tämä kirjoittamishomma

Elämäni levytangon kanssa

/ JK / 6 kommenttia

En muista, mikä sai minut ensimmäisen kerran tarttumaan levytankoon. Sen sijaan muistan hyvin missä se tapahtui. Asuin opiskelijakämpässä Etu-Töölössä, ja sinä kesänä löysin naapurirapun kellarista kuntosalin. Se oli olohuoneen kokoinen eikä siihen onneksi ollut satsattu liikaa rahaa – onneksi, koska siellä oli kyykkyteline ja penkkipunnerruspenkki, sarja käsipainoja ja kuntopyörä. Kumimattoja lattialla. Piti opetella kaikki alusta alkaen ainoalla kunnollisella tavalla.

*

Ekoja ei unohda. Eka kerta kun jää tangon alle penkkipunnerruksessa. Ensimmäinen ja viimeinen kerta kun jää levytangon alle jalkakyykyssä. Ensimmäinen kerta kun huomasin peilistä, että käsivarteni on minulle vieras. Ensimmäinen kesäni salilla, jolloin kopioin ohjelmani Rikhardinkadun kirjaston hyllystä löytyneestä Lee Haneyn bodauskirjasta ja ostin ensimmäisen herani citykäytävän toisen kerroksen modernista lisäravinneliikkeestä. Tämä oli aikaa, jolloin hera maistui jauhetulta tennispallon sisäkumilta. Oli voitettava kakomisrefleksi tullakseen Lee Haneyn kaltaiseksi.

Olen oppinut levytangoilta paljon asioita, joita olisi sääli yrittää tässä laittaa sanoiksi, ja paljon asioita, jotka painonnostelijat, nuo luontaiset aforistikot, ovat osanneet kiteyttää lentäväksi lauseeksi. Tärkein opittava oli tämä: you compare yourself to yourself. Vertaa itseäsi vain itseesi, ei muihin. Todella, miten minä olisin muuten voinut koskaan samaistua oikeisiin bodareihin? Minulla oli alla nuoruus ruipelona ja muutaman vuoden historia kasvissyöjänä ja sellaiseksikin hyvin huonona – saatoin paistaa lounaaksi itselleni punajuurisiivuja. Painoin kuusikymmentä kiloa sinä ensimmäisenä kesänä. Miten siitä lähtee vertaamaan itseään tähän:

Lee Haney

Ei lähdekään. Ensimmäisen kesäni onnistumista mitattiin eteisen peilillä. Sen voitto oli se iltapäivä, jolloin punnersin penkistä oman painoni verran.

*

Humans are not physically normal in the absence of hard physical effort. Exercise is… the thing we need to make our bodies, and in fact our minds, normal in the 21st century. And merely normal, for most worthwhile humans, is not good enough.   – Mark Rippetoe

*

Raha, jota kuntosalit käyttävät laitteisiin, menee hukkaan. Rahaa käytetään vain että voidaan tehdä salista eklusiivinen, ei tehokas. Levytanko ja joitakin telineitä ja käsipainosarja ovat paras varustus, ehkä taljat ja siinä se. Mitä enemmän laitteita salilla on, sitä helpompi on unohtaa, että sinun piti olla se laite.

Levytanko ei salli unohtaa sitä. Siinä se makaa lattialla. Jos haluaa siirtää sen, on käärittävä sormensa sen ympärille ja osattava nostaa se ylös. Mitä haluat tehdä sillä? Jos tartut tankoon ja nostat sen maasta, liike on maastaveto. Jos haluat sen rinnallesi, käytät hauiksia jos olet aloittelija, tai teet rinnallevedon, jolloin se päätyy solisluittesi eteen. Nyt voit työntää sen suorille käsille: tämä on prässi. Tai voit kyykistyä sen kanssa, eli tehdä etukyykkyä. Olet juuri käyttänyt joka ikistä tahdonalaista lihastasi.

Tällaisilla saleilla harjoittelevat maailman vahvimmat:

Minunkin elämäni levytangon kanssa tuli monen vuoden suvantovaiheeseen. Sillä mitä tehdään, kun innostutaan uudesta harrastuksesta? Ostetaan kausikortti hyvään paikkaan. 2000-luvun alun minäkin maksoin suuren töölöläisen salin jäsenyydestä. Siellä oli laitteet kaikkeen, ja koska laitteet ovat siinä, onhan niitä käytettävä. Onhan se mukavampi istua laitteessa ja vähän nitkutella. Se on energian säästämisen periaate, jota noudattavat madotkin.

Joten ristiriitaisesti tämä oli kausi, jolloin olin eniten innoissani treenaamisesta mutta treenasin kaikkein huonoiten. Viisijakoisia ohjelmia, takaolkalihaksen eristämistä, kuusi eri liikettä hauiksille. Kaikki tämä kundilta, joka painoi yhä alle seitsemänkymmentä kiloa.

Sitten tuli netti ja uusi innostus, T-Nationit ja Pakkotoisto.comit ja UFS ja mitä kaikkea. Se oli että back to basics mitä treeniin tuli: kyykyt, vedot, punnerrukset. Mutta ravinnon suhteen lähdettiin ihan uudelle asteelle. Opin vasta silloin, kuinka tärkeää ravinto on. Syöminen on treeniä.

Enempi ei ole minulle silti parempi. Yhden syksyn John Berardin massakauden jälkeen painoin 85 kiloa. Närästys oli järkyttävää ja syöminen kävi työstä – maha täyteen viisi kertaa päivässä. Sen jälkeen en ole jaksanut sikabulkkeja uusiakaan. En jaksa mättää ruokaa, ja jätän mieluummin aterian väliin kuin kannan eväitä mukanani. Isoa minusta ei näin tule, mutta eipä tuo nyt tärkeätä olekaan.

*

I had quite enough sensitivity. What I lacked was an existential awareness of myself and my body. I know how to despise mere cool intelligence. What I want is intelligence matched by pure physical existence.

Ehkä se oli Mishima. Muistan lukeneeni esseen Sun and Steel, jossa japanilainen kirjailija Yukio Mishima (1925 – 1970) selittää, miksi hän tarttui levytankoon.

Oikeastaan periaate on hyvin yksinkertainen: Ei ihminen saa supistua vain yhdeksi ominaisuudeksi, yhteen taitoon. Voit olla nokkela ja lukenut paljon, mutta ellet tee jotain kehollasi, et ole kokonainen. Mihinkään käteen ei kirja sovi niin hyvin kuin jääkiekkoilijan. Kenenkään käteen ei levytanko sovi niin hyvin kuin laihan lukutoukan. Erikoistuminen on hyönteisille, ja juuri kenellekään ei typistyminen ole niin haitallista kuin kirjailijalle. Tiedän että levytanko on tehnyt minusta paremman kirjailijan.

