Uncategorized

Vapaa tyyli – Miehen pukeutumissäännöt ja kuinka niitä rikotaan

/ JK / 2 kommenttia

Kaikki ajat lie ristiriitaisia, mutta tässä yksi omalle ajallemme leimallinen ristiriita: toisaalta on tunkua saattaa yhä enemmän asioita julkisen sääntelyn ja valvonnan alaiseksi; toisaalta elämän pitää olla mahdollisimman rentoa ja cool, ei saa spennata liikaa taikka nipottaa ja tuomita. Edellinen mahdollisesti johtuu valtio- ja liittovaltiokoneiston itsensäruokkimisprosessista, jälkimmäinen on jatkumoa kuusikymmentälukulaiselle yksilönvapauden ja pidäkkeettömän itseilmaisun pyhittämiselle. Miestenvaatekauppiaatkin muistavat aina mainita, kuinka rento tämä takki on ja kuinka kaikki ”sopii farkkujen kanssa”, tuon rentouden konkretisoituman.

Itseilmaisu on arvo, joka on nykyään monille maallisesti pyhä. Sana ’pyhä” tässä yhteydessä tarkoittaa, että se voittaa rationaalisen ajattelun: Jos näin on sinulle, koet suorastaan loukkaavana sen, että joku esittäisi sääntöjä sille, miten sinun tulisi pukeutua.

Miestenvaatetus tarjoaa hyvän esimerkin suhtautumisestamme sääntöihin. Klassinen pukeutumisetiketti vapautti miehen vapaudesta: hänen ei tarvinnut miettiä, miten joka päivä tulisi pukeutua. No pukuun, kuten joka päivä. Kaupungissa ja klo 18 jälkeen käytettiin mustia nahkakenkiä, maaseudulla ruskeita. Paita on valkoinen tai muuten vaalea, solmio tummempi ja niin edelleen.

Kuusikymmentälukulaista tällainen yksilönvapauden kanavoiminen tietysti ahdisti, joten pukeutumisetiketti rikottiin, solmiot saksittiin ja niin edelleen. Nyt jokainen oli vapaa pukeutumaan vaikka niin rumasti kuin halusi. Sanon ”rumasti” siksi, että se se klassinen tapa pukeutua oli olemassa ihan syystä: sillä miehestä sai yleensä parhaimman mahdollisen näköisen itsensä, joten neljässä tapauksesta viidestä sen hylkääminen teki hänen ulkoasustaan vähemmän edustavan. Sääntöjen ja tapojen oli tarkoitus auttaa. Ne olivat kavereita. Tyylitajua voi olla, mutta se ei ollut välttämätöntä onnistumiselle – kuten vapaassa pukeutumisessa. Mutta 60-luvun nuoret eivät ehtineet oppia tätä ennen kuin jo keksivät, että säännöt sortavat, ne olivat vihollisia.

Ei lähdetty siihen tylsään.

***

Miesten puku on katsos täydellisin vaatetus pukeutumisen historiassa. Se on valmiiksi hiottu kokonaisuus, jota muuttamalla voi vain pilata sen. Sen runkona on samasta kankaasta tehdyt housut ja takki. Kangas on villaa, koska villa laskeutuu kauniisti, pitää muotonsa, on talvella lämmin ja hengittää kesällä. Istuva puku tekee kantajastaan sopusuhtaisen, muokkaa tämän kehon suhteita kohti ideaalimittoja kuin renessanssitaiteilija sommitteli patsasta. Housut ja takki muodostavat katkeamattoman jatkumon, joka saa kantajansa näyttämään pitkältä ja sulavalta. Takin kaulus ja kainalosta olkapään kärkeen leikatut olkasaumat muodostavat kärjellään seisovan kolmion, joka mitätöi mahan ja korostaa hartioita. Solmio vetää katseen ylös kasvoihin. Kaulus toimii kasvojen kehyksenä kuten taideteoksella on kehys.
Vaihda paita tummaksi (kuten nykyään monet tekivät), ja vaalean ja tumman kontrastin synnyttämä kolmio katoaa ja sitä kautta koko puvun ajatus. Jätä pois solmio, ja kaulassa on aukko, repeämä, kaulus ei enää kehystä päätä – kaula näyttää makkarapötköltä, vanhemmiten täynnä uurteita, jänteitä ja kuoppia. Sörki kokonaisuutta pienelläkään tavalla ja kokonaisuus kärsii. Sama kuin tökkäisi kynällä mekaanisen kellon koneistoon ja olettaisi että se siitä paranisi.

Noin kuvasin entisen villakangasteollisuusjohtaja Tapani Koskikarin ajatuksia miestenvaatetuksesta ja yhteiskunnasta romaaniin Totuus naisista. Vaikka Koskikari on ajallisesti kuusikymmentälukulainen, henkisesti hän edustaa tässä kohdin sille vastakohtaa.

Kun tutkin romaania varten klassista vaatetusta, en ollut kiinnostuksessani yksin. Menswear, kuten sitä nykyään kutsutaan, on pienoinen buumi Internetissä. Tähän saumaan sattuu tuore kotimainen miestenvaatetusopas, Jani Niipolan Vapaa tyyli. Miehen pukeutumissäännöt ja kuinka niitä rikotaan. (Johnny Kniga 2014; kursivointi alkuperäinen)

Vapaa tyyli puhuttelee juuri kuusikymmenlukulaisen jatkumon yleisöä. Takakansi rauhoittelee vallankumouksellista itsensäilmaisijaa: ”Eikä tyylissä ole kyse pingottamisesta vaan harkitusta huolimattomuudesta ja ilottelusta… Vapaa tyyli kertoo maukkaasti pukeutumisen säännöistä ja siitä, miten niitä rikotaan. … Tästä alkaa tyylivallankumous!” (kursivointi omani)

Kaikki on siis rentoa ja itseilmaisevaa ja cool (tai sprezzatura, mikä käsite onkin kuin luotu tähän tarkoitukseen), vaikka joitain pukeutumissääntöjä pitääkin ensin opettaa. Käytännössä tämä suhtautuminen on ristiriidassa itsensä kanssa: on niin kiire painottaa rikkomista, ettei aloitteleva lukija varmaan ehdi oppia sitä, miksi ne säännöt ovat olemassa. Näin lukija todennäköisesti lähtee vapaasti sooloilemaan ja sooloilun seurauksena hän on yleensä ikävämpi silmälle kuin sooloilematta. Tyyliarvot kärsivät itseilmaisuarvojen alla, mikä on tietysti ok, mutta tyylioppaalle vähän ristiriitaista. Rentous edellä mennään. Seurauksena on mm. pukuja tennareiden kanssa, look, joka oli minusta hauska kahdeksantoistavuotiaana. Mutta nämä ovat tietysti makuasioita.

