Ensin itsestäänselvyys: tiede on hyvä asia. Blogiani lukeneet tietävät, että seuraan tiedettä innokkaasti ja olen tieteelle hyvin myötämielinen. Tämän tarkoitus ei siis ainakaan ole haukkua tiedettä, teen vain huomautuksen, joka on mielestäni tärkeä ja jota ei liian usein tehdä.
Olin kirjoittanut postauksesta ensiluonnoksen, kun uutisoitiin tästä Stephen Hawkingin musta-aukkouutisesta. Ilmeisesti mustia aukkoja ei olekaan olemassa. Hawking myönsi erehtyneensä. Yleisesti ottaen on hyvä asia jos joku myöntää olleensa väärässä. Hän on silloin viisaampi kuin aiemmin, ja hänellä on luonnetta myöntää se. (Jostain syystä ihmisillä on kuitenkin tapana haukkua ihmisiä, jotka ovat oppineet jotain, takinkääntämisestä.)
Joka tapauksessa (ja edelleen, kuten blogini lukija varmaan on huomannut ja mahdollisesti saanut jo tarpeeksi) olen kirjoittanut paljon evoluutiotieteen lisäksi maailmankatsomuseroista: mikä esimerkiksi tekee toisista ihmisistä liberaaleja ja toisista konservatiiveja? Keskustelin aiheesta yhden tiedettä seuraavan ystäväni kanssa, ja hän oli lukenut tutkimuksen, jonka mukaan tytärten saaminen tekee ihmisestä liberaalimman. Hänen mielestään se oli totta.
Minä taas olin juuri lukenut tutkimuksen, että tyttäret tekevät isästään konservatiivisemman, ja olin sitä mieltä että se on totta.
In newly published findings that challenge earlier research, Dalton Conley of New York University and Emily Rauscher of the University of Kansas found that having more daughters than sons and having a daughter first “significantly reduces the likelihood of Democratic identification and significantly increases the strength of Republican Party identification.
Not only is the daughter effect statistically significant, it’s substantively large. They found that overall, “compared to those with no daughters, parents with all daughters are 14% less likely to identify as a Democrat….[and] 11% more likely to identify as a Republican than parents with no daughters,” they write in the journal Sociological Forum.
Credit: John Carleton
Periaatteessa tuoreen tutkimuksen opetuksen voisi summata: ihmiset/miehet, joilla on naisia, joista he pitävät huolta, tuppaavat keskimäärin tulemaan vähän konservatiivisemmiksi. (Trivers-Willard-hypoteesin mukaisesti vaikutus katoaa niiden kohdalla, jotka vaativat vähemmän lapsenlapsiltaan, ja on toisaalta voimakkaampi niillä, jotka ovat satsanneet tyttäriinsä enemmän ja vaativat näiltä myös enemmän.) Huomaa, että tämä tutkimus tosiaan kumoaa aihemman tutkimuksen aiheesta ja päätyy päinvastaiseen.
Sellainen jälkiviisaus on niin helppoa: no kyllähän tuo tiedettiin. Näinhän se menee. Mutta me osaamme soveltaa tätä jälkiviisautta päinvastaisiin tuloksiin.
Tämä on se vaara, joka tieteeseen aina sisältyy. Ystäväni oli soveltanut lukemaansa aiempaa tutkimusta ja todennut sen ”oikeaksi” omalla kohdallaan: tyttären isänä hän tykkää mennä shoppailemaan tyttärensä kanssa ja ostella helpommin kaikenlaista mukavaa vastaantulevaa (tämän hän tulkitsi liberaaliksi käytökseksi, minkä huumori ei mennyt meiltä hukkaan).
Ihmisestä voi sanoa mitä vain ja olla oikeassa, Lipasti sanoi. He olivat kahdestaan sen toimistolla Kilossa lähellä oikeustaloa, paperipinoja täynnä olevassa pienessä huoneessa, jonka ikkunalauta kukki hyvin kasteltuja viherkasveja. Päinvastaisia asioita: ihminen on hyvä, kyllä, ihminen on paha, aivan. Kaikki ihmiset ovat kiinnostavia; ihmiset ovat yleensä hirveän tylsiä. Jokainen ihminen on tärkeä. Harva meistä on korvaamaton, harvaa meistä pitkään kaivattaisiin. (Totuus naisista)
Sama evoluutioteorian suhteen, tai ei itse evoluutioteorian, vaan sen kulloinkin tarjoaman kuvan ihmisestä. Varhaisin tulkinta 1800-luvulla oli usein sosiaalidarvinistinen, eli että evoluutioteoria todistaa elämän olevan kaikkien sota kaikkia vastaan. Neuvostoliitossa uskottiin lysenkolaisuuteen, jonka mukaan opitut ominaisuudet periytyvät: tämä oli käytännössä välttämätöntä, koska kommunismi edellytti, että ihmiset paranevat jatkuvasti. Yleisestikin evoluutio tarjosi pitkään kuvaa ihmisestä ja geenistä itsekkäänä. Nykyään taas törmää yhä useammin painotuksiin, että ihminen onkin sosiaalinen ja yhteistyökykyinen ja luonnostaan kykenevä hyvyyteen ja altruismiin. Jopa kerran jo vääräksi tuomittu ryhmävalintahypoteesi on tekemässä paluuta: eli luonnonvalinta ei toimi ainoastaan yksilöiden tasolla (kuten ennen geenien löytämistä uskottiin) tai geenin tasolla vaan myös ryhmien tasolla. Ja jopa jonkinlainen ”lysenkolaisuus” on palaamassa epigenetiikan kautta – elämänkokemukset muokkaavatkin perimäämme.