*

Kehitys loppuu tyytyväisyyteen

(Anon.)

Keski-ikäistyvä perheellinen mies ei kyllä treenaa samalla innolla kuin nuorena. Olen pysynyt hoikassa mutta säädyllisessä n. 75 kilon kunnossa vuosia, vaikka harrastan liikuntaa vain kaksi tuntia viikossa ja lopun ajasta istun ja mussutan juustoa. Kahteen tuntiin mahtuu kolme lyhyttä ja intensiivistä punttitreeniä. Vapailla painoilla, koska lihas tarvitsee vapautta. Muutama talvi takaperin tein Helsingin Atleettiklubilla voimanoston yhteistuloksen neljäsataa kiloa tasan. Se oli kirouksellinen iltapäivä, koska viidensadan kilon virstanpylvääseen en käytännössä jaksa yltää ja neljäsataa on mukiinmenevän pyöreä luku sille aikoinaan kuusikymmentäkiloiselle kynäniskalle, josta tuli kynänpyörittäjä. Mutta muita tuloksia sitä aina asettaa, ja yksittäisiä nostoja olen tehnytkin parempia. Tällä hetkellä koetan saada kyykkyä ja painonnostoliikkeitä raakoina vähän takaisin. Mielessä on käynyt myös kokeilla taas Westside For Skinny Bastardsia, se oli hyvä ohjelma aikoinaan. Levytangolla ei tekeminen lopu. Levytanko on niin tylsä, ettei siihen voi tylsistyä.

Tähän loppuun meinasin parhaassa nettibodaushengessä liittää tuhnuisen vessakuvan nykykunnostani, mutta pelkään ettei ahdasmielinen kulttuuriala vielä ole valmis suvaitsemaan harrastustani. (Olen jo nyt erikoistarkkailussa, koska kampaan tukkani.) Joten lopetan tuoreella lainaukseen:

Ihminen on fyysisesti monipuolinen ja kyvykäs eläin: on jännettä, hermoa, lihasta, luuta ja isot aivot – ja ne kaikki on tarkoitettu käytettäviksi! On sanomattoman idioottimaista, että ihminen on lähtenyt mukaan teknologian palvontaan ja itsensä raunioittamiseen. -Pentti Linkola

Nyt myös Twitterissä

/ JK

Perustin Twitter-tilin blogipostausten ja kaikenlaisen muun jakamista varten. Tervetuloja seuraamaan sompailujani:
https://twitter.com/JoonasKonstig

Tiheyden käsitteestä kirjallisuudessa

/ JK / 12 kommenttia

Hahmottelen tässä käsitettä, joka auttaa arvottamaan kirjallisuutta objektiivisella mittarilla. Taiteen siunaus ja ajoittain kirous on siinä, että kokemus on niin subjektiivinen. Makuasioita. Joillekin kolahtaa, toisille ei. Sitä taide tulee aina olemaan, ja niin olkoonkin. Mutta koska taidetta silti arvotetaan, olisi hyvä olla edes joitain yhteismitallisia arvoasteikkoja pelkkien makuasioiden ja itseluottamuksen lisäksi.

Tarjoan tiheyden käsitettä yhdeksi objektiiviseksi keinoksi arvottaa kirjan vaikeusastetta ja näin ollen merkittävyyttä. Ajatus on, että kuten uimahypyissä, kirjassakin arvostellaan paitsi sitä, kuinka sulavasti suoritus onnistui, myös hypyn vaikeusastetta. Sekä yrityksen vaikeus että toteutuksen onnistuminen ovat luomassa kirjan lopullista ”arvosanaa”.

Tässä artikkelissa tarkoitan vaikeudella vain kirjan tiheyttä.

Ceteris paribus, tiheämpi kirja on parempi. Ceteris paribus eli muut asiat muuttumattomina on tieteestä tuttu oletus, jossa koetetaan pitää osa muuttujista vakiona, jotta niitä loppuja voitaisiin verrata.

Totta kai se soveltuu taiteeseen vain heikosti.

Niin usein ei romaanissa voi muuttaa yhtä asiaa ilman että kokonaisuus muuttuu. Tietynlaiseen tarinaan tarvitaan esimerkiksi tietynlainen kieli ja kertoja. Camus’n Sivullista ei voi kuvitella Tom Wolfen kertomana. Mutta on silti parempi tavoitella edes heikkoa ohjenuoraa kuin nostaa kädet ilmaan ja lullua epämääräisen mutun hetteikössä. Haitallinen on myös vaikutelma kriitikosta objektiivisen laadun vartijana, kun hänen arvioonsa kuitenkin vaikuttavat makuasiat ja arvot yhtä lailla kuin muillakin lukijoilla.

Tiheys tarkoittaa työtä kirjan takana, kirjailijan tekemää esityötä, josta lukijalle on nähtävissä vain lopputulos. Luonnostelen tässä joitain tiheyden eri muotoja.

– Kielen tiheys

Jo oli Siviäkin vierillä pöydän: tottunut kukaties ei, mutta armas oli kumarrus neitosan poven ja suloinen hääre kukoistavan immen, kun tosissa ja toimissa oli nuorten käsivartten kokottimilta taidoin ja varovin, valppain silmin ja huolivin liikkein, väistöin ja huomivin viistoin siirrettävä silahdukselta pöydän varmoille aluksille helivän parmauksen sylilavea taakka helähtämättä toisiinsa ainoankaan lasin kyynärkaarisen tarjottimen avaroilla äärillä. (Volter Kilpi)

Tässä vasta tiheää kieltä! Vertaa sitä seuraavaan, jonka sisältö nyt on vain viitteellisesti identtinen:

Tarjoilija Siviä oli kaunis nuori nainen. Hän kantoi täyden tarjottimen tuoppeja pöytään ja iski miehille silmää.

On selvää, että Kilven versioon on tehty huomattavasti enemmän työtä. Se on ikään kuin vain ottanut lähtökohdakseen nuo tietyt ideayksiköt, joihin jälkimmäinen versio jää, ja ponnistanut niistä aivan uudelle kielelliselle tasolle. (Tässä yhteydessä ei ole nyt olennaista, että edellinen versio on määrättömän paljon vaikeampi ymmärtää – se on toinen muuttuja sitten. En itse ole kielellisen keikaroinnin ystävä.)

