Ihmislajin ääni I: Mikä tekee kirjasta kestävän?

Koska he haluavat kuvata uskollisesti nykyhetken pieniä kummallisuuksia ja tiettyjen ihmisten erityispiirteitä, he unohtavat kuvailla ihmislajin yleispiirteitä. (Alexis de Tocqueville)

On tietysti mukavaa, jos kirjailija saa menestystä jo elinaikanaan, mutta vakava kirjailija kirjoittaa jäädäkseen eloon kuolemansa jälkeen. Hän koettaa kirjoillaan voittaa kuoleman. Tämä edellyttää paitsi onnea lukijoiden löytämisessä, myös sitä, että hänen kirjallisuutensa on kestävää: että myöhemmätkin sukupolvet pitävät sitä todellisena kuvana elämästä, myös heidän elämästään. Mutta mitä vaatii, että kirja puhuttelee ihmisiä myös toisina aikoina ja toisissa olosuhteissa?

Tarjoan tässä joitain omia veikkauksiani. Näkemykseni perustuvat siihen mitä tunnen paitsi klassista kirjallisuutta, myös biologiaa ja antropologiaa. Kaiken pohjalla on evoluutioonkin perustuva näkemys siitä, että ihmisessä on jotain pysyvää, jotain mikä ei muutu aikojen myötä.

Klassinen kirjallisuus on täynnä tällaisia viittauksia ihmisluontoon, ihmissydämeen, ihmissukuun. Jos ihmisluonto muuttuisi ja ihminen olisi aidosti erilainen nyt kuin ennen, eivät vanhimmat klassikot enää pystyisi liikuttamaan meitä. Ne puhuisivat eri äänellä, kuin kuolleella kielellä jota emme osaa kääntää. Jossain määrin näin onkin: esimerkiksi antiikin Kreikan tai feodaali-Japanin kunniakäsitysten (miehen kunnia, naisen kunnia) ymmärtäminen vaatii meiltä jo halua ymmärtää. Mutta tämä työ on vain etnosentrismin murtamista, sen ohittamista, mitä meille on näistä asioista opetettu. Yhteinen samaistumisen mahdollistama tunnepohja on yhä olemassa.

Keskeiset konfliktit ihmiselämässä eivät ole muuttuneet. Ymmärrämme yhä, että suhteemme sukulaisiin on erilainen kuin suhteemme tuntemattomiin. Että miehen elämä ja naisen elämä ovat erilaisia, ja tämä erilaisuus saattaa ne ajoittain konfliktiin keskenään. Että ihminen tasapainoilee aina itsemääräämishalun ja halun kuulua johonkin yhteisöön välillä.

Tällaiset pysyvät konfliktit kuuluvat ihmisen osaan. Niistä kertominen tapahtuu parhaimmillaan ei ainoastaan ihmisen, kirjailijan, äänellä, vaan ihmislajin äänellä.

Ihmislajin äänen tutkiminen vastaa sellaisiin kysymyksiin kuten: Kun ihminen eläinlajinsa edustajana kertoo tarinoita, millaisia tarinoita hän kertoo? Kuinka hyvin ne onnistuvat kuvaamaan sitä, millaista on olla homo sapiens? Mitkä asiat ovat ihmisille tärkeimpiä? Mikä liikuttaa ihmisiä, ihmis, ennen, nyt ja tulevaisuudessa? Mikä on ihmisen todellisuus, mitkä ovat realiteetit ja keskeiset haasteet ihmiselämässä? Ja miten nämä ilmenevät tässä tietyssä ajassa ja paikassa?

Ihmislajin äänen tavoittamiseen on pari pääväylää.

Totuus ihmislajista on kirjoitettu lukemattomille sivuille klassikkojamme. Kirjallisuushistorian kaanon on täynnä kirjoja, joista yhä uudet sukupolvet ovat löytäneet jotain todentuntuista. Kuten Alex Matson sanoo: “Ei voida yliarvioida sen tosiasian merkitystä, että kirjallisuudenhistorian panteoniin ei ole päässyt ainoakaan romaani, joka antaa elämästä valheellisen kuvan.”

Paitsi metatasolla sanojen, konfliktien, hahmojen, juonien ja kohtaloiden muodossa, klassinen kirjallisuus on täynnä myös suoria kuvauksia ihmisluonnosta – ja tämän pysyvyydestä. Tämän ansiosta klassikkojen lukeminen tuo parhaillaan turvallisen olon: sitä tuntee yhteyden muina aikoina ja muissa oloissa eläneisiin ihmisiin.

Ihmisluonnon kaunokirjallinen esittäminen, dramatisointi kullekin ajalle sopivaan muotoon – siinä on minun lavea määritelmäni kirjallisuuden tehtäväksi. Mitä todennäköisimmin ihmisestä on kaikki jo aikaa sitten sanottu: se vain pitää sanoa yhä uudestaan erilaisin, oivaltavin tavoin ja siirtää se sellaiseen muotoon ja miljööseen, josta yhä uudet sukupolvet tunnistavat itsensä. Tämä on soihdun kantamista, ei tuhkien palvomista.

Klassisen kirjallisuuden lisäksi meillä on nykyään poikkeuksellisen tehokas metodi keräämään tietoa ihmisestä. Tarkoitan tieteellistä metodia. Ihmislajin äänen käsite perustuukin näkemykselle, että evoluutio on muokannut ihmisestä tietynlaisen ja se on kestävää, eikä hevin muutu vaikka vaatteet ja hallitukset ja aatehistoria muuttuvat.

Kirjallisuuden olisikin hyvä ottaa jo huomioon, edes inspiraatiokseen, biologian kautta saatu ymmärrys ihmisestä. Falsifioitavissa oleva tieto esimerkiksi genetiikasta suojaisi kirjailijaa turhimmilta ylilyönneiltä ja oman ajan humanistisilta muotivirtauksilta.

*

Jonkun makuun tämä varmaankin kuulostaa turhan vanhoilliselta ja epähumanistiselta. He ovat ehkä oppineet ajattelemaan tiedettä taiteen vihollisena, vaikka se on taiteen kumppani. Tämän kieltämisessä on vaarana langeta uhkaavimpaan sudenkuoppaan, johon aikamme kirjailija niin Suomessa kuin maailmalla voi pudota.

Humanistisen koulutuksen saaneissa piireissä (ja yhä useampi kirjailija on saanut humanistisen koulutuksen) on useita vuosikymmeniä elänyt poikkeuksellisia ideologioita, jotka kieltävät ihmisluonnon olemassaolon. He ovat käytännössä kirjoittamassa ihmistä uusiksi, kieltämässä paitsi kulttuuriperinnön, myös kaiken mitä luonnontiede osaa nykyään ihmisestä sanoa. Perustelu on ideologinen eli poliittinen. Se perustuu lähinnä harhakäsityksille eli/tai tietämättömyydelle yhtäältä biologiasta, toisaalta klassikoista.

Tästä kuopasta käsin osa kirjailijoista kirjoittaa ihmisestä sellaisena kuin hän haluaisi ihmisen olevan. Käännetään selkä faktoille, jotka ovat, kuten faktat ovat, ajoittain epämiellyttäviä. Niiden sijaan toistetaan muodikkaita valkoisia valheita, tehdään tiedostamatonta tai tietoista (itse)petosta, jotta voitaisiin kuvata ihmistä uudessa, miellyttävämmässä valossa. Sellaisessa, jossa kyseinen kirjailija kuvittelee ihmisen voivan olla onnellisempi. Tällaisen kirjallisuuden tehtävä on marksilaisittain, ei kuvata ihmistä, vaan muuttaa häntä.

Tätähän on toki tehty ennenkin. Ja toisaalta kyseessä on viihdekirjallisuudelle läheinen tekniikka: vietellä lukija kertomalla tälle, mitä tämä haluaa, eikä miten asiat oikeasti ovat. Mutta tällä ideologian tasolla se hiipii mukaan myös korkeaan kaunoon. Sitä ei sieltä hevin huomata, koska omaa aikaa ja kulttuuria on niin käsittämättömän vaikea tarkkailla sisältäpäin.

Jos kirjailija haluaa luoda kestävää ihmiskuvausta, hänen pitäisi osata erottaa oma aika ja oma kulttuuri muista ajoista ja muista kulttuureista. Jos hän tuntee vain yhden, hän ei tunne yhtäkään, koska hän ei tiedä mikä on tälle yhdelle omaleimaista ja mikä taas yleistä. Kirjallisuushistorian hylkääminen menneen maailman ja ihmisen kuvauksena edesauttaa tietämättömyyttä menneisyydestä ja kadottaa ihmislajin äänen.