Tämän pitkällisen johdatuksen jälkeen totean, että on kirjalla ansionsakin. Formaalien tilaisuuksien pukukoodia ei kirjassa suositella rikkomaan (hautajaisissa ja toisen häissä ei kerätä huomiota, koska juhlat eivät ole sinun), hyviä kenkiä rakastetaan ja solmioita (niitä on pakko rakastaa, muuten niitä vihaisi). 7Camicie-paitoja onneksi kammotaan. Tehdään selvä ja välttämätön ero muodin (paha) ja tyylin (hyvä) välillä. Niipola painottaa, että vaatteiden tulee kestää pitkään ja ikä saa sympaattisesti näkyä. Yksi päällikkö* kuva Urho Kekkosestakin kirjassa on. Muuten kuvitusta on vähänlaisesti, GQ on ylin auktoriteetti ja ikävä kyllä kieli on välillä kuin samasta lehdestä huonosti suomennettua.

Kirjoitin aiemmin jokamiehen kirjastoon kuuluvan kaksi pukeutumisopasta: toinen on amerikkalaisen Alan Flusserin Dressing the Man (ei suomennettu) ja se toinen on saksalaisen Bernhard Roetzelin Herrasmies. Odotellessa sitä kotimaista miestenvaatetusopasta, joka kaksikon seuraan kiilaisi, ja jos kömpelö suomi ei haittaa, Vapaa tyyli käy johdatuksesta, joka saattaa herättää kiinnostuksen aiheeseen.


* ’päällikkö’, adjektiivi.
Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Edit: Se kotimainen miestenvaatetusopas, joka kolmanneksi joukkoon kiilasi, tuli keväällä 2015: Ville Raivion Klassikko.

Maailmanhistoria liberaalin ja konservatiivin mukaan

/ JK / 7 kommenttia

Oliko ennen paremmin, vai onko kehitys menossa kohti valoisampaa tulevaisuutta? Riippuu maailmankatsomuksesta. Koska taannoista postaustani nykykirjailijoiden maailmankatsomuseroista ei tunnuttu ymmärrettävän (oma katsomus on hankala tuntea, koska sitä varten pitäisi tuntea se toinenkin), jatkan aiheesta. Kuvailen tässä maailmanhistoriat fiktiivisen liberaalin ja konservatiivin mukaan.

Liberaali tarina hallitsee ylivoimaisesti mediaa ja julkista keskustelua. Se on Edistyksen tarina:

Ennen oli pimeää, ja pimeyden keskellä miehet hakkasivat naisia ja lapsia, kunnes kuolivat sydänkohtaukseen. Kaikkialla ihminen oli hierarkioiden ja tapojen ja pappien kahlitsema, vaikka hänen olisi koko ajan pitänyt olla vapaa. Tätä jatkui vuosituhansia, kunnes hitaasti länsimaisissa yliopistoissa herättiin huomaamaan nämä kahleet. Ihmiskunnan tietoisuus alkoi kasvaa. Nyt tulevaisuus näyttää niin kirkkaalta, että on pakko pitää vaaleanpunaisia aurinkolaseja.

 

You may say I’m a dreamer, but I’m not the only one. Perhaps one day you’ll join us, and the world will be as one.

Tarina on niin tuttu, ettei tarvinne jatkaa. Nykykirjallisuutemmekin on voittopuolisesti tätä. Liberaalin tarinan tunnistaa jo partikkeleista. ”Vielä” on yleinen: ”vielä on pahaa jäljellä, naisia kohdellaan vieläkin epätasa-arvoisesti, asenteita pitää vielä muokata.”

Miksi asenteita on pakko muokata? Koska toinen osa ihmisistä on konservatiiveja, ja heillä on oma maailmanhistoriansa.

Konservatiivinen maailmanhistoria

…on rappeutumisen kertomus. Jos Liberaalien partikkeli oli “vielä”, konservatiivien partikkeli on “enää”: nuoriso ei enää kunnioita vanhempiansa, vanhemmat eivät osaa kasvattaa lapsiaan tai kouluttaa koiriaan. Rikoksista ei enää rangaista, vaan niistä pääsee pahimmillaan hotelliin pelaamaan Playstationia. Rikollisia ehkä jopa suojellaan rangaistuksilta, koska ne pilaavat fiilikset ja rankaiseminen on liian dauneria nykyaikaan?

Omaa kulttuuria ei enää kunnioiteta. Omaa uskontoa parjataan, toisten uskontoja ihannoidaan. Konservatiiville nykyhistoria on entropian lisääntymistä, sekasorron lisääntymistä kun sitä kahlitsemaan syntyneet traditiot, juuret ja ihmistenväliset siteet revitään. Nykyaikana ihmisiä ei enää yhdistä mikään, he eivät kokoonnu samojen symbolien ja tapojen alle (lipun, Suvivirren, ruokapöydän jne.), joten he ovat yksin kotona riitelemässä internetissä. Kaikkialla ihminen on yksin, vaikka hänet on luotu olemaan yhdessä.