Ehkä voisi erotella vielä tyylin tiheyden kielestä. Esimerkki tiheästä ilmaisutyylistä:

Ja vihdoin Lowell, jonka kasvoilla oli syvimmän surun ilme ikään kuin kaikki tämä sekasotku olisi lopultakin liian muodotonta hänen omien aivojensa ankaralle puritaaniselle sepälle, aivojen jotka totisesti halkeaisivat, ellei tuo seppä voisi takoa hänen kokemustaan kaikkein parhaiden sanojen rautaiseen terään ja sanojen katoamattomimpiin suhteisiin, Lowell kohotti katseensa kuin kaatumatautinen, jonka pyörimisliikkeen näkymän muutos on pysäyttänyt – ja kaatui taaksepäin, pää iskeytyi lattiaan, eikä mikään viime hetken epäröinti pehmentänyt iskua, vaan oli kuin lapsi olisi äkkiarvaamattoman nopsasti omista syistään raivoissaan ottanut kurpitsan ja pudottanut sen puolen metrin korkeudelta läiskis lattiaan.” (Norman Mailer, Yön armeijat, suom. Eero Mänttäri)

Miten tämä ilmaistaisiin mahdollisimman vähäisellä tiheydellä: ”Lowell näytti surulliselta. Äkkiä hän kaatui maahan ja löi päänsä lattiaan.”

*

Toinen helposti aukeava esimerkki on:

– Juonen tiheys

Tämä on trilleristien bravuuri. Koko ajan tulee yllätyksiä ja käänteitä ja, erityisen kuvaavana esimerkkinä, paljastuu, että ”Jack olikin koko ajan ollut petturi emmekä tienneet sitä!” Kirjailija on siis punonut taustalle tiheän juonen/tapahtumaketjun, joka lukijalle aukeaa vasta pikkuhiljaa. Asiat loksahtavat sitten hitaasti paikoilleen ja paljastavat taustalla piilevän maailman monimutkaisuuden, eli kirjailijan tekemän työn.

Juonellista tiheyttä eivät taideproosakriitikot yleensä arvosta, pikemminkin päinvastoin se usein heikentää kirjan arvoa heidän silmissään. Paljon käytettynä se onkin kyllä usein itsetarkoituksellista, vaikuttaa maneerimaiselta, ja jättää lähes pakosti muut elementit jalkoihinsa. Mutta halllitusti käytettynä, ei itsetarkoituksellisena yllätysarvona, juonellinen tiheys voi ehdottomasti parantaa korkeaakin kaunoa. John Irving esimerkkinä. Garpin maailmassa on se mahtava traaginen auto-onnettomuus, jossa nitoutuvat yhteen muutamakin aiemmin pedattu juonen kehitys osuvan tiheällä tavalla.

*

– Yksityiskohtaisuus, eli yksityiskohtien tiheys

Helposti voisi luulla, että yksityiskohtainen kuvailu on työläämpää ja näin ollen tiheämpää kuin ylimalkainen ”huoneeseen astui uusi mies”. Mutta on melko helppoa vyöryttää vain pitkää, mekaanista kuvausta päästä varpaisiin: ”hänen silmänsä olivat… huulet… hiukset… vaatteet…”. (Samalla lailla jos kirjailijan erityislahjakkuus on kielellinen, pelkkä erikoisten ilmaisujen keksiminen ei vaadi häneltä työtä.) Enempi ei ole tässä paremman synonyymi. Erityisen osuvien, kuvaavien ja oivaltavien yksityiskohtien käyttö onkin usein tiheämpää siinä mielessä, että kirjailija on ikään kuin kondensoinut hahmon essenssin yhteen tai kahteen määreeseen.

Vertauskuva tiheydelle: tiheä kirja on demi-glacea, eli lihalientä, josta on höyrytetty pois vettä. Jäljelle jää entistäkin tiheämpi koostumus, maku ja ravinteikkuus.

– Ideatiheys

Kuinka paljon ”koukkuja”, ideoita, aforismeja, kuvaavia vertauksia, jne. teksti sisältää, kuinka paljon kirjailija on tyhjentänyt siihen muistikirjansa muistiinpanoja. Olen aiemmin käyttänyt Don DeLillon Alamaailmaa esimerkkinä parhaimmillaan hyvin ideatiheästä romaanista: https://joonaskonstig.com/2012/09/07/totaalinen-romaani-iii-yllata-mut/

Toinen esimerkki: Turhuuksien roviossa päähenkilö Sherman McCoyta viedään poliisiautossa oikeustalolle. Wolfe on lisännyt yhden lisäelementin tiheyttä: toinen poliiseista on sotkenut aiemmin takapenkin täyteen pakkauksessa käytettäviä valkoisia styrokspähkinöitä, jotka sitten tarttuvat McCoyn vaatteisiin. Tämä juonellisesti tarpeeton elementti on herkullinen ja oivallisen tiheä lisä McCoyn alennustilaan.

Ehkä tärkein tiheyden muoto on kuitenkin

– kirjan sisäisen maailman tiheys

On luotu kirjan maailma, hahmojen elämäntarina, nähty se vaiva. Kirjailija tuntee hahmonsa ja miljöönsä ja aiheensa ja historiansa, joten hän voi ammentaa sieltä tarpeen tullen osuvaa tiheyttä. Hahmoissa on psykologista monipuolisuutta. Todennäköisesti on tehty taustatyötä elämänalueista, jotka eivät ole kirjailijalle entuudestaan tuttuja. Työpöytä on täynnä palikoita, joista kirjailija sitten pystyy valitsemaan ne kaikkein sopivimmat linnaansa. Lopputulokseen tulee ison kirjan tuntua, kuin kirja olisi sivumääräänsä laajempi. Hoc opus, hic labor est.

Tätä minä kutsun yhteen kirjoitettuna ”kirjailijantyöksi”: vaivannäköä. Vaivannäkö yleensä johtaa korkeampaan tiheyteen, ainakin se mahdollistaa sen.

*

Tiheyden muotoja voi löytää enemmänkin. Jonkinlainen sommitelman tiheys on olemassa, ja jos edellä kuvattu ”kirjailijantyö” on understated eli läpinäkyvää taitoa ja sprezzaturaa, sommitelma vasta onkin sprezzamainen ja aliarvostettu tiheyden laji: siis kirjan rakenteen taustalle piilotettu harmonia, elementtien vastaavuus ja oikeasuhtaisuus. Esimerkki sommitelman lineaarisesta muodosta Totuus naisista -romaanin aloitusluvussa. Sommitelmaketju menee: Riita Karin ja Tiinan välillä Roosasta – tinojen valanta – kahvakuula – Harmon märkä läntti – liukastuminen ja loukkaantuminen – sohvalle jääminen – Roosan itku (paluu Roosaan).

Tai entäpä sellainen magian tai fantasian taso, jota sekä Nabokov että Forster ovat tahoillaan ihailevasti kuvailleet? Mutta ehkä nämä riittävät tässä vaiheessa.

*

Mikä on tiheän vastakohta?