Analysoin seuraavassa osassa muutamia nykykirjallisuudellemme leimallisia fantasioita. Tarjoilen omia epäilyksiäni siihen, mikä 2000-luvun alun suomalaisessa kirjallisuudessa on muotioikkua ja kuvaa pikemminkin omaa aikaamme kuin ihmislajia yleisesti.

Dialogin kirjoittamisesta

Siinä missä kirjoitettu lause on ajatustyön tulos, puhunta on ajatustyötä. Dialogin kirjoittaja tekee hyvin kun tiedostaa puhumisprosessin raskauden. Paitsi että puhuminen on työtä, dialogi tapahtuu yleensä kirjan kohtauksissa, jotka ovat draamallisia tilanteita. Niihin liittyy inhimillinen konflikti, edes pieni henkilöiden intressien kolahdus. Keskusteluissa voi voittaa tai hävitä, nousta tai laskea. Tämän takia kohtaus on ylipäätään kirjoitettu kohtausmuotoon. Muuten se kannattaa yleensä tiivistää yhteenvedoksi. (”He viettivät kolme tuntia Veijo Esson baarissa väitellen julkkis-Diilistä ja kotiin päästyään Jaakko nukahti eteisen matolle miettien valtavia puisia mammutteja.”)

Seuraava pätee niihin, joita kiinnostaa realistisen puhekielen kirjoittaminen ja lukeminen. Kaikki kirjoittajat eivät tavoittele realistisuutta repliikeissään, eikä tarvitsekaan. Silti uskon, että puhekielen päälle ymmärtäminen olisi heillekin hyödyllistä. Realistinen puhekieli voi itse asiassa olla kauniin poeettista ja hyvin kuvaavaa ihmiseläimen käyttäytymiselle.

*

Puhekieltä kirjoittavan kannattaa tuntea ideayksikön käsite. Ideayksikkö tai ajatusyksikkö on kielitieteilijä Wallace Chafen klassinen esitys puheen järjestymisestä, mutta allaoleva on minun omaa, sovellettua tulkintaani siitä. (Chafe alkoi esim. myöhemmin korostaa intonaation merkitystä puheyksiköissä, mutta intonaatio ei ole romaanikirjailijalle hyödyllinen käsite.)

Ideayksikkö on kognitiivinen möykky, joka sisältää yhden ajatuksen, yhden pääasian. Puhe järjestyy näiden mielenkiinnon keskuksien ympärille. Ne ovat epäselviä, jäsentymättömiä ja hyvin alkeellisia tunteellis-älyllis-ruumiillisia mielleyhtymiä, joita teemme paitsi aktiivisesti, myös reaktiivisesti eli reaktiona toisen keskustelijan sanoihin. Puhuminen on näiden pukemista sanoiksi sosiaalisessa tilanteessa. Sanoiksi puettuna IY on lyhyt, yleensä muutaman tai puolen tusinan sanan mittainen.

Yksi ideayksikkö per repliikki on hyvä lähtökohta varsinkin kirjoittaessa sellaisten hahmojen puhetta, jotka eivät ole erityisen lukeneita. Repliikeistä tulee tällöin lyhyitä, mikä on hyvä:

Ihanan lämpimält näyttää toi sun Goose.

Puhuja (lukiolaistyttö) sanoo ääneen oman kokemuksensa sellaisenaan: kaverin takki näyttää mukavan lämpimältä. Kokemus on pikemminkin fyysinen ja empatiaan perustuva kuin älyllinen, minkä takia preferoin sanaa ideayksikkö ajatusyksikön sijaan.

Kysymys-vastausparit ovat yleensä selkeitä ideayksikön mittaisia puhuntoja. Tässä nuori mies ja vanhempi asiantuntijamies keskustelevat viineistä:

Nää maksaa varmaan ihan hulluna.

Nää on tällasta keskikastia.

Jotain pari kymppiä?

Vähän enemmän.

Mother of God.

Tässä yhden repliikin sisältämät eri ideayksiköt on alleviivattu ja erotettu kauttaviivalla. Puhuja on 17-vuotias nainen, Roosa Koskikari.

Välil mä mietin et onkse oikeesti sen Ninin kans / kun se on niin vaikee aina.

Ideayksiköt ovat 1) Se [Mico] on ehkä Ninin kanssa [sillai], ja 2) Se [Mico] on vaikee [luonne]. Hän esittää jälkimmäisen yksikön selittävän ensimmäistä, mikä osoittaa, että hän on miettinyt tätä jo aiemmin ja muotoillut tulkintansa valmiiksi. Tällainen loogisesti kausaalinen ja kieliopillisesti alisteinen virke on vähän työläämpi tuottaa spontaanisti. Silloin se menisi esim. näin kömpelösti: ”Se on niin vaikee aina… / ja aina sen Ninin kaa… / ei kai… niil oo mitään…?”

*

Seuraavassa esimerkissä ideayksikkö on epävarmalle puhujalle sosiaalisesti liian raskas esittää. Hän kiertelee sitä kainosti eikä saa ajatuksiaan sanottua ollenkaan. Hän koettaa kysyä uuden johtajansa Tapanin aiempaa työkokemusta:

”Minkälaiset sulla on… että mistä tullaan… saa vähän yleiskuvaa”, Pöyskö sanoi ja punastui.

Hän kokeilee kolmea eri yksikköä tämän kysymiseen, epäonnistuu kunkin verbalisoimisessa ja punastuu: ”minkälaiset [työ]taustat sulla on... / mistä tulet [erityisesti työelämällisesti]… / [koetan kysyä tätä koska haluaisin saada] vähän yleiskuvaa [sinusta].

*

Tässä nopeatahtinen dialogi, jossa puhuminen on sosiaalista sukimista ja yhteyden muodostamista, oman ja toisten statusten testailua, pikemminkin kuin puhuntojen sisältöihin keskittymistä. Puhujat ovat 17-vuotiaat kaverukset Roosa, Safia, Hande ja Miisa:

Tanssitsä sen Muhiksen kaa?” Hande sanoi. [Tässä on ”rehellinen” ideayksikkö, jonka tarkoitus on saada tietoa kaverin vanhaintanssiparista].

”Joo”, Safia sanoi. ”Mut entiiä tykkääkse ees tanssii mun kaa.” [Tämä voi olla ajatus itsen heikosta arvosta, mutta todennäköisesti vain pyyntö saada kavereilta sukimista.]

”Hullu”, Roosa sanoi. [Roosa kiistää toiselle pahaa mieltä aiheuttavan itseuskomuksen. Tämä ei ole varsinainen ajatus saati mikään faktuaalinen väite. Kavereiden kesken ymmärretään, ettei se tietysti ole tarkoitettu loukkaavaksikaan.]

”Niin kai se nyt tykkää”, Miisa sanoi. [Miisa osallistuu Safian statuksen nostamiseen. Tanssipari Muhis tuskin on edes vilahtanut Miisan mielessä.]

”No mistä sen nyt tietää”, Safia sanoi. [Safia tykkää tästä sukimisesta, joten pyytää lisää.]

”No sä oot niin nätti”, Roosa sanoi. [Safia on nätti mutta voisi olla olemattakin, se ei ole olennaista.]

”Oot säkin hullun nätti”, Safia sanoi. [Roosan kilttinä kaverina Safia maksaa kohteliaisuuden heti takaisin.]

”No en nyt tiiä.” [Mun vuoro.]

”No oot.”

”En yhtä nätti kuin sä”, Roosa sanoi. [Roosa on kalastanut kohteliaisuuksia kieltäessään oman nättiytensä, mutta hän menee vähän turhan pitkälle, koska seuraavaksi Safia kyllästyy jankkaamaan:]

”No…”

Kenen kaa sä tanssit”, Miisa kysyi. [Roosa on kuitenkin onnistunut pitämään keskustelun itsessään. Tässä Miisalla on ajatuksena saada vastaavanlaista tietoa kuin pätkän alussa. Syvätasolla ehkä olennaisempaa kuitenkin on, että hän nostaa Roosan statusta pitämällä Roosan kiinnostavana puheenaiheena.]

Roosa nosti hartioitaan.

Ketä vaan haluis tanssii sun kaa!” Hande sanoi. [Menestys: Handen innokas (epäkieliopillinen) kehu varmasti piristää Roosaa.]