Ennen ihmisillä oli velvollisuuksiakin, nykyään puhutaan vain oikeuksista. Isänmaata luovutetaan taistelutta toisten maanosien muukalaisille. Omista arvoista luovutaan heti ja ilmaiseksi, possuistakin. Omia ei saa enää puolustaa, koska nykyään kaikkien pitäisi olla yhtä omia. Konservatiivit valittavat usein, että näistä asioista ei myöskään saa puhua, koska liberaalit poliittisen korrektiuden kautta manipuloivat diskurssia omiin tarkoituksiinsa.

Ennen ihmiset välittivät toisistaan ja Helsingissä oli turvallista käydä. Nyt ne liberaalit kehtaavat vielä ihmetellä, että miksi olemme yksinäisiä ja syömme masennuslääkkeitä emmekä auta tuntemattomia.

Ja kaiken tämä seurauksena liberaalien oma elämä on mennyt niin onnettomaksi, etteivät he halua enää lisääntyä. Jos nyt edes parin osaavat pitää. Mokomat liberaalit eivät usko avioliittoon, he uskovat homoavioliittoon. He eivät usko lisääntymiseen, he uskovat että keinohedelmöityshoidot on taattava kaikkien saataville. He eivät usko Suomemme heimon jatkamiseen: he eivät usko heimoihin.

Yllä oleva on siis kärjistystä. Asteen vakavammin jatkaakseni: kun olen miettinyt järkevää konservatiivista kritiikkiä nykyaikaa kohtaan, tärkeintä siinä on nähdäkseni nykyajan individualismin haittapuolet. Puuttuu sekä vertikaalinen yhteys, ajallinen jatkuvuus menneisiin ja tuleviin sukupolviin, että horisontaalinen yhteys, siteet muihin kuin omaan itseen. Ollaan saaria. Nykyliberalismi repii ihmisiltä juuret, ja sen on pakko vähätellä kaikkia muita identiteetin rakennuspalikoita kuin kuulumista liberaalin universalismin utoopikkoihin: Ei saa enää nähdä suomalaisia ja ei-suomalaisia, vaan “kaikkia ihmisiä”. Ei olla kristillisiä, koska maailmassa on muitakin uskontoja, ja heti ne ovat yhtä hyviä kuin omamme, jos ne pääsevät maamme rajojen sisäpuolelle. (Vaikka rajoihin ei toki uskota.) Ei olla enää poikia ja tyttöjä, koska Vantaalla syntyi lapsi, joka ei osannut päättää, ja herkkätunteisuudesta häntä kohtaan meidän muidenkin pitää hylätä sukupuolemme. Ja niin edelleen. (Paranoian tyylilajiin lipsahtaa melkein huomaamattaan, kun näistä asioista kirjoittaa.)

Kaiken siteiden katkomisen ja identiteetin sekoittamisen seurauksena me olemme yhtä tuuliajolla kuin tämä kaveri:

Oma kokemus on se, etten tajua mistään mitään. En ymmärrä, miksi asiat on itselle niin vaikeita. Miksei asiat onnistu? Miksi pettyy, miksi on tyytymätön, miksi ahdistuu, miksi loukkaantuu niin herkästi, miksi ei osaa tehdä päätöksiä? Sitä yrittää ymmärtää, miten oppisi rakastamaan selkeämmin, hyväksymään omat ja muiden vajavaisuudet. Ja kaikki tuntuu ihan mahdottomalta. (Kaspar Hauserin ohjaaja Akse Petterson)

Ja liberaalien mielestä tämä on ei vain normaalia, vaan jopa toivottavaa: “Mutta toihan on tervettä, sehän on suorastaan vaarallista jos väittää tietävänsä jotain, elämään kuuluu kaiken hämmästely ja pihalla olo!” Toki, mutta mutta. Hei.

***

Kuka hyötyy Edistyksen tarinan nykyisestä voittokulusta?

Olen alkanut epäillä, että ehkä poliittinen oikeisto.

Ei vasemmisto, vaikka se on keskimäärin liberaalimpaa. Katais-Stubb-oikeiston talousliberalismi on myös arvoliberaalia, mutta uusliberaali talouspolitiikka repii enemmän yhteisiä siteitä kuin rakentaa. Koska koheesio heikkenee, ihmiset segmentoituvat omiin piireihinsä. Hyvinvointivaltiota ei haluta maksaa (sen maksavat parjatut valkoiset, yksityisautoilevat miehet), jokainen maksaa yhä useammin omansa: omat lääkärinsä, koulunsa, leikkipuistonsa, hengelliset tarpeensakin. Ihmiset luopuvat yhteisestä herkemmin, koska eivät koe sitä enää omakseen. Joten he pitävät rahansa mieluummin itse. Kukin hoitakoon omansa. Tulevaisuudessa koulutkin saattavat muuttua: tulee liberaalien katsantoneutraaleja kouluja, joihin maahanmuuttajat menevät bussilla, ja konservatiivisia kouluja, joissa on suomalaiskristilliset perinteet, eksklusiivisemmat hinnat ja automaattitaksikuljetus.

Vasemmisto vastustaa tällaista yhä, mutta arvoliberaaliudella vasemmisto saattaa siis kantaa ääniä talousliberaalille oikeistolle.

Mahdollisesti, ehkä, voisi olla ajattelemisen arvoista josko. En yritäkään todistaa tätä. Liberaalin maailmankatsomuksen parhaisiin perinteisiin kuuluu se, että on olemassa vapaiden intellektuellien joukko, joka saa käyttää luovuttaan kaiken maailman hypoteesien tekoon.

*

(Ylläolevat katsantokannat ovat siis kärjistyksiä, fiktiivisten olkinukkejen puhetta. En väitä juuri sinun sanovan näin. Käytän sanaa liberaali amerikkalaishenkisessä nykymerkityksessä, en siis  tarkoita klassista liberalismia.Tosielämässä ihmisten historiakäsitys on yleensä näiden sekoitus tai välimuoto. Liberaali ei ole optimistin synonyymi tai konservatiivi pessimistin, vaikka tämän esityksen muodosta voisi sen harhaluulon saada.)

Olen kirjoittanut aiheesta aiemmin jo kohtuuttoman paljon, esim. 1, 2, 3, 4.  Kurja työ mutta jonkun se on tehtävä.