Tiedon kertyminen on hyvä asia, mutta huonompi aina niille, jotka uskoivat liian orjallisesti sitä tieteen tarjoamaa kuvaa, joka osoittautuikin vääräksi. Ja me teemme tätä kaikki koko ajan. Ihmiset käyttäytyvät vähän sen mukaan, miten luulevat ihmisen käyttäytyvän. Erään klassisen tutkimuksen aiheesta mukaan, ne oppilaat joille oli kerrottu taloustieteen tunnilla, että ihminen on itsekäs olento, käyttäytyivät jatkossa itsekkäämmin kuin verrokkiryhmä.
Ensin se vanha juttu, joka kestää toistamista: Tiede on yhtä erehtymätön kuin tekijänsä, ja erehtyminen on inhimillistä. Valtaosa tiedemiehistä on ensin ihmisiä ja vasta sitten tieteilijöitä. Tämä tarkoittaa, että he ymmärrettävästi haluavat esim. jäädä eloon mieluummin kuin kuolla tieteen puolesta. Arkisemmalla tasolla ihmisestä on mukavaa menestyä ja vaikka vaurastua ja saada ihailua ja rahoitusta ja nimeä. Joskus nämä inhimilliset asiat ovat ristiriidassa tieteellisen totuuden kanssa ja joskus silloin inhimillinen puoli vähän voittaa, ja älykkäät ihmiset ovat hyviä perustelemaan asioita itselleen ja toisilleen. Se on tärkeä muistaa, eikä tässä ole mitään kovin uutta. Mutta nämä Hawkingin ja ennen kaikkea Conley-Rauscherin tapaukset voivat opettaa muuta. Ne opettavat tieteen lumevaikutuksesta.
Sillä tämähän on eräänlainen plasebovaikutus. Plasebopillerin sisältö on perunajauhoa, mutta jos ihminen silti uskoo pilleriin, tällä uskomisella on vaikutus ihmisen terveyteen. Samoin jos tiedemies puhuu puutaheinää, mikään ei ole oikeasti muuttunut, mutta uskomisella on vaikutus käyttäytymiseen. Uskommeko sitten, että on olemassa mustia aukkoja tai ei ole, mikään avaruudessa ei ole tainnut muuttua, mutta mustat aukot ovat silti ilmestyneet meidän sosiaaliseen todellisuuteemme, kirjoihin, sarjakuviin, lauluihin, jne. (Tällainen tieteen vanheneminen on muuten kirjailijalle uhka, olen kirjoittanut siitä täällä.)
Esimerkkejä voisi keksiä enemmänkin, mutta varmaan olisi hyödyllisempää, jos lukija miettisi omaa maailmankuvaansa muuttaneita tiedeuutisia ja tutkimuksia.
Joten pari tärkeää huomiota tieteen lumevaikutuksesta kaikille meille, jotka aikovat kuunnella tiedettä jatkossakin:
– Tiede on aina keksinyt lopullisen totuuden. Ja sitten tulee uusi.
– Tiede, etenkin sosiaalitieteet, kertovat meille tarinoita itsestämme. Aina kannattaa olla tarkkana, kun sinusta kerrotaan tarinoita. Tarinoilla on suuri voima.
– Vaali sellaisia asioita kuin arkijärki, kulttuuriperintö ym. – kaikkea joka voi suojata liian sokealta uskomiselta tuoreimpiin tiedeuutisiin.
Nappikaulus on paradoksi: ei ”oikea kaulus” mutta kaulus silti; napit antavat siihen särmää, kuria ja hallintaa, mutta samalla kaulus on pehmeä ja rento. Nappikaulus on rentoa kurinalaisuutta, pehmeää särmää.
Joonas Konstig 