*

Kun ideayksiköitä on repliikissä useampia, ne on ketjutettava. Tämä voi olla raskas kognitiivinen työ, joten ihmiset ”koristelevat” ideayksiköt täytesanoilla, tauoilla, empimisellä. Tämä lisää puhekielen rönsyilyä ja roskaisuutta. Yleisiä täytteitä ovat konnektorit (ja, tai, mutta…), tyhjät faattiset ilmaisut (niinku, kato, tai siis, öö,) tai viittaukset ajatusprosessiin (emmä tiiä, välil mä mietin et)

Seuraava puhunta on pitkä ja kognitiivisesti sekä emotionaalisesti raskas. Äänessä on vanhempiaan muisteleva 55-vuotias talousjohtaja Tapani Koskikari.

Kyllä joskus sitten 80-luvulla kun isä oli kotonakin vielä, saatto olla liivipuku päällä, olihan se sillon jo vähän poikkeavaa. Sitten kun hänen tilansa alkoi huonontua, mä muistan et isä sano monta kertaa kuinka häntä ei vanhainkodin pyjamiin viedä. Mummi hoiti sitten kotona… Mulla on nyt tilaisuuden kunniaks isän vanha solmio.

Ensimmäiset ajatusmöykyt ovat ”isä oli kotona liivipuku päällä” (voimme kuvitella hänen mielessään häilähtävän visuaalisen muistikuvan) ja ehkä jopa erikseen ”vielä 80-luvulla”. Sitten seuraa puhujan jo aiemmin tekemä tulkinta tästä: ”olihan se poikkeavaa”. Puhekielelle ominainen katkeama osoittaa lauseen kognitiivista raskautta: Tapani aloittaa ”oli kotona” mutta katkoksen jälkeen sanookin ”saattoi olla”.

”Sitten kun hänen tilansa alkoi huonontua” on repliikissä poikkeuksellisen kirjakielinen. (Vrt. täysin puhekielinen muoto ”sit kun sen tila alko huonontuu”.) Tälle on syynsä: isän dementia on puhujalle vaikea aihe, ja hän etäännyttää sitä pakenemalla muodolliseen,  keinotekoiseen kieleen. (Aikoinaan kun kosin vaimoani, tilanne oli sen verran jännittävä, että pakenin helppoon kirjakieliseen fraasiin ”Tuletko vaimokseni” – kirjakieltä jota en normaalisti käyttäisi.) ”Mä muistan” on tyypillinen tyhjä ajatusprosessiin viittaava (ja lähes itsesuggestiivinen) täyte, jolla ostetaan lisää aikaa ja pidetään puheväylä auki. Se toimii siltana seuraavaan yksikköön, jonka ydin on käytännössä sitaatin muotoon puettu väite, jonka voi kuvitella soivan Tapanin mielessä isän äänenpainoilla: ”minua ei vanhainkodin pyjamiin viedä”. Tässä jää pinnan alle isän luonteenkuvaus, hänen ylpeytensä ja itsekunnioituksensa, ehkä jopa petoksen tunne siitä että hänen läheisensä ehdottavatkin moista.

”Mummi hoiti sitten kotona”. Puhuja alkaa olla uupunut tämän päättävän lauseen kohdalla. Hän pitää tauon (…) ja vaihtaa lopuksi uuteen aiheeseen, joka on emotionaalisesti mukavampi ja kognitiivisesti huojentavan konkreettinen: ”Mulla on isän vanha solmio [nyt kaulassa]”. Puhuja osaa katkaista IY:n abstraktilla välihuomautuksella ”tilaisuuden kunniaks”, mikä osoittaa jonkinlaista älyllistä kapasiteettia ja oppineisuutta. Yksinkertaisempi puhuja (tai hermostuneempi) ilmaisisi saman asian ketjuttamalla nämä kaksi yksikköä : ”Mulla on isän vanha solmio kaulassa. Vähän niin kuin tän tilaisuuden kunniaks.”

Todettakoon muuten samalla, että Totuus naisistassa ei ole kirjoitusvirhettä repliikissä:

Se oli se Miko jonka piti tanssii sen kanssa.

Lauseen kuulija, näkökulmahenkilö Tapani, olettaa nimen kirjoitusmuotoa tietämättä, että nimi kirjoitetaan kirjaimella ’k’. Tapania seurataan kirjassa vapaalla epäsuoralla esityksellä, joten kyseessä on kerrontatekninen leikki.

*

No, dialogi ei tietenkään ole elävän puheen nauhuri, vaan se on parhaimmillaan tyyliteltynä. Turha toisto ja liika mutkutotanoinniiku on poistettu. Myös ylenpalttinen murre, kiroilu tai änkytys jne. voi olla raskasta luettavaa. Parhaimmillaan dialogi lähenee runoutta. Mutta vielä keskeisempää on, että se kuvaa puhujien sosiaalisia suhteita ja dynamiikkaa. Se on ihmisen kaltaiselle sosiaaliselle eläimelle tavattoman kiinnostavaa.

En kirjoita dialogia sen tarkemmin kuin muitakaan lauseita. Silti saan useammin kuulla kirjojeni tarkasta dialogista kuin tarkasta lauseesta. Syy lienee yleisestä epäsuhdasta kirjallisuudessamme. Jostain syystä nekin kirjailijat, jotka ovat lauseestaan tarkkoja, usein torkahtelevat repliikkien kohdalla. Epäilen artikkelissani Dialogin jama Suomessa, että emme taida ihan ymmärtää suomen kielen poikkeuksellisuutta siinä kuinka täysin jakautunut se on kirjakieleen ja puhuttuun kieleen. Meillähän käännetään ja kirjoitetaan jopa näytelmiä kirjakielelle. Kotimaisissa elokuvissa tai tv-fiktiossa puhutaan harmittavan usein paperia.

Minusta kotimainen kulttuurimme on tässä asiassa epäonnistunut.

Mitä Alexis de Tocqueville opettaa kirjallisuudesta

Vaikka mitä.

Olen viettänyt talven hyvässä seurassa lukemalla Alexis de Tocquevillen magnum opusta Demokratia Amerikassa. De Tocqueville oli nerokas nuori aristokraatti, joka 1800-luvun alkupuolella kierteli uutta mannerta selvittääkseen mitä tuleman pitää – mitä tämä uusi demokratiahomma käytännössä tarkoittaa, tällä hetkellä Yhdysvalloissa ja jatkossa Euroopassa.

Alexis de Tocqueville 1805 – 1859

De Tocqueville oli aristokratian kasvatti, joten hän pystyi tekemään jotain, mitä me emme enää voi: tarkkailemaan demokratiaa ulkoapäin. Meille demokratia on hyvän synonyymi ja kehityksen huippu, aristokratia hassu jäänne historiankirjoissa. Tietysti me ajattelemme näin. Olemme niin läpikotaisin demokraattisia, että näkemyksemme siitä on pakostakin jäävi. De Tocqueville näki sekä demokratiassa että aristokratiassa niin vahvuuksia kuin heikkouksiakin. Kun Demokratian Amerikassa lukija pääsee yli ensimmäisen kirjan sisältämän Yhdysvaltain mekaniikan esittelyn, hän saa nauttia De Tocquevillen systematisoivasta nerosta, joka tarkastelee oivaltavalla ja luovalla tavalla mitä erinäisimpiä yhteiskunnallisia ilmiöitä. Ajatukset ovat usein hyvin sovellettavissa meidänkin aikapaikkaamme. Muutama sekalainen ote ennen kuin menemme siihen kirjallisuuteen:

Kansa ajattelee yleensä vain yksinkertaisin käsittein. Väärällä käsityksellä, joka on kuitenkin selvä ja tarkka, on maailmassa aina enemmän voimaa kuin oikealla mutta monimutkaisella.

*

On yhtä vaikea kuvitella sellainen yhteiskunta, jossa kaikki olisivat erittäin valistuneita, kuin sellainen valtio, jossa kaikki olisivat rikkaita.

*

Individualismi on viimeaikainen ilmaus, jonka on synnyttänyt eräs uusi käsitys. Esi-isämme tunsivat vain egoismin.

*

Monet seikat materialistien [ateistien] käsityksissä loukkaavat minua. Heidän oppinsa ovat mielestäni turmiollisia ja heidän pöyhkeytensä raivostuttaa minua. Jos heidän järjestelmästään voisi olla ihmiselle jotakin hyötyä, niin hyöty olisi lähinnä se, että ihminen saisi vaatimattoman käsityksen itsestään. Mikään ei kuitenkaan viittaa siihen, että näin olisi. Kun he ovat kylliksi vakuuttaneet, että ihmiset ovat vain eläimiä, he esiintyvät ylpeinä ikään kuin olisivat todistaneet, että ihmiset ovatkin jumalia.