Venäjä, selitettynä

/ JK

Viimeaikaisten geopoliittisten tapahtumien pitäisi kaiken järjen mukaan aiheuttaa myyntipiikin Like-kustannukselle. En nimittäin tiedä parempaa tapaa tutustua venäläisyyteen kuin kirjailija Viktor Jerofejevin tuotanto. Paitsi että Jerofejevin lauseen taju on huomattava, hän osaa panna maansa poikki ja pinoon erittäin viihdyttävällä tavalla. Suosittelen lämpimästi tässä yhteydessä erityisesti seuraavia teoksia:

* Venäläisen sielun ensyklopedia (2009, suom. Jukka Mallinen) oli mielessäni Sotshin kisojen alla, kun protestanttisen etiikan maista tuli toimittajia ilmeisesti ensi kertaa Venäjälle ihmettelemään paikallista rakennuskulttuuria. Muistattehan tämän etnosentristisen naureskelun: kyllä ne mokaavat kaiken – tässäkin vessassa on yleisöpaikkoja!

Lähde: http://uk.eurosport.yahoo.com/blogs/thesochinetwork/loo-others-having-view-toilet-gaffe-sochi-081953714.html

Se nosti mieleeni tämä kohtauksen Vysnij Volotsekin huusseista:

Julkiset käymälät Venäjällä ovat enemmän kuin valtatie isänmaan historiaan. … Huussit pelasti vahva vierasheimoisia vaikutuksia vastustava asenne. Meillä on millä ylpeillä. Me olemme voittaneet sovinnaisuudet. Olemme siirtyneet avoimeen huussiavaruuteen. … Olen nähnyt paljon satumaisia huusseja [Venäjällä], ne ovat kaikki tavalla tai toisella epäkunnossa ja paljastavat epäsuorasti lännen filosofisen hössötyksen, mutta missään en ole nähnyt sellaista bysanttilaista ihmettä kuin Visnij Volotsekissa.  Siellä miesten ja naisten osaston välinen seinä ei lähde alhaalta vaan ylhäältä, katosta. Päätä ei näy, mutta kaikki muu on kuin vitriinissä. Kaiken ikäiset eukot istuvat rivissä, kusevat ja paskantavat tunteella reikiin, päättömänä. Alushousuja, anatomiaa, piereskelyä ja talk showta. Kuka polttaa, kuka lukee lehteä, kuka keskustelee päivänpolttavista aiheista, kuka vain pinnistää kiihkeästi kaiken muun unohtaen. Eroottinen teatteri, tuijota niin kauan kuin haluat, vaikka lemu on tietysti sakea. Me tulimme sieltä ulos ja päätimme olla matkustamatta pidemmälle. Miksi? Kaikki on synnyinmaassa muutenkin äärimmäisen kiihkeää. (osoitteleva kursivointi omani)

* Sittemmin tilanteen vakavoiduttua Krimin tapahtumien jälkeen olen palannut satiirisen romaanin Hyvä Stalin (2007, suom. Jukka Mallinen) visioon venäläisestä vallankäytöstä. Tämä näyte löytyi kirjaimellisesti ensimmäiseltä avaamaltani sivulta:

Venäläinen valta on läpinäkyvä. Se on luotu herättämään inhoa lännessä. Pasternakin vainoaminen, Hrustsevin kenkä YK:ssä, Tsekkoslovakian miehitys – kaikkialla on samat pelottelun piirteet. Sellaisten tekojen hienostuneisuus perustuu siihen, että ne herjaavat törkeästi inhimillisiä arvoja, joille sivilisaatio rakentuu. Lapsuudessa meille sanottiin: sama kuin pieraisisi lammikkoon. Ihailen Venäjän valtion kykyä pilata maineensa.
Mutta vallanpitäjien kasvava ärtymys on minusta ymmärrettävä, ja tunnen sitä kohtaan jopa empatiaa. Maassa ei ole kaikkein yksinkertaisintakaan järjestystä, lain kunnioitusta. Venäjän laki on aina ollut niin ihmisen vastainen, että sen ohittaminen on sankariteko eikä rikos. Valta ei halua takaisin kommunismiin, mutta se tukeutuu Venäjän valtiollisuuden perusmalliin, joka tunnustaa yhtenäisen vallan pystysuoran akselin. Ikuinen pelko, että valtava ja hyvin pitkä maa murtuu rusahtaen kuin ranskalainen patonki, on Venäjän hallitsijoiden öinen painajainen.

Eurooppalaisen liberalismin energia on liian heikkoa Venäjälle paitsi kehittämään, edes uusintamaan muita johtamismuotoja. Jokainen Venäjän hallitsija virittäytyy tahtomattaankin Stalinin aallolle.

Jerofejevia suosittelen lukulistalle kaikille, jotka haluavat ymmärtää Venäjää ja mikä Vladimir Putinia ajaa. Ymmärtäjistä on pulaa, niin kaukana venäläisyydestä hyvätapaiset länsieurooppalaiset intellektuellimme ovat.

Mitä kirjailijat voisivat tehdä paremmin

/ JK / 9 kommenttia

eli Ei pidä peiliä syyttää jos naama on vino

Äsken oli FB:ssä puhetta kirjailijoiden hyvinvoinnista ja siitä, miten suuri yleisö suhtautuu nykyään kirjailijoihin. Jotkut kollegat olivat havainneet suoranaista ”taiteilijoihin kohdistuvaa vihaa”: tälle olivat leimallisia vahvat mielipiteet kuten että kirjoittaminen on mukava harrastus, joten miksi siitä pitäisi maksaa; kehtaavat ahneet vaatia siitä rahaakin; kirjoittavat roskaa; tyytyisivät vähään; van Goghkaan ei myynyt eläessään mitään eikä Kafkallakaan ollut kivaa.

kafkaOsasyy tähän on sitkeä kärsivän taiteilijan myytti (”ei niillä kuulu hyvin mennäkään”). Mutta oma veikkaukseni on, että taiteilijoihin kohdistuva viha on pitkälti tiettyä monelti varioivaa peruskamaa, inhoa vapaamatkustajia kohtaan. Eli ei nähdä kirjailijaa tuottavana yhteiskunnan osana vaan loisena, joka elää taiteilijaelämää toisten kustannuksella: ”Siellä ne tytöt ja pojat kahviloissa kirjoittelevat minun verorahoillani jotain p-skaa. Menisivät oikeisiin töihin.”