Olkoon se harsea. Sanana se ei sisällä ohuuden, ilmavuuden tai väljyyden harhaanjohtavia merkityksiä ja on tarpeeksi harvinainen pystyäkseen toimimaan tunnistettavana käsitteenä. Se rimmaakin kivasti. Käytän sitä toistaiseksi. Joka tapauksessa tällainen heppoinen eli harsea teksti on kuin improvisaatiota, ex tempore -kirjoitusta: tulee vaikutelma, että kirjailija kirjoittaa samalla kuin keksii ja huoneen toisessa päässä painokone jo odottaa. Asiat tapahtuvat lineaarisesti, yksi asia ensin ja sitten toinen, ja ne käsitellään saapumisjärjestyksessä ja unohtuvat sitten. Lause on simppeliä, hahmoilta puuttuu elämäntarina ja tausta: kaikki on ikään kuin pinnalla, syvyydessä ei mitään. Kuvataan pariskunta yhdessä, seuraavassa luvussa sitten tulee riita ja erotaan, kuvataan päähenkilön elämän ja ajatusten jatkoa töissä ja kotona. Hän löytää uuden miehen tai paranee taudista, ja tarina loppuu.

Harseassa kirjassa on tunne, että kaikki on mennyt yhdellä istumalla purkkiin, ja sitä toivoo, ettei kirjailija ole tarvinnut monivuotista apurahaa sen naputteluun. Sellaisen voi kirjoittaa hyvin nopeasti, kun kirjoittamisessa on jo rutiini ja sanomisen tapa on vanha tuttu. Capoten suomennuskelvotonta fraasia lainatakseni: ”It is not writing, it is merely typing.”

Toisaalta yhdeltäkin istumalta voi kirjoittaa tiheää tavaraa, jos sitä ammentaa riittävästä valmiista aineistosta, kuten Kerouac Matkalla-romaaniin, joka on naputettu lähes kirjaimellisesti yhdeltä istumalta. Mutta taustatyö on silti jo tehty, elämä eletty, hahmot olemassa. Matkalla on melko tiheä. (Tästä syystä kirjailijan on helpompi kirjoittaa yksi hyvä kirja kuin monta hyvää: hän saattaa tyhjentää kaiken omaelämäkerrallisen varastonsa yhteen hyvin tiheään kirjaan, ryöstökalastaa ammeensa tyhjäksi. Sen jälkeen pitäisi alkaa keksiä, ja sepä onkin työläämpää: ajoittain mato-ongintaa troolaukseen verrattuna.)

*

Joten kirjallisen tiheyden laki:

Ceteris paribus tiheämpi kirja on parempi.

*

Hyvä lukija, jos tunnet teoreetikkoja tai kirjallisuusihmisiä, jotka ovat kirjoittaneet näistä asioista aikaisemmin, vinkkaa. Kaikki vihjeet otetaan mielellään vastaan.

*

*

Lisäys: Katso myös Kirjakieli tiheä, puhekieli harsea

Millainen on hyvä lause: 3 +1 sääntöä

/ JK / 6 kommenttia

Myös opetan kirjoittamista. Muutama virhe toistuu aloittelevilla kirjoittajilla niin usein, että päätin tehdä itseäni vähän työttömämmäksi kirjoittamalla muutaman nyrkkisäännön, joilla saa lauseista heti parempia.

* Älä käytä lauseenvastiketta, jos voit käyttää lausetta.

Lauseenvastike on lauseelle niin kuin margariini on voille. Korvike, vähän sinne päin, muttei kuitenkaan. Oikeassa lauseessa on predikaatti eli persoonamuotoinen verbi: minä teen tai sinä teet tai hän tekee, tai samat monikossa.

Lauseenvastikkeet ovat muotoa: tekevä, tehneen, tehdessä, tehtyä, tehden, tehdäkseen…

Näyttävät vähän verbeiltä, mutta ei niistä lausetta saa.  Lauseenvastikkeita viljelemällä saamme tällaisia:

Tullessa aika nousta bussiin olin sisään astuessani lentää selälleni Chanelilta haisevan kuljettajan tervehtiessä minua nauramalla.

Joskus lauseenvastike on kätevä keino välttää pitkällinen sivulause, mutta ne voivat myös sekoittaa lauseen merkitystä:

Zombi törmäsi bussiin nousevaan Jaakkoon.

…tästä vielä ymmärtää, että zombi ei törmännytkään bussiin, vaan Jaakkoon. Mutta seuraava on kaksimielinen:

Zombi törmäsi pahaa-aavistamattomana bussiin nousevaan Jaakkoon.

Myös passiivimuotoinen verbi voi muodostaa lauseen. Passiivikin on siis parempi kuin lauseenvastike. Mutta:

* Älä kirjoita passiivista lausetta, jos voit kirjoittaa aktiivisen.

Sinulla on päähenkilö ja haluat varmaan, että lukija pääsee mukaan tämän elämään ja nahkoihin? Tämä vaatii sen, että henkilöhahmo on mukana tarinassa myös lausetasolla. Joten henkilösi on lauseen aktiivinen persoonamuotoinen toimija.

Joten:

Jaakko nousi bussiin

Hän ajatteli päivällistä.

Ei:

Jaakon oli aika nousta bussiin.

Seuraavaksi myös Jaakon osalta tapahtui bussiinnousu.

Noustiin bussiin, eikä Jaakko muodostanut poikkeusta.

Ajatukset olivat jo päivällisessä.

Muuten, tutkimusten mukaan valehtelijat käyttävät usein passiivia ja karttavat etenkin minä-pronominin käyttöä. Näin valehtelija etäännyttää itsensä tapahtumista, ei halua sotkea itseään mukaan. Jotkut harjaantumattomat kirjoittajat tekevät samaa: lauseista muodostuu passiivisia ja kapulakielisiä, ehkä jonkinlaisena alitajuisena osoituksena siitä, että kirjoittajalla ei ole mukavaa. Kapulakielisyys on yksi abstraktiuden muoto.

* Älä kirjoita abstraktia lausetta, jos voit kirjoittaa konkreettisen.

Kirjoittajan mielikuvissa kaikki on niin selvää: miltä näyttää se ovi, jonka läpi kreivitär kulkee, miltä portaat, miltä yläkerrassa odottava kreivi. Kirjoittaja unohtaa helposti, ettei lukija aina tiedä edes kuka tässä kulkee ja onko tällä mahdollisesti kengät jalassa vaiko sorkat.

Koputus oveen. Ruoste oli valloittanut lukonreikää ympäröivän metallin. Hiljaisuus peitti Jaakon, joka unohtui hetkeksi menetettyä päivällistä koskeviin ajatuksiinsa. Sitten ovi tulvahti takaisin mielen pinnalle – pitää varmaan uusia koputus. Avaajaa ei näkynyt mailla halmeilla. Kuului narahdus, kun ovi aukesi. Tuntui kuin ilma olisi vaihdettu ummehtuneemmaksi ulkoa sisään verrattaessa. Jaakon kysymykseen läsnäolosta ei vastattu.