*

Kaikki uskonnot tavoittelevat yleisiä ja ikuisia totuuksia, joten ne eivät voi noin vain antaa periksi kunkin vuosisadan vaihteleville taipumuksille menettämättä auktoriteettiaan.

*

De Tocqueville on ennakoinut myös taipumuksemme loukkaantuayhä herkemmin:

Ihmisten viha etuoikeuksia kohtaan kasvaa sitä mukaa kuin etuoikeudet harvenevat ja pienenevät. Voisikin sanoa, että demokraattiset tunteet roihuavat eniten juuri silloin, kun demokratian kannattajilla on vähiten aihetta tyytymättömyyteen. … Kun olot ovat kaikilta osin epätasa-arvoiset, ei suurikaan epätasa-arvo pistä silmään, mutta kun olot ovat lähes samanlaiset, vähäinenkin erilaisuus tyrmistyttää. Erilaisuuden näkeminen käy sitä sietämättömämmäksi, mitä vähemmän ihmisten välillä on eroja. On siis aivan luonnollista, että rakkaus tasa-arvoon syvenee jatkuvasti tasa-arvon lisääntyessä. Kun sitä tyydytetään, sitä samalla tuotetaan.

Toisessa kirjassa AdT luonnehtii toisaalta aristokraattisen ja toisaalta demokraattisen kirjallisuuden ominaispiirteitä ja sitä miten yhteiskunta muokkaa sen tuottamaa kirjallisuutta. (Kuinka 1800-lukulaista.) Lainaan kohtia, joissa hän tutkii kummankin kompastuskiviä. Näin hän kuvaa aristokraattisen kirjallisuuden uhkia:

Aina vain keskenään elävät ja vain toisilleen kirjoittavat oppineen luokan jäsenet kadottaisivat toisinaan muun maailman kokonaan näkyvistään, mikä syöksisi heidät teeskentelyyn ja vääristelyyn. He ottaisivat käyttöönsä sääntöjä, joita ainoastaan he itse noudattaisivat. Ne vieroittaisivat heidät vaivihkaa terveestä järjestä ja johtaisivat heidät lopulta luonnon ulkopuolelle.

Koska he haluaisivat puhua eri tavoin kuin rahvas, he päätyisivät jonkinlaiseen aristokraattiseen erikoiskieleen, joka on tuskin lähempänä kaunista kieltä kuin kansanmurre.

Demokraattinen kirjallisuus taas:

Demokratioissa eivät suinkaan kaikki kirjallisuutta harrastavat ihmiset ole saaneet kirjallista koulutusta. … Heidän elämänsä keskeisin viehätys ei siis piile näissä nautinnoissa, vaan he katsovat ne ikään kuin tilapäiseksi rentoutumiskeinoksi, joka on tarpeen elämän vakavien töiden keskellä. Tällaiset ihmiset eivät koskaan voi saavuttaa riittävän syvällistä kirjallisen taiteen tuntemusta voidakseen tunnistaa sen hienouksia; he eivät huomaa pieniä vivahteita. Koska heillä on vain vähän aikaa kirjallisuudelle, he tahtovat käyttää sen kokonaan hyödykseen. He pitävät vaivattomasti saatavilla olevista ja nopealukuisista kirjoista, joiden ymmärtäminen ei edellytä oppineisuutta. He etsivät sellaista kauneutta, joka avautuu helposti ja josta voi nauttia saman tien. Ennen kaikkea heidän on saatava uutta ja odottamatonta. He ovat tottuneet käytännölliseen, kilpailulliseen ja yksitoikkoiseen elämään, ja niinpä he kaipaavat kiihkeitä ja vuolaita tunteita, nopeasti ymmärrettävää ilmaisua, selvästi tosia tai epätosia väitteitä, jotka tempaavat heti mukaansa ja menevät melkein tylysti suoraan asiaan.

Luvun lopuksi AdT toteaa:

Kuvailin juuri kahta äärimmäistä tilannetta, mutta mikään kansakunta ei kerralla siirry äärimmäisyydestä toiseen vaan päätyy sinne asteittain lukemattomien eri vaiheiden kautta. Kun kirjallisesti sivistynyt kansa siirtyy äärimmäisyydestä toiseen, koittaa miltei varmasti hetki, jolloin demokraattisten kansakuntien kirjallinen nerous kohtaa aristokraattisen kirjallisen nerouden ja ne haluavat hallita ihmismieltä yhteistuumin. Tämä on ohimenevä mutta erittäin loistelias kausi. Silloin kirjallinen tuotanto on runsasta olematta silti ylenpalttista, ja se on vaihtelevaa olematta kuitenkaan sekavaa.

Tämähän kuulostaa osuvasti Totaalisen romaanin manifestiltani. Manifestissa jaoin kirjallisuuspiirit toisaalta puhtaan taiteen vaalijoihin, toisaalta helpon viihdekirjallisuuden harjoittajiin. De Tocqueville on aristokraattisessa kirjallisuudessa kuvannut meidän aikamme akateemiset elitistit, siinä missä demokraattinen kirjallisuus taas edustaa yleisöä kosiskelevaa viihdekirjallisuutta. Minä suosin kolmatta tietä, joka yhdistää näistä parhaat puolet. Sellainen kirjallisuus yhdistää ”demokraattisen kirjallisuuden” luonnollisen tavoitettavuuden siihen käsityötaitoon ja niihin korkeisiin tavoitteisiin, jotka tekevät kirjallisuudesta hyvässä mielessä aristokraattista.

Vahva suositus tälle klassikolle, jonka Sami Jansson on Gaudeamukselle suomentanut.

*

Edit syyskuu 13: Huomaan, että blogini sisällön voi näköjään yhä osuvammin ristiinlinkata de Tocquevillen ajatuksiin. Kirjoitan siis näköjään asioista, joista hän on jo kirjoittanut. Kaikki on totisesti jo sanottu.

Totuus naisista Viikon kirjana

Pidän tärkeänä sitä, että romaanini liikkuu useammalla tasolla. Totuuden naisista voi lukea vetävänä tarinana yhden perheen kriisistä, mutta samalla se toimii syvemmällä, temaattisella tasolla muun muassa kuvauksena edistyksellisen ja perinteisen maailmankatsomuksen kolahduksesta – mikä on minusta tämän(kin) ajan keskeisiä kysymyksiä.

Ilokseni kerron, että Totuus naisista on nyt YLE:n Viikon kirja. Meillä oli Nadja Nowakin kanssa kirjasta mainio keskustelu, jossa pääsimme pinnanalaisten teemojen pariin. Keskustelusta koostettua radio-ohjelmaa pääsee kuuntelemaan Areenaan täältä:

http://areena.yle.fi/radio/1803278

Kirjailija Joonas Konstig ja Nadja Nowak keskustelevat romaanista Totuus naisista. Tapani on 56-vuotias mies, jolla on hyvä työ muovitehtaan talousjohtajana, vaimo ja kaksi aikuistuvaa tytärtä. Elämässä nimenomaan työ on ollut hänelle se tärkein, kunnes on pakko laittaa Elämän Tärkeimmät Asiat uuteen järjestykseen. Tragikoominen Tapani on aivan pihalla omasta elämästään. Hän on verkatehtailijan poika, josta tuli muovin ammattilainen, muovi-Tapani, joka ei ymmärrä aikuistuvia tyttäriään ja on vieraantunut vaimostaan. Jossain vaiheessa elämää on kuitenkin ymmärrettävä, että tämä on nyt tässä, mitään muuta, suurempaa ei tule. Kirjailija Joonas Konstig ja Nadja Nowak keskustelevat romaanista Totuus naisista. Sampo Mäkelä lukee näytteet.

Haastattelut saattavat aina sisältää pieniä spoilereita, niin nytkin. Jos aiot lukea kirjan, voit tietysti kuunnella haastattelun lukemisen jälkeen. Jos et ole vielä päättänyt lukea kirjaa, toivottavasti keskustelu saa sinut kiinnostumaan siitä.

Eetteritse ohjelma lähetetään uudestaan YLE Ykkösessä sunnuntaina 17.3. klo 8.20.

Tervetuloa, kallis kuulija – juuri sinä!