Kirjailijoiden kannattaa etsiä osasyytä myös itsestään. Itsestä on hyvä löytää vikoja, koska päinvastoin kuin muiden viat, omat viat on mahdollista korjata. Olen miettinyt, ovatko nykykirjailijat marginalisoineet itseään liikaa suuresta yleisöstä. Koulutetuissa kulttuuripiireissä on ylimielisyyttä, ajatellaan itseä tulevaisuuden ihmisen esikuvana. Kouluttamatonta ja epäkulturellia kansaa katsotaan alaspäin, se lukee vääriä kirjoja tai ei lue tarpeeksi kirjoja, äänestää Persuja, rassaa mopoja vaikka pitäisi mennä julkisilla jne. Sitä tulee valistaa. Tämä on asenne, joka seuraa melko suoraan nykyisestä yliopistokoulutuksesta, vaikka harva sen tunnustaisi, moni ei edes tunnistaisi. Sillä asenteella ja näillä mielipiteillä pääsee sisään kulttuuripiireihin, on heti samaa porukkaa. Kirjailijat ovat keskimäärin hyvin yliopistolaisia ja hyvin helsinkiläisiä ja kaikki homogeenisyys, mitä ryhmäytymisestä seuraa.

Jos otetaan sata satunnaista nykykirjailijaa ja sata nykysuomalaista, väitän, että näiden välillä on huomattava arvojuopa. Tästä seuraa, että lukija yhä useammin ei löydä itseään, elämänkatsomustaan ja elämänkokemustaan romaaneista. Tarpeeksi monta kertaa kun pettyy, ei hän jaksa yrittää enää. Joten hän jättää romaanit toisille. Lakkaa lukemasta. Kirjallisuudesta tulee ”vasemmiston puuhastelua” tai yliopistollisten teorioiden kouluttamien esteetikoiden keskinäisen kehumisen kerho. Heidän mielestään sitten esim. nykyrunoudella menee tosi hyvin, vaikka kerhon ulkopuolella kaikki ovat nykyrunoudesta että EVVK.

1510451_594276487330582_1735296108_n

SK 42/1966. Klipistä kiitos Laura Honkasalolle

Sitten tämä: Kustantajaa kuristaa, kirjailijaa hirvittää. Artikkelissa Antti Majander luonnehtii kirjallisuusalan nykytilannetta. Siinä on joitain samoja havaintoja, joihin satuin mutupohjalta osumaan joulukuussa, mutta jatkan nyt samalla teemalla, eli tarjoan peiliä meille kirjailijoille.

Kirjallisuuden ostaminen on laskenut. Trendi on hidas mutta selkeä.

Kun iskelmätähtien enkelikirjat myyvät enemmän kuin nimekkään poliitikon muistelmat, voi kysyä, onko lukevaa sivistyneistöä enää olemassa? Vai onko se vain kaventunut ja entistä haluttomampi maksamaan painotuotteista?

Tiedonvälittämisen puolella kirja on edelleen ainoa riittävän laaja, monitahoinen ja immersoiva kokonaisuus, että se pystyy todella muuttamaan maailmankuvaamme. Powerpointit, luennot, dokumentit eivät pysty samaan. Sama pätee myös fiktioon ja asiaproosaan, ja vaikka sillä ei ole samanlaista tiedonvälitystehtävää, romaani pystyy yhtä lailla muuttamaan ihmisen. Ajankäytön alalla proosalla on uusiakin kilpailijoita, esim. Internetin aikakuopassa, mutta tarkalleen ottaen kirjallisuuden kilpailunissi ei voi olla kaikki ajankäyttö, kirjallisuuden nissi on tarinankerronta. Tällä alalla, tarinankerronnassa, proosan kilpailijat ovat elokuvat ja televisiosarjat, nousevasti myös esim. tietokonepelit. Romaanilla on näihin nähden sekä vahvuuksia että heikkouksia – niistä olen kirjoittanut mm. estetiikassani, Totaalisen romaanin manifestissa.

Jos uskoo kuten minä, ettei ihmisluonto ole lähiaikoina muuttumassa, tarve tarinoille ei ole häviämässä mihinkään. Taloustilannekin parantunee vielä joskus. Sikäli hätä ei ole tämän näköinen. Mutta millä saada ihmiset lukemaan? Yksi keino on, että kirjoittaisimme parempia kirjoja yleisöllemme.

Karikatyrisoimillani helsinkiläiskirjailijoilla esiintyy sama romanttisen neron myytti, jonka kääntöpuoli se kärsivän taiteilijan myytti on: romanttinen nero kirjoittaa mitä haluaa, ja kaikki mitä hän kirjoittaa on oikein – jos sitä ei ymmärretä, tyhmiä ovat ja niiden moka.

Olen oppinut mielestäni ymmärtämään Suomea paremmin heti kun aloin ajatella sitä antropologisesti heimona, karua ympäristöä asuttavana metsästäjä-keräilijäheimona. Sellaiset ovat tarkkoja koheesiosta, tasa-arvoisuudesta ja esim. vapaamatkustajien inhoamisesta. (Vapaamatkustajia ovat vasemmistolle herrat, oikeistolle sosiaalipummit, persuille maahanmuuttajat jne.)