Vrt.

Jaakko koputti oveen. Lukko oli ruosteessa. Olisi pitänyt kuitenkin syödä se tilliliha ennen kuin lähdin, Jaakko mietti, ja koputti uudestaan. Ovi narahti, kun hän työnsi sen auki. Sisäilma haisi ummehtuneelta. ”Onks täällä ketään?” Jaakko huikkasi. Kukaan ei vastannut.

Laskettakoon tämän säännön alle myös personifikaation holtiton käyttö. Personifikaatio tarkoittaa sitä, että elollistetaan jokin eloton aktiiviseksi toimijaksi. Tämä voi olla kätevä keino vieraannuttaa lukija tilanteesta ja saada se tuntumaan epätodelliselta: ”Kaupunki heräsi. Autot pysähtyivät liikennevaloihin ja jatkoivat taas matkaa. Teepussit heiluivat mukeissa.” Yleensä se kuitenkin vain… vieraannuttaa lukijan tilanteesta ja saa kaiken tuntumaan epätodelliselta.

Moni aloitteleva kirjoittaja luulee, että hyvä lause on jotenkin erikoinen tai ”kirjallinen” tai ”luova”. Liikakäytettynä tällainen korukielisyys vain vie huomion pois siitä, mitä tässä nyt oikeasti tapahtuu ja kuka tässä oikeasti tekee mitä – eli juuri siitä, mikä lukijaa yleensä kiinnostaa. Ajan myötä kirjoittaja yleensä jollain tasolla ymmärtää tämän viimeisen säännön kuvaaman nollasummapelin:

* Valitse toinen: joko lukija huomaa mitä sanotaan, tai lukija huomaa miten se sanotaan.

Esimerkki: tämän postauksen ensimmäinen lause.

Näitäkin sääntöjä voi ja tulee rikkoa heti kun säännöt ensin taitaa.

Suomen Kuvalehden romaanijutusta

/ JK / 4 kommenttia

Inhoan, inhoan, inhoan ja halveksun tätä nykyaikaa, jossa joudun elämään. Tulee kaiken maailmaan ”uutisia” ja ”kohuja” ja muita päiväperhoärsykkeitä, joita pitää klikata ja joihin pitää sitten heti reagoida tavalla, joka on klikkaamisseksikästä. Ja tämä on ”tärkeää” ja ”keskustelua”, ja ”hyvä kun keskustellaan”. Ja jos et osallistu, et ole olemassa. Minun piti tämäkin aamu käyttää kuolleiden kirjailijoiden lukemiseen eli johonkin tärkeään, mutta niinpä vain tuorein kohu vei mentaalisen energiani. Kyse on Suomen Kuvalehden artikkelista kotimaisen romaanin nykytilasta. Silmäilin sen etsiäkseni siitä omaa nimeäni ja heitin sitten pois. Mutta näköjään minun on pakko tästä kirjoittaa. Hyvästi lukurauha.

Tässä joitain yksittäisiä huomioitani.

https://i0.wp.com/kannet.kuvalehdet.fi/suomen-kuvalehti/w1000_suomen-kuvalehti.jpg

Kansi näköjään vaihtuu joka viikko, en jaksa korjata. Tässä kirjoitetaan siitä vessapaperikannesta.

– Niin sanottu Sturgeonin laki kuuluu: 90 prosenttia kaikesta on p-skaa. Sturgeon oli pessimisti. Vain 80% kaikesta on p-skaa. Kirjallisuus ei tietenkään tee mitään poikkeusta tähän.

– Kohtausrakenne on kirjallisuuden peruskerrontamuoto. Se on keksitty ennen televisiota ja elokuvaa. Se tulee antiikista. Kaikki suuret 1800-luvun realistiset kertojat käyttävät kohtausrakennetta. Tuntuu turhalta mainita edes nimiä erikseen, sillä kokeelliset klassikkokirjailjat olisi nopeammin lueteltu, mutta lukekaapa vaikka naapurimaasta Dostojevskia, Tolstoita, Tsehovia. Ja tämä on muka jotenkin televisiomuotoista. Typerä, anakronistinen väite. Elämä tapahtuu kohtausmuodossa. Se, että joku elämää vieroksuva kriitikko ei tästä tykkää, on eri asia. Valtaosa lukijoista haluaa kirjalta kohtauksia, koska kohtaus on se kerronan muoto, jossa lukija saa olla mukana.

– Mitä on tämä naurettava 60-lukulainen romantiikka, jossa kirjallisuuden pitää tehdä jatkuva vallankumous? Vallankumouksilla ei rakenneta kestäviä yhteiskuntia, eikä sillä kehity taidekaan, vaikka asioita oikovat romantikot niin näköjään yhä kuvittelevatkin. Kaikella on edeltäjänsä. Me vain unohdamme ne edeltäjät ja kuvittelemme vaikkapa Sternen olleen jotenkin omaperäinen ja tehneen ”vallankumouksen”. Sterne vain jatkoi Swiftistä. Osa kumouksellisista pääsee historiaan, koska he vain sattuvat ehtimään ensin. Tämä ei ole predestinoitua neroutta, vaan pitkälti sattumaa. Charles Darwinkin meinasi myöhästyä. Osa kumouksellisista taas luo samalla kestävää ihmiskuvausta, ja heitä on mukava lukea myöhemminkin, mutta todennäköisesti se johtuu pikemminkin kestävästä ihmiskuvauksesta. Suurin osa kumouksellisista on vain uutuudenviehätystä, joka haihtuu yhtä nopeasti kuin tulikin. Ketä kiinnostaa lukea vallankumouksellisia Hans Seloja enää tänä päivänä? Kuka rakastaa vallankumouksellista atonaalista musiikkia, kun meillä on Brahms ja Beethoven? No tietysti ne jotka haluavat ideologisista syistä erottua rahvaasta. Valitettavasti minusta kirjallisuudenkin pitäisi kulua myös rahvaan käsissä, joten kirjallisuuden asemaa tällainen egoismi ei palvele.

Kirjallisuuskin kehittyy evoluution, ei revoluution kautta, vaikka sensationalistiset hupsut tykkäisivätkin barrikadeista ja giljotiineista. (Klikkauksia näillä ainakin saisi.) Oikeasti kehityksen näkee vasta hitaasti, ja usein paljonkin jälkeenpäin. Huomattavasti huomaamattomammat ja understated kirjallisuuden kehittämismuodot, eivät kiireiselle kriitikolle rekisteröidy, koska ne eivät heitä katukiviä: kertojaratkaisut, sommittelu ja analogiat, johtomotiivien käyttö, kielen ja kuvauksen logiikka, psykologia, tekstin ideologia, rytmi, elliptisyys. On paljon helpompi keksiä jotain eksottisesti silmään pomppaavaa. Mutta annapas kun kirjailija vaikka keksii liudan oudon näköisiä sanoja, kuten nuilahtaa, pyyliä ja hättärehtää, niin jo kriitikkokin huomaa kirjallisuuden kehittyneen nyt vallankumouksellisesti. Minunkin kirjoistani kriitikot huomaavat vain dialogin, joka on se selvästi näkyvin uudistava elementti. Jos Jennifer Eganin Aika suuri hämäys jää eloon, sen Power Point rakenne ei ole ratkaiseva tekijä, vaan se, että siinäkin Power Point -luvussa kerrotaan elämästä koskettavasti ja kiinnostavasti.