Kuva Sanna Einola

Kirjallisuuden sopimattomuudesta

Tommi Melenderin postaus Näitä kirjailijoita en voi hyväksyä inspiroi uuteen vertauskuvaan kirjallisuudesta. Jatkakoon se tästä kirjoituksesta, jossa aloitin kirjallisuuden sopimattomuudesta.

Minusta parasta kirjallisuutta luennehtii ja jopa määrittelee epäkorrektius. ”Määrittelee” tarkoittaa, että epäkorrektius ja kiusallisuus ja vaaran tuntu on kirjallisuudelle leimallista, ydinosaamisaluetta, ekolokero.

Tämä saattaa johtua omista ensimmäisistä kokemuksistani nuorena kundina ns. aikuisen kirjallisuuden parissa. Äidinkielen kirjassa esiteltiin tärppeinä liuta kirjailijoita, joita ei ollut tarkoituskaan ehtiä tunneilla käsitellä. Siellä mainittiin sellaisia tekijöitä kuin Philip Roth, ja kun sitten menin lukemaan Portnoyn taudin, olin järkyttynyt. Minun oppikirjassani! Tällaista! Suositellaan! Verorahoilla! Tietävätkö nämä mitä ne tekevät?

Olin kuullut sellaisesta, että antiikissakin oli kirjallisuutta. Kun sain ensi kerran käteeni Catulluksen, paljastui että ne marmoripatsaat runoilivatkin tällaista:

Täyshomot Aurelius ja Furius,

puhkaiskaa perseenne niin että tuntuu.

Kaikkien nuorten runopoikien suosikki Neruda oli sitten sitä mieltä, että runouden tulee olla epäpuhdasta:

Niin olkoon se runous, jota etsimme, velvollisuudentuntoisten käsien tavoin hapon syövyttämä, savun ja hien kyllästämä, virtsan- ja liljantuoksuinen… runous epäpuhdas kuin vaatekappale, kuin ihmisruumis: ruokatahroja ja häpeällisiä asentoja, ryppyjä, havaintoja, unta ja valvetta, profetioita, vihan ja rakkauden julistuksia, villejä eläimiä, vilunväristyksiä, idyllejä, poliittisia oppeja, kieltämisiä, epäilyksiä, väitteitä, rasituksia…

Ja korjatkaa jos muistan väärin, mutta mielikuvissani jossain Henry Millerin kirjassa on kohtaus (se saattaa olla jopa THE mielikuvani Henry Millerin tuotannosta), jossa kaveri tulee huvikseen kutittelemaan päähenkilön pakaroita juuri kun tämä on yhtymässä johonkin prostituoituun. Jonka elimestä on varmaan käytetty ilmaisua kuten ”dityrambinen vittu”. Eikä kyse ole pelkästä irstaudesta, kuten Millerkään ei ollut pelkkä irstailija. (Vituista puhuminen on helppoa, dityrambisista vituista jo jotain muuta.) Miller oli vaarallinen ei rivoutensa takia, vaan koska hän kirjoitti:

Minusta tuntui että suuri tuho oli jo käynyt, etten minä enää koskaan voisi olla todemmin yksinäinen kuin tällä hetkellä. Minä tein sellaisen päätöksen että minä en pitäytyisi mihinkään, en odottaisi mitään, eläisin tästä lähin kuin eläin, petoeläin, maankiertäjä, rosvo…

Minä olen löytänyt Jumalan mutta hän ei riitä. Minä olen kuollut ainoastaan henkisesti. Fyysisesti minä olen elossa. Moraalisesti minä olen vapaa…

Jos minä olen hyeena, minä olen laiha ja nälkäinen hyeena. Minä lähden lihottamaan itseäni.

Vertaa tätä Stephen Dedaluksen credoon: ”Non serviam. I will not serve that in which I no longer believe whether it call itself my home, my fatherland or my church”.

Joku voisi hätääntyä varjelemaan nuoria mieliä tällaiselta, jos ymmärtäisi millaisia kumouksia ne voivat aiheuttaa.

Kun kirjoista tehdään filmatisointeja, kaikki tämä siivotaan pois. Lolitasta Nabokov itse teki mustaa, mutta harmitonta slap stickiä. Tottahan elokuviakin on sensuroitu, mutta elokuva ei ole kirjan tavoin vaarallinen väline, koska siitä puuttuu kirjan intiimiys. Läheinen, yksityinen suhde kirjan henkilöihin, jotka käyttäytyvät sopimattomasti ja paljaasti. Siinä he ovat, pääset heidän ajatuksiinsa ja voit koskettaa heitä paperilla. Eikä kukaan muu tiedä mitä luet.

*

Se vertaus. Osallistut juhliin: ystäväsi menee naimisiin tai setäsi juhlii viisikymppisiään pitkän kaavan mukaan. Kaikki tälläytyvät edustaviksi, juhlapaikka on puunattu ja pöydille siroteltu ruusunlehtiä tai juomalauluvihkoja. Nostellaan maljoja, moikkaillaan tuttuja, on mukavaa. Juhlassa järjestetään ohjelmaa: serkkutyttö laulaa, joku soittaa viulua, pidetään tietovisa juhlakalun elämänvaihesta, isäntä pitää puheen, poikamiesjätkät ovat järjestäneet loppuillaksi hassun sketsin, jota esittäessä on kiedottava pään ympärille kaulahuivi, solmio tai paita.

Esitykset ovat hienoja, olet viihdyttynyt. Mutta ne eivät kuitenkaan ole illan kiinnostavin anti.

Kiinnostavinta on se mitä tapahtuu yksityisesti, kulisseista huolimatta. Sopimattomat katseet, tupakkapaikan juorut. Se kun Raija lähentelee sinua, tai Raimo. Se kun Ari selittää sinulle matalalla äänellä, ettei Maria kutsuttu, koska se oli taannoisella Teneriffan-lomalla haukkunut juhlakalun lapsia äpäriksi. Kaikkien suosikkiserkun tunnustus, että oikeasti hän inhoaa elämäänsä – mutta hänellä on suunnitelma… Kun Kerkko juo liikaa ja tarttuu Herkkoa kraivelista ja uhoaa tappavansa. Ne paljastukset loppuyöstä kahden kesken hämärässä nurkassa yhden liiallisen viinilasin jälkeen. Ne ovat juhlissa kiinnostavinta. Sopimaton ja intiimi, vaarallinenkin.

Sinä päivänä kun kirjallisuudesta poistetaan sopimattomuus ja vaarallisuus, voimme saman tien lopettaa koko lukemishomman ja tyytyä katsomaan Vain elämää.

Rothin kuva minun kopiostani Portnoyta. Hampaat paljastettuna.
Rothin kuva minun kopiostani Portnoyta. Hampaat paljastettuna.

Taiteen poliittisuudesta, eli Tony Halmeen maissipaska

…eli Totaalinen romaani IV

Enteilin taiteen politiikkaa käsittelevää postausta jo täällä Totaalisen romaanin kolmannessa osassa. Käsittelen tässä sitä, miksi ihmiset pitävät erilaisesta taiteesta ja mitä tekemistä sillä on politiikan kanssa. Kaikki johtaa selitykseen sille, miksi Totaalisen romaanin manifestissa kirjoitin estetiikakseni:

6. Romaanin on kerrottava todentuntuisista ihmisistä, kaikenlaisista oikeista ihmisistä. Ei vain kultturelleista ihmisistä, kirjailijoista ja korkeakoulutetuista, ei vain esteettisten teorioiden kouluttamien runkkurinkien rinkirunkuista. Se tarkoittaa myös ihmisiä, jotka eivät ole hyvin kasvatettuja ja poliittisesti oikeaoppisia: ihmisiä jotka eivät lue kirjoja tai lausu d-kirjainta puheessaan, ihmisiä jotka eivät anna rahaa romanikerjäläisille, naisia jotka tupakoivat raskausaikana, miehiä jotka haluavat panna naisia, naisia jotka rakastavat uusnatseja, toivonsa menettäneitä ihmisiä, toivon saavuttavia ihmisiä, turkistarhaajia, ihmisiä jotka kamppailevat arvostuksesta ja ovat valmiita järjettömiin asioihin hävittääkseen nöyryytyksen mahdollisuuden – eikä se saa suhtautua näihin ihmisiin ylimielisesti ja holhoavasti.

*

En ole voinut unohtaa lausahdusta, jonka hollantilaisen oikeistopoliitikon Geert Wildersin väitetään taannoin tehneen: ”Art is a left wing hobby.”  Taide on vasemmiston puuhastelua.