Kuvastaako nykykirjallisuutemme tällaista heimoa? Minusta harvemmin nyt kuin perinteisesti. Nykyään näen turhan usein tarinoita, jotka vaivihkaa ohjaavat tyhmää ihmistä elämään kuten meilläkin Helsingissä (tai New Yorkissa, sillä USA:sta nämäkin tulevat). Suuret kirjailijamme ovat perinteisesti taas olleet kansan puolella. Kirjallisuudentutkija Kai Laitinen puhui maamme proosan ”realismin suuresta traditiosta”, johon kuului se, että kirjallisuuden koetaan olevan kansan ja pienen ihmisen puolella. Suuren maailman elitismi ei metsästäjä-keräilijäheimoon sovi millään. Vanha kansatieteellinen gesunkenes Kulturgutin ajatus, että yläluokka näyttää esikuvaa myös esteettisessä maussa sitä jäljittelevälle alaluokalle, ei sovi nyky-Suomeen. Jos luokkia onkaan, kulttuuriyläluokkamme ei nauti muiden luokkien kunnioitusta eikä sitä totisesti olla jäljittelemässä. Mutta suuri yleisö kunnioittaa minusta yhä sellaisia kirjailijoita, jotka ovat kunnioittaneet suurta yleisöä. He ovat ansainneet tämän kunnioituksen hitaasti, sillä kunnioitusta ei voi vaatia.

Kirjailija on lukijalla töissä. Se ei tarkoita, että kirjoitetaan aina mitä lukija haluaa kuulla. Työsuhde ei ole pomon ja alaisen suhde muualla kuin ehkä kaikkein helpoimmassa viihdekirjallisuudessa – muussa kaunossa suhdetta voisi ajatella esim. lääkärin ja potilaan suhteena. Lukija-potilas maksaa kirjailija-lääkärille, että tämä pitäisi huolta, kuuntelisi, parantaisi, tekisi kokeita jos tarvitaan. Verenvuodatukselta ei aina vältytä ja välillä vaaditaan kemoterapiaa, mutta samalla puolella ollaan. Lääkäri on ansainnut kunnioituksen opiskelulla, työllä, käyttämällä valkoista takkia ja kampaamalla tukkansa. Jos vertaus haiskahtaa elitistiseltä, tarjoan toisen: kirjailija on lukijan narri. Narri on ainoa, joka saa sanoa kuninkaalle totuuden.

Majanderin artikkeli alkaa hyvillä uutisilla ja jatkuu huonoilla. Tämä lainaus on loppupuolelta, mutta se ei minusta kuitenkaan ole huono asia:

Suurin piirtein samaa tiskeille jäävää tekstisatsia samalta tekijältä ei yksinkertaisesti haluta, vaikka se olisikin periaatteessa ihan hyvä. ”Ihan hyvä” ei enää kelpaa kustantajille, koska se ei kelpaa lukijoillekaan.

Eikä tarvitse kelvatakaan. Kyllä kirjailijoiltakin saa vaatia parempaa työtä.

Onko romaanilla tehtävä?

/ JK / 2 kommenttia

Uhkahan se on, jos kirjailija lähtee tekemään kirjaa sillä ajatuksella, että nyt minä opetan niille jotain tärkeää. Siitä helposti seuraa tendenssi: näytän kuinka oikea asia tämä raittiusasia on tai naisasia tai nationalismi tms. Romaanista tulee väline, propagandaa. Ei se vielä tuhoisaa ole, se voi olla viihdyttävää joskus myöhemmin, ja omalle yleisölle saarnaamisella voi tienata faneja vaikka muut kaikkoaisivatkin.

Tuhoisaksi voi tulla se, että romaanin sisältämiin konflikteihin tarjotaankin yksipuoleinen ratkaisu. On selkeä oikea ja selkeä väärä. Paitsi että tämä on usein ristiriidassa sen taajan inhimillisen ymmärryksen kanssa, että asioilla on ikävästi puolensa ja puolensa, se ennen kaikkea tuhoaa draaman – konflikti ei ole enää konflikti vaan järjestelykysymys: pitää vain saada oikea voittamaan. Se on urheilun käsikirjoitus, ei draaman.

Natsien pitää kuolla ja se on tendenssille oikein (vaikka on niilläkin perhe, joka jää kaipamaan). Naisen pitää lähteä parisuhteesta ensimmäisen lyönnin jälkeen ja se on tendenssille oikein (vaikka hän saattaa olla vielä onnettomampi yksin). Jepen pitää jättää juominen ja jipii, niin jättääkin (mutta miksi hän alun perin joi?)

Rohkea yksilö vastaan paha yhteisö on yleinen binäärinen asettelu nykyään. Musta mies haluaa päästä valkoisten yliopistoon – hyvä, kaikki ovat heti hänen puolellaan, mutta me myös tiedämme jo etukäteen miten tämän pitäisi päättyä: on selkeä oikea ja selkeä väärä kuten urheilussa, meidän jengi vastaan ne. Vertaa tätä urheilukäsikirjoitusta paljon kiinnostavampaan rotukonfliktiin Philip Rothin Ihmisen tahrassa, jossa kelpo professori käyttää vahingossa luennolla rasistista ilmaisua ja joutuu vaikeuksiin – ja lopulta paljastuu, että hän on itse (poikkeuksellisen vaalea) afroamerikkalainen, muttei ole kertonut sitä. Näissä esimerkeissä on viihteen ja taiteen ero.

Nyrkkisääntö: Jos oikea ja väärä on alusta loppuun tiedossa, teos on viihdettä, ei taidetta.

Mutta tästä tuli nyt ylipaisunut johdanto sitaatille, jonka halusin jakaa. Sitaatissa nimittäin on romaanikirjailijalle hyvä tendenssi, sellainen jonka voin allekirjoittaa:

On vaarallista osoittaa ihmiselle liian selvästi kuinka paljossa hän on eläinten kaltainen näyttämättä hänelle että hän on suuri. Ja vaarallista on myös osoittaa hänelle liian selvästi hänen suuruutensa alhaisuutta näyttämättä. Vielä vaarallisempaa on jättää hänet tietämättömäksi kummastakin, mutta molempien osoittaminen hänelle on sangen hyödyllistä.

– Pascal, Miete 121.

File:Escaping criticism-by pere borrel del caso.png

PS: Nihilismi se vasta kirjoittajalle uhka onkin.

