möröttejä ja röpöttejä ja kaiken maailman palsternakkareita syö. Paikkasin tämän klassikon aukon kesällä, kun löysin Lehtosen kootut teokset Savonlinnan juna-aseman läheiseltä divarilta. Kesäluettavaa nimenomaan, eikä hätähousuille, on nimittäin verk-kai-nen.

– Tauno Yliruusi: Juopunut ramppi. En odottanut nauravani ääneen pakinoille 60-luvun lopun teatterimaailmasta, kyllä nauroin. Kirjoitan Yliruusista myöhemmin lisää.

Pitää lukea enemmän hauskaa kirjallisuutta jatkossa. Mutta eniten kai itkettivät nämä:

– Cormac McCarthy: Tie.

– Benedictus XVI: Spe Salvi.

– Ja sitten Törkytehtaan se kohta, jossa Vincen tytär kuolee.

*

Ilman lukupäiväkirjaa olisin varmaan unohtanut lukeneeni tänä vuonna esim. Joyce Carol Oatesin pienoisromaanin Kosto: Rakkaustarina ja Jens Lapidusta ja Cesar Airan jotain, mitähän siinä oli, Maisemamaalari se oli nimeltään. Sen sijaan muistan kyllä, että luin talvella ensimmäistä Twilightia jänisjahtimökillä yläpunkassa. Kirjavalinta oli niihin puuhiin sen verran luova.Muutenkin sitä muistaa aina missä paikassa ja olosuhteissa on mitäkin kirjaa lukenut. Kesähelteillä luin Fedoria taloyhtiön kalliolla ja otin samalla aurinkoa. Lapidus yhdistyy nyt mielessäni Lasipalatsin sporapysäkille (MiniKirja kätevä), Sivilisaatio taas Lieksan erämökille syksyn metsäkanalintujahdin yläpunkkaani. Peter Hitchensin Abolition of Britainia luin bussissa matkalla Oriveden Uuden kirjan päiville ja siellä huoneessani. Tien luin loppuun Espoon Niittytorin K-Marketin aulassa kolikkohevosen vieressä, oli tammikuu, olin tulossa punttiksella, ulkona oli pakkasta ja join luonnonjogurttia suoraan purkista enkä malttanut jättää kirjaa kesken.

Tehokkain kuukausi oli tämä joulukuu, jolloin olen lukenut loppuun 14 – 16 (saa nähdä) kirjaa (lyhyitä). Heikoimmillaan sain valmiiksi vain kolme kirjaa, lokakuussa.

Tässä fyysisessä lukupäiväkirjassani näyttää riittävän sivuja noin kymmenen vuoden tarpeiksi.