Väite olisi helppo kuitata populistipoliitikon sammakoksi, mutta sitä kannattaa tutkia. Tutkin sitä fiktiviisellä kuvauksella kahdesta kaveruksesta. Ehkä tähän ajatusleikkiin voi suostua tuomatta omia poliittisia kantojaan (todennäköisesti närkästystä Wildersiin) etualalle.

Joten meillä on kaksi kaverusta. Heidän nimensä ovat Kamu ja Kari. Kamu ja Kari ovat vanhoja luokkatovereita ja pelaavat aikuisiälläkin squashia viikottain yhdessä, mutta varovat puhumasta politiikkaa tai mitään muuta vakavampaa, koska he eivät suoraan sanottuna siedä toistensa näkemyksiä.

Kari varautuu. Hän kannattaa vahvaa armeijaa ja säilöö rahaa ja sieniä pahan päivän varalle. Hän tutkii hotellin varauloskäynnit. Kun Karin poika tuli kotiin itkien, että häntä kiusataan, Kari opetti tätä nyrkkeilemään. Kari ei halua naapuriin pakistanilaisperhettä tai asunnottomien yömajaa, eikä hän ole kiinnostunut kokeilemaan huumeita tai kitkarenkaita. Kun hän aikoinaan kuuli ensi kerran, että voin sijasta pitäisi syödä margariinia, hän haukkui moista paskaa puhuvat. Kun hänelle kaksikymmentä vuotta myöhemmin väitettiin, että voi on sittenkin terveellisempää, ei olisi kannattanut vaihtaa margariiniin, hän haukkui moista paskaa puhuvat.

Ulkomailla Karia inhottaa, kun muut eivät ymmärrä hänen kieltään. McDonalds’in valot herättävät hänessä turvallisen tunteen.

Kamu taas tykkää kokeilla uusia ruokalajeja ja eksoottisia maailmankeittiöitä. Hän ei käy joka kerta suihkussa pelin jälkeen. Hän on ostanut uudet silmälasit. Niiden sangat ovat hauskan vihreät. Jos hänelle kertoo, että kaikki mitä hän luulee tietävänsä onkin väärin, hänen kasvonsa kirkastuu ja hän vaatii kuulla lisää. Hän arvostaa sitä, että kaikkea on enemmän: ärsykkeitä eritoten. Hän viihtyy kaupungin keskustassa, jossa vastaan tulee jotain uutta ja jännittävää joka päivä. Kari on muuttanut metsän laitaan, jossa hänellä on oma, aidattu tonttinsa.

Kari antaa rahaa sotaveteraaneille, koska se on velvollisuus, Kamu Amnestylle, koska ihmisillä pitää olla oikeuksia. Kun Kamun poikaa kiusattiin koulussa, Kamu allekirjoitti heti nettivetoomuksen koulukiusaamista vastaan.

Kari on juristi ja reserviläinen. Kamu on kulttuurialalla. Ymmärrettävästi. Taide on kokeilua ja uutta ja uutuudenviehätystä. Kamuismin äärimmäisenä laitana on avantgarde, performanssitaide, kokeellinen runous… Avantgarde perustuu lähinnä uutuudenviehätykseen. Siksi se ärsyttää Karia. Hän ei pidä siitä, että kaikki on uutta. Se on uhka.

Näytelmäkirjailija David Mamet kirjoitti kerran, että avantgarde on vasemmiston nationalismi. Molemmat ovat vastapuoliskolle käsittämättömiä ja itselle pyhiä arvoja.

Sen takia Kamu raivostui, kun Tony Halme aikoinaan kerskui vääntävänsä maissipaskan Kiasmaan taideteokseksi (ja mikä ihme on maissipaska?), ja kun perussuomalaiset ylenkatsoivat ”postmodernia tekotaidetta”. Sen takia poliittista suuntautumista määrittävissä testeissä kysytään suhtautumista nykytaiteeseen, jolla ei luulisi olevan mitään tekemistä sen suhteen, miten yhteiskunta järjestyy. Mutta sillä on paljon tekemistä sen kanssa, miten aivot järjestyvät.

Nämä erot ovat vahvemmin sisäänkoodattuja kuin yleensä ajattelemme. Ne on aika pitkälti hahmoteltu geeneissä, aivoissa ja sisäerityksessä (hahmoteltu siis, ei etsattu pysyviksi). Luulemme päättävämme arvoistamme ja harrastuksistamme ja asuinpaikastamme faktoihin perustuen, mutta yleensä ihminen oikeuttaa sen, mistä ensin tykkää, ja tykkää siitä, mitä hänen genetiikkansa ja sisäerityshistoriansa sanoo. Kamu on uusille kokemuksille avoin, koska hänellä erittyy vähemmän stressihormoni kortisolia ja enemmän palkitsevaa dopamiinia, kun hän joutuu yllättävään uuteen tilanteeseen. Karin hermosto taas reagoi herkästi kaikkeen uuteen uhkana, eikä mahdollisuutena. Välittäjäaineet ja hormonit ohjaavat ihmisen poliittisia näkemyksiä ja sitä, kallistuuko hän äänestämään liberaaleja vai konservatiiveja arvoja. Tietysti vertaisryhmällä ja elämäntavoillakin on vaikutuksensa.

Geert Wilders ja Tony Halme ovat äärimmäisiä Kareja. Heille Kamun arvot eivät ole ainoastaan ei-pyhiä, vaan kuuluvat sellaiseen arvomaailmaan, joka uhkaa rapauttaa heidän ehyttä maailmaansa. He ovat valmiita jättämään koko taiteen kamumaisille hihhuleille.

Juju on siinä, että kumpaakaan ihmistyyppiä ei voi todistaa toista paremmaksi. Mitä todennäköisimmin molempia tarvitaan. Nämä kaksi ovat tuomittuja riitelemään keskenään poliittisessa keinuliikkeessä. Ja hyvä niin. Tosin tämänkin takia en jaksa innostua päivänpolitiikasta.

*

Kamuja tämän lukijoiden joukossa vaivaa tarinani mustavalkoisuus ja kärjistetty ote. Kamut painottavat sitä, kuinka erilaisia kaikki ovat, ja ei saa yleistää, ja kaikki on harmaan sävyjä. Kareja ärsyttää, että heistä tuntuu minun ohjaavan heitä johonkin lapsellisella kertomuksellani, ja he haluaisivat saada jo tietää, mitä tässä väitetään ja onko Konstig heidän puolellaan vai vihollinen. Karit tykkäävät selkeistä rajoista ja päälauseista.

En tunnista itseäni kummaksikaan. Nuorempana olin kyllä paljon Kamumpi kuin nykyään (luin Allen Ginsbergin koottuja runoja Provinssirockissa), mutta nykyään olenkin perheellinen ja asuntovelallinen melkkis, melkein keski-ikäinen. Sen sanon, että minusta Wildersin lausahdus kuulosti raikkaalta. Kotimainen sivistyneistömme on nykyään niin lähellä sen vastakohtaa. Ja tässä jotain, mitä ei yleisesti myönnetä:

Tosiasiassa keskiverto yliopiston käynyt, arvoliberaali valistuksen lapsi on anomalia: hän edustaa koko maailman(historian) poliittisella kartalla ääri-ilmiötä. Koska hänen lähipiirinsä ja FB-kaveristonsa on yhtä edistyksellistä kuin hänkin, hän ei ymmärrä olevansa poikkeama. Todennäköisesti Kamun edustamien ihanteellisten arvojen kannatus lienee ihmiskunnassa ehkä prosentin luokkaa: kartalla heitä esiintyy hajanaisina täplinä lähinnä Pohjois-Euroopan ja -Amerikan yliopistokaupungeissa. Kun Kamu kirjoittaa kirjallisuutta, se pystyy todella koskettamaan vain tätä prosenttia ihmisistä ja on vierasta muulle ihmiskunnalle. Se ei ole minun käsitykseni kirjallisuuden arvosta.

Minusta on relevantti pelko, että kirjallisuus leimaantuisi yksinomaan Kamujen puuhasteluksi. Nykyrunous on sitä jo. Tämän maan Karit saattavat arvostaa runoilijoita näiden erikoiselta tuntuvan luomiskyvyn ansiosta (joitain vanhoja Leinon säkeitä he saattavat osatakin), mutta eiväthän he koe nykyisellä runoudella olevan mitään tekemistä heidän kanssaan. Mitä jos tämä leviää muuhunkin kirjallisuuteen? Karit jäävät lukemaan lähinnä miesten kirjoittamia dekkareita, jos nyt jaksavat sepitteisiin uskoa ollenkaan: sotahistoria sentään on totta.