Suvaitsevaistolainen realismi kirjallisuuden suuntauksena

/ JK / 11 kommenttia

Hahmottelen tässä ajallemme leimallista kirjallisuuden suuntausta, jota kutsun nimellä suvaitsevaistolainen realismi (engl. tolerantist realism). Siitä saattaa tulla vielä huomattava suuntaus länsiblokin maissa samaan tapaan kuin sosialistisesta realismista tuli itäblokin maissa, joten on hyvä jo nyt tunnistaa sen piirteet. Tapaustutkimuksena käytetään amerikkalaisen kirjailijan John Irvingin romaania Minä olen monta (In one person 2012, suom. 2013).

Ensin hieman sanan alkuperästä. Suvaitsevaisuus (tolerance) on alun perin tarkoittanut esimerkiksi John Lockella sitä, että ei tapeta toisinajattelijoita, kuten katolisia tai protestantteja tai juutalaisia. Meidän aikanamme suvaitsevaisuutta kampanjoitiin kouluissa aikoinaan sillä merkityksellä, että pitää antaa erilaisten olla erilaisia eikä tule kiusata heitä.

Siitä ajasta ollaan siirrytty 2000-luvulle, jolloin suvaitsevaisuus tarkoittikin, että erilaiset pitää hyväksyä yhtä hyvinä kuin itsekin on – mikä on enemmän kuin suvaita, sehän on plus-suvaita. Kaikki on nyt yhtä hyvää kuin kaikki muukin. Tai oli hetken aikaa. Sillä 2010-luvulla kaikki, mikä voidaan tulkita vähemmän kuin aktiiviseksi hyväksynnän osoittamiseksi, voidaan tuomita, eli suvaitsematon ihminen on nyt huonompi kuin suvaitseva – saati sitten suvaittu (vrt. tapaus Sinuhe Wallinheimo).

Edistynein suvaitsevaistolainen keihäänkärki on mennyt tästä taas yhden asteen pitemmälle: Toisia pitää ei vain suvaita, ei vain hyväksyä, ei vain aktiivisesti todistaa hyväksyntää heitä kohtaan, vaan suosia. Syrjintä on tällöin positiivista.

Tällä asteella ollaan suvaitsevaistolaisessa realismissa (SR). Suvaitsevaisuudesta, välineestä rauhanomaiseen rinnakkaineloon, on siinä tehty päämäärä itsessään, aate: kutsuttakoon sitä siis nimellä suvaitsevaistolaisuus (sanan kehittyneisyys heijastaa sen sisällön kehittyneisyyttä). Suvaitsevaistolaisto on suvaitsevaisto-nimisen tylsän revariplätkyn ryhmän taisteleva nuoriso-osasto (ikään katsomatta).

Siinä missä kirjallisuus on pitkään ollut polyfonista, eli käyttänyt erilaisia ääniä ja tullut siitä rikkaammaksi, SR vie suvaitsevaistolaisuuden aatteeksi, joka arvottaa toiset äänet hyväksi ja toiset pahaksi. Suvaitsevaistolaisessa realismissa henkilöiden, tekojen ja kirjailijoiden arvo mitataan heidän suvaitsevaisuudellaan: mitä suvaitsevaisempi, sitä parempi.

Koska ihmisen suvaitsevaisuutta ei voi toistaiseksi mitata kuin käytöksellä ja äänenkäytöllä, ihminen on vain niin suvaitsevainen kuin hän julkisesti todistaa. Ihmisillä, jotka eivät julkisesti todista suvaitsevaisuuttaan, saattaa olla jotain salattavaa. Suvaitsemattomutta vastaan on noustava aina ja kaikkialla sitä kohdatessa, koska muuten annetaan ihmisten ymmärtää, että he saavat ajatella mitä haluavat.

Suvaitsemattomien ihmisten harjoittama viha on sairasta ja foobista. Heitä saakin vihata, ja tämä viha on hurskasta. Kaikkein suvaitsemattomimmat eli suvaintofoobiset hahmot voi epäinhimillistää, ja tuleekin. John Irvingin kirjassa näitä edustavat mm. teatteriyleisön pahat transvestismifoobiset ihmiset sekä ennen kaikkea vanhanaikaiset tohtorit Harlow ja Grau. (Huomaa pahat nimet – Grau on saksaksi harmaa kuin natsiunivormu, Harlow oli psykologi, joka kidutti apinoita.)

Esimerkkinäyte pahasta ja hyvästä vihasta. Äänessä on päähenkilökertoja, kirjailija Bill Abbott. Hänen isoisänsä Harry Marshall esiintyy teatterissa rohkeasti naisrooleissa. Jotkut kaupunkilaiset ovat suvaintofoobisia tätä kohtaan:

Minä näin enemmän kuin ilmiselvää paheksuntaa ja tuomitsevuutta noiden kaupunkilaisten kasvoilta – näin enemmän kuin pelkkää pilkkaa, pahempaa kuin iva. Joidenkin kasvoilta paistoi silkka viha.

Yksiä tuollaisia kasvoja en tuntenut nimeltä ennen kuin näin ensimmäisenä koulupäivänäni Favorite River Academyn aamunavauksessa tohtori Harlow’n, koulun lääkärin… Tohtori Harlow’n kasvoilta näki, että hänestä Harry Marshallin innokkuus esiintyä naisena oli murheellista; Harlow’n kivettynyt ilme kertoi että isoisä Harryn naiseksi pukeutumista pitäisi käsitellä. Siksi minä pelkäsin ja vihasin tohtori Harlow’ta jo ennen kuin tiesin kuka hän oli. (s. 214)

Pelko johtaa tässä vihaan (ihan oikein suvaitsevaistolaisen teorian mukaisesti), vaikka vihan kohdetta ei edes tunneta vielä. Mutta tämä viha on tietysti, päinvastoin kuin sitä edeltävän kappaleen viha, hurskasta ja oikeutettua. Näin ollen pahan tohtorin solvaaminen kuolleena ja tämän ruumiin häpäiseminen kirjan loppupuolella on sille ihan oikein:

Lumi alkoi kasaantua [Harlow’n käärinliinoihin käärityn] ruumiin ylle. ”Päätin etten kärrääkään häntä takaisin sisälle”, hoitaja ilmoitti. ”Ei hän enää tunne sataako lunta.”