– On ymmärrettävä ratkaiseva ero siinä, mitä lukija haluaa ja mitä leipäkriitikko haluaa: Mitä kriitikko haluaa. Näiden edut ovat usein ristiriidassa, ja 99% kirjojen ostajista ja rakastajista on lukijoita, ei kriitikoita.

– Mukavaa huomata, että olen kerrankin ollut rakentavampi kuin muut: Totaalisen romaanin manifestini on kaikessa kriittisyydessäänkin ratkaisuja etsivä ja luova, ei hapattava. Saan siitä yhä säännöllisesti palautetta, ja myönteistä sellaista. Koetan muistuttaa tästä itseänikin siitä, kuinka hitaasti asiat tapahtuvat.

– ”Merkittävä kirjailija kilpailee vain kuolleiden kanssa.” – Hemingway, väitetysti.

Kirjamessut ja muita esiintymisiä

/ JK

Esiinnyn Helsingin Kirjamessuilla 24.10 torstaina klo 13.30 – 14.00 Katri Vala -lavalla. Minua ja Mooses Mentulaa haastattelee toimittaja Anna Laine. Esiintymisen jälkeen kello kahdelta pyörin Gummeruksen osastolla ja siitä eteenpäin ties missä päin hallia ainakin klo viiteen asti. Lukija, tule tervehtimään!

Keskiviikkona luennoin Tampereella, mutta tilaisuus on suljettu. Siitä lisää myöhemmin. Sen sijaan luentoni Eiran aikuislukiossa ke 13.11. klo 15.30 on yleisölle avoin. Lukion reaaliaineiden yhteiskurssi Mies muutoksessa toteutetaan avoimena luentosarjana, jossa miesteemaa lähestytään mm. biologian, uskonnon, elokuvan ja kirjallisuuden näkökulmista. Minä pysyn tässä viimeisessä lestissä.

Edit. La 26.10.

Tästä linkistä näkee YLElle televisioidun haastattelun, jossa keskustelen kirjamessuilla toimittaja Tuula Viitaniemen kanssa aiheesta Totuus naisista:
http://areena.yle.fi/tv/2067961

Tehtäväpaketti kirjojeni ahkeralle lukijalle

/ JK

Kun viettää päivänsä yksin kuin majakanvartija, kuulkaahan nyt, pakko siinä on itseään koettaa viihdyttää. Kirjailija julkaisee kirjan, siitä tehdään juttuja ja kriitiikkejä, joissa sen näkyvimmät rakenteet kuvaillaan lyhyesti, kuulee ihmisiltä, että kiitos kirjasta, luin sen, tykkäsin. Harvoin kukaan tuo esille sitä, mitä kirja tarkkaan ottaen edes sisältää. Ja silti sitä on nyprännyt niitä lauseita juuri täsmälliseen muotoon.

Nypräämistä jaksaa kun ajattelee tekevänsä sen itselleen.

Kuinka hauskaa kirjailijalla voi olla työnsä parissa, valkeni minulle erityisesti parin kolmen teoksen kautta, jotka aikoinaan luin viittein varustettuina. Laurence Sternen Tristram Shandy oli yksi, Vladimir Nabokovin Lolita toinen. Se Gilbertin kartta Joycen Odysseuksesta oli kolmas, se joka osoitti joka luvun symboliikan ja vastineen Homerokseen. Opetus oli: jos kirjoittaa kirjan, miksei saman tien pidä hauskaa sen kanssa.

Joten kun Kaikki on sanottuun piti nimetä ”kunnollisen perheen” lapsia, nimesin heidät Peppi Pitkätossun superkunnollisten kavereiden mukaan. Annikasta tosin tuli Henriikka.

Kaikki on sanotussa hain sisarusten välistä yhteyttä samoilla johtomotiiveilla, kuten mustat silmät, helikopteri ja ennen kaikkea heräämisen johtomotiivi, jotka seikkailevat ristiin. Kullakin sisaruksella oli myös oma pääasiallinen aistinsa, jota hän käytti. Sovelsin heissä surutta niin freudilaista, jungilaista kuin evoluutiopsykologiaakin: Kirjassa on esimerkiksi yksi oidipaalinen tai sanotaanko elektramainen luku. Hahmojen kehitys menee tiettyjen jungilaisten arkkityyppien mukaan: kehittyminen on uusien, nykyisille vastakkaisten arkkityyppisten elementtien tuomista osaksi persoonaa, tulemista monipuolisemmaksi.

Ja koska pidän kertojan roolia proosassa ratkaisevan tärkeänä, koetin pysyä ehdottoman tiukasti kertojassa, joka kokee ja kuvaa kaiken näkökulmahenkilön tajunnan läpi: eli kirjoitin sen mitä kunkin luvun päähenkilö tietäisi, aistisi, ajattelisi, tuntisi ja mitä välittäisi eteenpäin lukijalle – ja kun Samu ei ole älyllinen tyyppi, hänen ajatusketjunsakaan eivät saa olla sofistikoituneita, vaikka sitten joku ikävä lukija pitäisi kirjailijaa sen takia yksinkertaisena. Ja kun kerran Toman viidennen lopussa meinasin livetä tästä piruuttani, kauhistelin, että kaikki pitävät tätä virheenä, joten lisäsin sinne johtolauseen ”hän mietti, että”, että mietintä menee hänen omaan piikkiinsä eikä ulkopuolisen kertojan. Hannasin.

Tämän jälkeen ja tämänkin takia oli luonnetta kehittävää lukea sitäkin kekseliästä aikakausilehtikriitikkoa, jonka mielestä kirjassa kaikki on sanottu turhan suoraan. Puolensa ja puolensa, ammateissa.

Kansi: Sanna-Reeta Meilahti

Kantava ajatus on, että kirjailijan pitää pystyä perustelemaan joka ikinen ratkaisunsa. Perustelujen ei tarvitse olla tieteellisesti taikka oikeustuvassa kestäviä, mutta kirjailijan omantunnon tulee hyväksyä ne ja selittää itselleen. Ne ovat poeettisia perusteluja. Eli liikkuvat vähintään temaattisella tasolla.