Siksi en kestä kirjallisuutta, joka pyrkii parantamaan maailmaa. Se on nimenomaan omiaan leimaamaan kirjallisuuden vasemmiston puuhasteluksi. En usko kirjallisuuteen, joka yrittää opettaa lukijaansa ja valistaa tätä samaan maailmankäsitykseen kuin kirjoittajalla on – varsinkaan siihen tylsään yliopistolaiseen perusliberalismiin, joka tällä hetkellä on muodikasta. Siksi romaanien on kerrottava muistakin ihmisistä kuin Kamuista ja siksi romaanien tulee kokeilla kaikenlaisia ääniä poliittisen spektrin eri laidoilta, olivat sitten korrekteja tai ei. Ja mieluiten ei, koska konsensus on kammotus.

*

Artikkelin innoituksena on käytetty Jonathan Haidtin teosta The Righteous Mind, jota en voi suositella kylliksi. 

Kirjallisuus sovintoseksinä

Monet suosikkikirjoistani ovat kohdelleet minua huonosti. Jättäneet minua ne eivät ole.

Kirjoja, jotka ovat olleet minulle eri vaiheissa erityisen tärkeitä, yhdistää jonkinlainen epämukavuus, haaste, vaarallisuus. Ehkä ne ovat vähän turhan totta. Muistan yläasteikäisenä miettineeni Karamazovin veljesten innoittamana, että jos Jumalaa ei ole, kaikki on sallittua, ja se pyörrytti minua: oli ilta, seisoin Lippulaivan torilla ja mietin, että tajuaako kukaan tätä, tajuanko itsekään… Yukio Mishiman Kunnia on katkera juoma sai minut eroamaan tyttöystävästäni ja teki minusta varmaan vuodeksi levottoman. Nuorena luettu Kerouacin Matkalla saa saman aikaan monelle – Jean-Paul Sartren Inho voi parikymppiselle intellektuellille olla vähän aivokuorellisempi versio samasta. Leonard Cohenin ehkä paras luomus, runokirja The Energy of Slaves, oli aikoinaan varsinainen pyrotekninen ansa, se sai minut kirjoittamaan runoja… jotka saivat minut kirjoittamaan kirjoja. Nabokovin Lolitan kiusallisuutta ei tarvinne selittää.

Jne. Sitten saattaa olla loistavan nokkelasti kirjoitettu kirja kuten Jeffrey Eugenidesin Naimapuuhia, mutta jokin siinä on liian turvallista. Sitä seuraa tavattoman onnistuneena teknisenä suorituksena, mutta ei muistele jälkeenpäin. Välit tällaisiin kirjoihin ovat asiallisen etäiset kuin hyvin käyttäytyvillä ihmisillä ainakin. Kiitos, oli oikein hauska tavata (ja ehkä olikin!), näkemiin ja sano tutuille terveisiä.

Tai kirja saattaa olla piinallinen ja epämiellyttävä – ja vain sitä. Se jättää lukijansa heitteille, koettelee ja hylkää. Lukijasta tuntuu, että silmään on virtsattu, että hän on ollut vain väline kirjoittajan purkautumiselle (pahan olon purkamiselle tai ammatillisen todistamispakon). Toivottavasti edes kirjoittajaa helpotti.

Parhaat kirjathan ovat kuin läheisimmät ihmissuhteet: niihin sisältyy enemmän tunteita. Laajempi skaala ja vahvempia tunteita. Tärkeiden ihmisten kanssa riidellään, he meitä satuttavat ja saavat meidät onnettomiksi, miettimään itseämme ja tilaamme. Yhdentekevät ihmiset harvemmin. Tämä on sitä ällönlällyä ja äh, totta, runoilijan opetusta: teidän ilonne on teidän surunne.

Viihdekirjallisuus on sitä, että ostat jonkun tekemään sinulle hetkeksi mukavan olon. Hierontapalvelu. Tai siirappisesti imarteleva eli valehteleva gigolo. (Käytän gigolon metaforaa enkä naisprostituoidun, koska mies tyytyy tässä asiassa vähempään.) Viihde tekee välillä oikein hyvää. Mutta jos kaipaa syvempiä kokemuksia, siihen tarvitaan epämukavuutta ja murhetta, ehdottomasti menettämisen pelkoa ja rumia totuuksia ja vihaa ja riitelyä… kirjalla pitää olla sellaista karismaa, ettei sitä tahdo jättää… ja osa karismasta syntyy kaikesta tästä konfliktista. Ja sovintoseksin on oltava älyttömän hyvää.

Kaksi tarinaamme

Oikeastaan kaikki tarinat voi jakaa kahteen lajiin. On tarina, joka selvittää kuka nai kenet. Pariutumistarina, naimapuuhatarina. Mieti Jane Austenia tai Sinkkuelämää. (Nykyään nämä tarinat kirjoitetaan yhä enemmän partitiivissa: kuka nai ketä.)

Sitten on valtataistelutarina. Kuka voittaa kenet. Paljaimmillaan nämä ovat elämän ja kuoleman kysymyksiä ja häviäjät pääsevät hengestään (sotakirjat, trillerit) mutta tähän sisältyy myös jalostettu kamppailu: kuka päihittää kenet oikeussalissa tai urheilukentällä tai ylennyksiä jaettaessa. Kilpailua. Mutta niin on edellinenkin. Ei tarinaa ilman kilpailua.

Jälkimmäinen aihe on selvän miehinen (Cormac McCarthy ajankohtainen esimerkki), edellinen liitetään vahvemmin naiskirjailijoihin ja -lukijoihin. Mikä on tavallaan erikoista, koska miehiäkin nämä parittelu- ja pariutumisasiat kiinnostavat. Kyse on varmaan lähinnä tavasta, jolla aihetta käsitellään.

Mutta, kaksi tarinaa: rakkaus ja kuolema. Seksi ja väkivalta. Eros ja Thanatos, jne.

Olin ajatellut tätä kahtiajakoa jo kauan ennen kuin tajusin, että aihepiirit soljahtivat elegantisti biologiaan. Evoluutioteoriaan kuuluu nimittän luonnonvalinta ja sitten se ”Darwinin toinen teoria”, vähemmän kuuluisa, mutta aivan yhtä elimellisen tärkeä, seksuaalivalinta. Siinä missä luonnonvalinta käsittelee eloonjäämistä, seksuaalivalinta lisääntymistä. Ei toista ilman toista.

Opiskelin aikoinaan antropologiaa ennen kuin tulin nykyiselle alalle, ja nytkin kun ajattelen ihmistä, abstraktiona, käsitteenä, lajina, ensimmäinen ajatukseni ei ole vanhanaikainen, se on täysin anakronistinen: mieleeni tulee metsästäjä-keräilijä. Siis sellainen heimonsa kesken elävä turkis- tai lannevaatteinen ihminen, joita olemme käytännössä koko lajikehityksemme olleet, kunnes hetki sitten joku Babylonissa meni keksimään yksivuotisten heinäkasvien viljelyn ja rakensimme yhteiskunnat näiden peltojen ympärille.

Kirjailijan edeltäjä tässä kuvitteellisessa heimossa on joka tapauksessa se vanha tuttu tarinankertoja: kaveri, joka kertoo leirinuotion ääreen kokoontuneelle kuulijapiirille tarinoita. Ja nyt, mitä luulette, minkälaisia tarinoita nämä esikirjailijat kertoivat?

Voimme myyttien ja kansanperinteen tutkimuksen pohjalta tehdä päätelmiä, mutta yksi asia, josta olen viime aikoina ollut yhä varmempi: he tuskin kertoivat surkuisia tapauksia, joissa onnettomat ihmiset vellovat angstissa, koska eivät löydä kosketuspintaa reaaliseen taikka osaa kohdata, todella kohdata toisia ihmisiä ihmisinä, tai vasenta kättään, sinänsä. Taikka viikon mittaisia masentavia jatkokertomuksia, jotka olivat ketju toisiaan seuraavia kohtauksia alkoholismista, perheväkivallasta, insestista ja (epä)onnistuneista itsemurhayrityksistä. Ihminen tuskin halusi kuulla tarinoita, jotka imevät elämänhalua sen sijaan että tekevät elämästä elämisen arvoista. Ei, vaan esikirjailijat kertoivat nuotiolla jännittäviä, viihdyttäviä, pelottavia, naurattavia, oivaltavia kertomuksia. Tarinoita, jotka kolhivat ja hoitivat kuulijoitaan, opettivat heitä salavihkaisesti elämään ja kuolemaan samalla kun viihdyttivät. Sellaisia tarinoita joiden yhä uudet variaatiot puhuttelevat ihmistä nykyäänkin, vaikka hänet onkin repäisty leirinuotiolta kaukolämmitettyyn kerrostaloon hiostumaan polyesterivaatteissa ja kuvittelemaan, että se mitä uutisissa kerrotaan, on tärkeää.

Lukijalla on oikeus vaatia kertomuksia, jotka yhä vangitsisivat hänen huomionsa tuolla ikonisella leirinuotiolla. Rakkautta ja kuolemaa, seksiä ja väkivaltaa, miten vain, mutta kerrottuna tavalla, joka saa meidät haluamaan elämää eikä halveksumaan sitä. Jälkimmäisiä varten elämä on liian lyhyt.

Sprezzatura eli taidon kätkemisen taito

Renessanssimiehen käsikirja on kreivi Baldassare Castiglionen (1478 – 1529) keskusteluromaani Hovimies. Siinä keskustellaan Urbinon hovissa siitä, millainen täydellisen hovimiehen tulisi olla. Ihanne on uomo universale, renessanssin yleispätevä monialataitaja, joka paitsi hallitsee sotimisen, painin ja ratsastuksen kaltaiset taidot, tuntee  myös runouden, musiikin ja sulavan käytöksen salat.

Kirjassa on kuvaava kasku naisesta, joka pyytää taistelukentillä kunnostautunutta miestä tanssiin. Mies vastaa, että hän on soturi, soturit eivät tanssi. Nainen lohkaisee, että ehkä miehen sitten pitäisi mennä haarniska päällä asekaappiin odottamaan seuraavaa sotaa.

Eräs keskeinen kyky, jota Castiglione pitää tärkeänä, on tapa antaa tietynlainen vaikutelma itsestä.

…ja käyttääkseni tässä yhteydessä kenties oudolta tuntuvaa sanaa väitän, että on turvauduttava joka asiassa tietynlaiseen huolettomuuteen, joka salaa taidon ja osoittaa sen, mitä tehdään tai puhutaan, tulevan tehdyksi vaivattomasti ja melkein sitä ensinkään ajattelematta.

Siitä luulen tuon viehätyksen suuressa määrin johtuvan. Jokainen näet tietää kuinka vaikeita ovat harvinaiset ja hyvin suoritetut tehtävät, joten niiden helppo suoritus synnyttää mitä suurinta ihmettelyä, kun taas niihin liittyvä ilmeinen voimanponnistus ja tietynlainen väkinäisyys tekee aivan viehätyksetttämäksi ja vähän huomiota ansaitsevaksi jokaisen asian, olkoon se muuten kuinka merkittävä tahansa. Siitä syystä voidaan sanoa oikeata taitoa tai taidetta olevan sen, joka ei näytä sitä olevan; eikä siis ole huolehdittava muusta kuin sen salaamisesta.

Alkukielellä italiaksi tämä outo sana on sprezzatura. Se on kykyä saada asiat näyttämään vaivattomilta ja luonnollisilta. Suvereniteettia.

Miekkailija, jolla on sprezzaa ”sijoittuu valmiusasentoon helposti kuin hänen jäsenensä olisivat siinä asennossa täysin luontevasti ja vaivattomasti”. Tanssija tekee vaikeita ja raskaitakin liikesarjoja, mutta se ei näytä siltä. Balettitanssijassa on sprezzaa. Poliitikolle sprezzaa on kyky esiintyä aina tilanteen tasalla ja lausua luonteva mielipide aiheesta kuin aiheesta.

ballet-dancer-b-w-the-legs-Favim.com-485051

Sprezzan vastakohta on ”epämiellyttävä teennäisyys”, joka haluaa toitottaa taitoa ja tekee kaikkensa tehdäkseen vaikutuksen. Sprezzailija on vaatimaton ja vähäpuheinen eikä suupaltti, ”joka aina vain ylistää itseänsä ja näyttää kiroillen ja kerskuen uhkaavan koko maailmaa”.

Kirjoittamisessa sprezzatura on mitä tärkein hyve. Minun kantani on pitkään ollut, että suuri osa kirjoittajan taidosta menee taidon salaamiseen: siihen, että saa tekstin, tapahtumien, lauseiden, henkilöhahmojen näyttämään syntyneen itsestään, helposti ja nopeasti. Tällaista tekstiä on muodon puolesta helppo lukea, se soljuu eteenpäin. (Sisältö voi olla raskastakin.) Rytmi on luonteva vaikuttamatta itsetehosteiselta. Rakenteen ja taloudellisuuden vähemmän huomattavat hyveet sen sijaan korostuvat. Hyvä tarina, joka saa lukijan mukaan maailmaansa, tarvitsee sprezzaturaa.

Turboahdettu jännäri käänteineen ja käänteiden käänteineen taas yrittää liikaa. Sprezzaa ei osoita myöskään jatkuvasti töksähtelevä ja uudelleen alusta alkava tarinankuljetus, tai tarina, joka ei lähde liikkeelle koskaan: mitä kertomataidon hallintaa se on? Liian kohosteinen kieli, eli kieli, joka kiinnittää huomion tapaan sanoa sen sijasta mitä sanotaan, haiskahtaa myös helposti epämiellyttävän teennäiseltä. Kerskailevan pompöösit kielikuvat eivät vetele.

Sprezzaturaa tavoitteleva toiminta ei saa myöskään olla just so, liian sopivaa, sommiteltua ja kliinistä. Tällainen on ”epämiellyttävää teennäisyyttä”. Pitää olla sulavaa, mutta ei saa olla liian sulavaa, koska se antaa vaikutelman, että on nähty (liikaa) vaivaa. Tämän ajatuksenhan on esittänyt moni, ainakin Haavikko: että tekstissä pitää olla säröä, ettei tekstistä saa hioa kaikkia särmiä pois.

Musiikissa Castiglionen esimerkki tästä: kaksi täydellistä sointua perätysten kauhistuttaa kuuloaistia, koska se osoittaa liian täydellistä harmoniaa. Sitä vastoin pieni riitasointu väliin tuottaa korvillemme iloa.

Täydellinen on liian täydellistä.

Mieleen nousee jotain, mitä Vladimir Nabokov kirjoitti Tolstoista. Tolstoin kerronnassa on hänen mukaansa ominaisuus, joka tekee Tolstoista suurimman venäläisistä kirjailijoista. Tämä ominaisuus haiskahtaa hyvin kätketyltä taidolta:

He discovered a method of picturing life which most pleasingly and exactly corresponds to our idea of time. He is the only writer I know whose watch keeps time with the numberless watches of his readers. […] Tolstoy’s prose keeps pace with our pulses, his characters seem to move with the same swing as the people passing under our window while we sit reading the book.

*

Italian kielessä itse sana ’sprezzatura’ on arkaainen, eikä pieni otantani italialaisista tuntenut sitä ollenkaan. Sana elää kuitenkin internetin menswear-piireissä. Heille sprezzatura tarkoittaa usein sitä, että jätetään munkkikengän soljet sulkematta tai paidan kaulusnapit napittamatta, tai ”unohdetaan” puvun takin hihanapit auki.

Vaikka harkiten tehtynähän tämä on tietysti oikean sprezzan vastaista teennäisyyttä. Todellinen esimerkki sprezzasta pukeutumisessa olisi sitä, että kukaan ei arvaa pukeutumisen eteen nähdyn vaivaa. Henkilö näyttää hyvältä, mutta on vaikea sanoa, miksi hän näyttää hyvältä, koska hän ei ole tehnyt mitään huomiotaherättävän erikoista. Ja itse hän tokaisee, että kunhan nyt jotain heitin päälle.

teuvo_hakkarainen_yle

Pertsan ja sprezzan raja on häilyvä, mutta olemassa.

Mikä paljastaa, että sprezzatura on itse asiassa hirveän läheistä sukua sekä brittiläisten  käsitteelle understatement että amerikkalaiselle käsitteelle cool. Mutta näiden analysoiminen ei ole kovin understated eikä vähääkään cool, joten se siitä. Pidetään tämä meidän välisenä.