Perustelujen ensimmäinen tehtävä on auttaa ja helpottaa kirjoittajaa. Niiden avulla hän pääsee eroon luovan ihmisen päävihollisesta, äärettömästä vapaudesta. Jos hahmon takki voi olla minkä värinen tahansa, miksi kirjoittaa hänen takkinsa väri? Miksi hänellä olisi takkia ollenkaan? Miksi hän olisi olemassa, jos hän voi haahuilla täällä yhtä lailla ilman takkia kuin takissa? Ongelma on sama kuin täyspysähdys kehotuksen ”press any key” edessä, koska näppäimistössä ei ole any-näppäintä. Joten sitä perustelee monia asioita, jotka voisivat olla täyttä sattumaakin, koska sattuma on yleensä ”any key”.

Minulla esimerkiksi oli mielessä ihan konkreettinen selitys sille, mikä teki Ronjasta Ronjan. Ja Ahneiden ja viattomien novellissa Sielun hauta minulla oli mielessä tieteellinen selitys päähenkilön pariutumisongelmille. (Novellissa esiintyy myös henkilöiden niminä viittaus sen inspiraatioon, Maiju Lassilan Rakkautta-satiiriin. Yllättävän harva on edes huomannut novellin olevan puhdas satiiri.)

Sitten tapahtuu sellaisia asioita, joista tuntee jääneensä kiinni omatuntonsa vaientamisesta: ne englanninkieliset rocksanoitukset, joiden Tapani Koskikari miettii olevan synonyymejä seksille, olivat vuoden 1979 hittibiisien nimistä. Sitten minun piti muuttaa tapahtumien aikajanaa ja kyseiseksi vuodeksi tulikin 81, mutta olin totta puhuen liian tyytyväinen verbeihin lähteäkseni tekemään listaa uusiksi, joten lisäilin sinne muitakin ja idea hajosi.

Ja sitten on asioita, joiden suhteen on pannut vapaasti omiaan eikä edes välittänyt ovatko ne totta myös kirjan ulkopuolisessa maailmassa, kirjan maailmaan ne kuuluvat. Aivazovskin historiikki tällaisena. Mutta kas, kun ne laittaa hahmon suuhun, sittenhän virhe ei ole minun vaan hänen.

Totta puhuen pelkään, että olen alkanut jo unohtaa monia perustelujani Kaikki on sanottuun. Totuus naisista on vielä paremmassa muistissa. Tässä jotain pohdittavaa niille, jotka sellaisesta tykkäävät:

– Jaoin romaanin keskeisimmät henkilöt kahden johtomotiivin alaisuuteen. Mitkä nämä johtomotiivit ovat ja miten henkilöt järjestäytyvät suhteessa kumpaankin ryhmään?

– Luvun kaksi kaksi rinnakkaista tarinaa ovat verrannollisia. Sama sanasto toistuu niissä samassa järjestyksessä. Alkaa muffinssista, jota sanaa minun piti käyttää sitten Roosan tarinassakin, vaikka nuoriso puhuu nykyään kuppikakuista. Koko kirjan rakenteen tasolla on myös isompi verrannollisuus.

– Miksi juuri Firenze?

– Espoota tunteva lukija tunnistaa monia tapahtumapaikkoja. Itse lukio on kuitenkin fiktiivinen.

– Missä kohtaa Roosaa seuraava muuten täysin ulkopuolinen kertoja tekee lipsahduksen ja esittää tulkinnan, eli tunteilee?

– Onko Kari Koskikari olemassa? Muuallakin kuin Tapanin mielessä?

– Ja tietysti: Mikä on totuus naisista?

Kansi Tuomo Parikka

En tässä yritä esittää, että aivan kaikki olisi kirjassa loppuun asti mietittyä. Se on mahdotonta siitä syystä, että emme näe, mitä emme näe. Voimme nyprätä sitä minkä huomaamme, mutta jos sieltä toiselta puolelta vuotaa kirjaan jotain, se on meille näkymätöntä. Toisille se saattaa paistaa. Se pelottaa kirjailijaa vielä enemmän kuin kiireiset aikakauslehtikriitikot.

Enkä tässä odota näihin vastauksia. Nämä ovat tässä lukijan lisäharrasteena, sikäli kuin lukija innostuu tällaisista, ja sikäli kuin ne voivat inspiroida kirjoittajia. Lukijalla on täysi ja yhtäläinen vapaus olla innostumatta ja nauttia vain lukumatkasta.

Loppuun brittiläistä postpunkia bändiltä, jota Tapani Koskikari ei enää välitä kuunnella:

Ks. myös lukijahaaste yksi ja lukijahaaste kaksi, sekä logiikka, jolla merkitsen dialogia.

Mitä kannattaa lukea ja miksi

/ JK / 1 kommentti

Romaanin kirjoittamista verrataan joskus maratonin juoksemiseen, mutta vertaushan on huono. Maratoniin menee jokunen tunti ja juokseminen on helppoa. Oikeasti romaanin kirjoittaminen on bodausta. Se vaatii vuosien itsekuritusta, jonka aikana joka toisto ja ruoanmurena lasketaan. Jos kaikki menee hyvin, lopussa seistään lavalla jännittämässä.

Muutakin yhtäläistä on. Bodarille kehitys on riippuvaista syömisestä. Syöminen on treeni, joka tapahtuu viisi kertaa päivässä, siinä missä kuntosalilla bodari treenaa vain muutamia kertoja viikossa. Lukeminen on kirjailijalle samassa asemassa. Sanoja tulee luettua moninkertaisesti enemmän kuin kirjoitettua.

Lukeminen on kirjailijalle työtä, mutta ei se haittaa. Pidän työstäni, ja osaan silti nauttia hyvien kirjojen lukemisesta, vaikka niitä ruotiikin sillä ahnaalla silmällä, että mitä tästä voi oppia ja hyötyä.

Lukeminen treeninä kehittää näkemystä paitsi kirjallisuuden keinoista, myös sen aiheesta, ihmisestä ja yhteiskunnasta. Ja tämä on minusta liian harvoin ymmärretty: omaa yhteiskuntaansa ei opi ymmärtämään vain sisältä käsin, lukemalla sen tyypillisten edustajien tyypillisiä tuotteita. Niistä ei nimittäin ymmärrä perspektiiviä, sitä mitä muuta voisi olla. Mitä meiltä puuttuu, miten muuten tätä voi lähestyä? Näkymätöntä ei merkitä.

Opiskelin aikoinaan kulttuuriantropologiaa, joka perustuu tapaan tarkastella ulkoa sisäänpäin. Yhtä yhteiskuntaa ymmärtämällä ei ymmärrä vielä yhtään, koska ei osaa erottaa erityisjärjestelyä ja anomalioita siitä, mikä on yleistä tai jopa universaalia.

Niinpä tekee hyvää lueskella vieraiden kulttuurien tavoista järjestää asiansa.

Ja kannattaa lukea vanhaa kirjallisuutta, koska siitä saa historiallista perspektiiviä siitä, miten meillä on asiat aiemmin järjestetty. Minä luen ennemmin vanhaa kirjallisuutta kuin uutta kirjallisuutta vanhoista ajoista, koska on tavattoman vaikeaa kuvata menneitä aikoja sotkematta mukaan nykyaikaisia käsityksiä. Niinpä en ole koskaan ollut innostunut historiallisista romaaneista tai edes historiantutkimuksesta. Ne on kirjoitettu silmälasien läpi, niin metaforisesti kuin konkreettisestikin. (Silmälasien konkreettinen viesti: nykyaika on pilannut silmäni ja nykyaika on yrittänyt korjata ne.)

Koska nykyinen yhteiskuntamme on niin demokraattinen, kannattaa lukea kirjallisuutta esidemokraattisilta ajoilta, ajoilta ennen tällaista parlamentaarista, luokatonta, tasa-arvoista jne. yhteiskuntajärjestystä, joka näyttää meille ainoalta mahdolliselta.

Koska nykyinen yhteiskuntamme on niin liberaali, kannattaa lukea konservatiivista kirjallisuutta. Käytän termejä tässä laveasti, ja lasken konservatiiviseksi suurimman osan kaunokirjallisuudesta ennen 1960-lukua sekä esim. Tom Wolfen, Cormac McCarthyn ja Michel Houellebecqin. Tämä on erityisen tärkeää siksi että liberaalit eivät ymmärrä konservatiiveja niin hyvin kuin toisinpäin.

Koska nykyinen yhteiskuntamme on niin maallinen, kannattaa lukea uskovaista kirjallisuutta, siis sellaista, jonka kirjoittaja uskoo korkeampaan voimaan. Melkein kaikki esimoderni kirjallisuus on tämän määritelmän mukaan uskonnollista. On siis monta hyvää syytä lukea klassikoita.

Koska nykyinen yhteiskuntamme on niin optimistinen (se uskoo että kaikki on paremmin kuin ennen ja tulevaisuudessa aina vain paranee), kannattaa lukea kirjailijoita, jotka vaikuttavat pessimisteiltä ja vastarannankiiskeiltä. Totuus löytyy keskimäärin lähempää pessimistiä, koska ihmisellä on tarve kuvitella asiat paremmiksi kuin ne ovat.

Ja niin edelleen. Listaa yhteen raapimalla tulee selväksi, ettei tässä jää liikaa aikaa päiväperhojen lukemiseen. Sen kysyminen kirjailijalta, oletko jo lukenut uuden Finlandia-voittajan, onkin sama kuin kysyisi bodarilta paljon penkki. Kysymys paljastaa harrastelijan. Bodari tietää, että pitäisi puhua jalkakyykystä.

Kirjoita luovasti Palmeniassa + Oriveden Uuden Kirjan Päivät

/ JK

Tänä syksynä opetan kirjoittamista Kriittisen Korkeakoulun Kirjoittajakoulussa sekä Helsingin yliopiston koulutuskeskus Palmeniassa. Kriittisen opiskelijahaut syksyksi on tehty, mutta Palmenian kurssillani Kirjoita luovasti on vielä muutama paikka vapaana. Kirjoita luovasti on monipuolinen johdatus luovan kirjoittamisen alalle. Se on verkkokurssi, eli tapahtuu täysin netin välityksellä kurssin omassa oppimisympäristössä Moodlessa. Vierailevana opettajana kurssilla käy myös kirjailija Helena Sinervo. Tervetuloa mukaan. Kurssilla on ollut aina hieno yhteishenki.

Palmenia järjestää kurssiensa avoimien ovien päivän Helsingin keskustassa ke 28.8. klo 14.30 alkaen. Tilaisuudessa on mm. Venla Hiidensalon alustus aiheesta Sosiaalisen median hyödyntäminen kirjan markkinoinnissa. Kaikki kirjoittamisesta ja kirjoittamisen opiskelusta kiinnostuneet ovat tervetulleita. Tilaisuus on maksuton.

*

Oriveden Opisto järjestää Uuden Kirjan Päivät elo-syyskuun vaihteessa. Tiedossa on koko viikonloppu kirjoja ja kirjallisuuskeskustelua. Luen perjantaina otteen romaanista Totuus naisista ja lauantaina 31.8. luennoin aiheesta Onko kaikki tosiaan jo sanottu. Esiintyjinä lisäkseni Virpi Hämeen-Anttila, Maria Peura, Juha-Pekka Koskinen, Heidi Köngäs, Sirpa Kähkönen, Leena Lehtolainen, Sirkku Peltola, Leevi Lehto, Pirjo Hassinen, Markku Envall ja Petri Tamminen. Uuden Kirjan Päivien ohjelman saa luettavaksi klikkaamalla tästä kohtaa ”Haaveet”. Tervetuloa kuuntelemaan ja keskustelemaan.

Oriveden Opisto on vanha alma materini, joten on erityisen mukavaa palata sinne tällä kertaa luennoijan roolissa. Opiskelin Orivedellä sanataidetta lukuvuonna 2002 – 2003 ja kirjoitin ensimmäisenä päivänä Jyrki Vainosen novellikurssin naapuriluokassa (en osaa työskennellä seurassa) aloitukset tarinoihin, jotka myöhemmin valmistuivat ja kansiin painettiin novelleina Kauriiden taivas ja Rikhard II.

Rivien välissä – kirjablogikirja

/ JK

Avaimelta ilmestyi pari viikkoa sitten Rivien välissä – kirjablogikirja, jossa kustannustoimittajat ja kirjabloggaajat Katja Jalkanen ja Hanna Pudas tarkastelevat kirjablogien sijoittumista kirjallisuuden kentälle.  Käsitellään kirjablogien suhdetta kustantamoihin, kirjastoihin, kirjallisuuskeskusteluun ja sosiaaliseen mediaan ja lisäksi haastatellaan lukuisia kirjabloggareita ja kirjailijabloggareita, allekirjoittanuttakin. Jaoin omia mielipiteitäni mm. kirjablogien noususta ilmiönä sekä siitä, miten blogikritiikki ja lehtikritiikki eroavat toisistaan. Näen kirjablogit osana samaa laajempaa, internetin mahdollistamaa ilmiötä, jota voisi suureellisesti kutsua vaikkapa tiedon demokraattiseksi vallankumoukseksi.

Kirja löytyy kaupoista kirjallisuustieteen osastolta.

http://avain.net/julkaisut/tietokirjat/rivien-valissa-%E2%80%93-kirjablogikirja.html

Rivien välissä: kirjablogikirja