”Minäpä kerron teille hänestä jotain”, sanoin hoitajalle. ”Hän on täsmälleen samanlainen kuin aina – paskanjäykkä.”

Nainen otti pitkät haiut tupakastaan ja puhalsi savut tohtori Harlow’n ruumiin ylle. ”En rupea kiistelemään kanssanne”, hän sanoi. ”Tehän se kirjailija olette.”

Jos SR nyt vähän kärjistääkin tai vielä enemmänkin, epäinhimillistää ihmisiä tavalla joka muistuttaa ajoista savannilla ennen kuolleiden hautaamisen oppimista, se tulee hyväksyä, koska kaikki mitä on tehty oikean aatteen puolesta on oikein. Ilkeät ihmiset kun haluavat pilata maailman: noita ”homoja vihaavia kusipäitä” (s. 387) riittää kaikkialla: ”homoja vihaavia kusipäitä” (ibid.).

***

Miten muuten kuin toisia herkeämättä tarkkailemalla voi erottaa hyvät ihmiset huonoista?

Kielenkäytöstä. Tähän suvaitsevaistolaiset käyttävät poliittista korrektismia. Se tarkoittaa, että he keksivät koko ajan uusia sanoja, jotta väärinajattelijat voivat paljastua käyttämällä jotain vanhentunutta ilmaisua (kuten transseksuaali, homo), kun taas hyvät ihmiset osaavat erottautua oikeilla ilmaisuilla (transgender, LGTBK). Sanat uusitaan vuosittain, että distinktio saadaan tehtyä nykyajan vaativalla nopeudella.(*) Minä olen monta kuvaa suvaitsemattomia ihmisiä toistuvasti ”sivistymättömiksi” tavalla, mikä tuskin on sattuma, vaan yritys määritellä sanan ’sivistys’ sisältö uudestaan: sivistys ei ole enää menneisyyden tuntemista ja kunnioittamista, vaan tulevaisuuden tuntemista ja menneisyyden paheksuntaa. Oikeutta jaetaan retroaktiivisesti: varhaiset homot olivat hyviä ihmisiä, varhaiset ei-homot huonoja. Historia kirjoitetaan uudelleen: Shakespearekin oli trans transseks gender… transgenderisti tai sellainen.

Myös suvaitsevaistolaisen kirjallisuuden tehtävä on opettaa lukijalle alan termistöä. Minä olen monta marssittaakin lukijalle paljon tärkeää tulevaisuuden sanastoa: on preop ja postop, sieppari ja syöttäjä, interkruraalinen yhdyntä jne. Kirja tosin on välineenä piinallisen hidas pysyäkseen edistyksen vauhdissa, ja osa termistöstä on jo kirjoitusvuodesta 2012 muutettu. Romaani tekee tästä osuvan lempeää pikku satiiria, kun päähenkilö ei vanhana miehenä ole millään enää oppinut koko tuoreinta termistöä.

***

Suvaitsevaistolaisuuden suurin haaste on, ettei suvaitsevaisuus ole vielä ainoa ihanne. Tilannetta korjataan jatkuvasti, mutta toistaiseksi on vielä muitakin inhimillisiä ihanteita, eivätkä kaikki ymmärrä suvaitsevaisuutta edes korkeimmaksi. Todellisuudessa suvaitsevaisuus on tietysti liberaalin politiikan ajamista, melko onnistunut yritys kaapata summum bonum liberaalien puolelle retoriikalla. Tämän näkee siinä, että suvaitsemisen kohteena ovat aina ja järjestään liberaalien toilailut ja uusimmat keksinnöt, mutta konservatiivisia ihmisiä ei tarvitse suvaita, koska hehän ovat Pahoja ja heidän arvonsa eivät ole arvoja vaan suvaitsemattomuutta eli Pahaa. Toistetaan siis lopulliseen voittoon asti: ”Suvaitsemattomuutta ei tarvitse suvaita.”

Tästä partisaanipoliittisesta taustasta seuraa kuitenkin suvaitsevaistolaisuuteen joitakin epälinjassa olevia epäloogisuuksia, kuten että kondomi ei ole kuminen kertakäyttöesine, vaan erityisen suvaitsevainen talismaani pahaa vastaan (s. 341 Elaine karkoittaa pahat konservatiivit ripottelemalla kondomeja kaikkialle huoneeseensa.) Lisäksi aborttia pidetään samoista poliittista syistä suvaitsevaisena tekona (Elaine tekee abortin), ja uskonnollinen kasvatus on jotain, joka ehkä ”joudutaan kärsimään” mutta ihmeen kaupalla tällä kertaa siltä ”valheelta” onneksi säästyttiin (422). (Tämä pätee vain kristilliseen uskoon.) Perhe ei ole tärkeä arvo, vaan uhka, joten suvaitsemattomat perheenjäsenetkin tulee ilmiantaa – kuten hylätään Abbotin suvunkin mustat lampaat. Verisiteet tai muut lojaliteetit on oltava valmis leikkaamaan pois kuin puhjennut umpisuoli. Vain suvaitsevaisuus määrittää, kenen kanssa pidetään yhtä.

Yleiseen liberaaliin tapaan konservatiiviset ihmiset nähdään siis pahoina ihmisinä, siinä missä konservatiivit näkevät liberaalit hyvinä ihmisinä, joilla on tyhmiä aatteita.

***

Suvaitsevaistolainen kirjallisuuskritiikki osallistuu SR:in ohjelmaan ja on tämän kaksikärkisen keihään toinen janoinen terä. Kuvaus virkamiehen kuolemasta kuppaan tai pojan ajautumisesta huumeisin ei suvaitsevaistolaisuudessa ole yhtä hyvää kirjallisuutta kuin kuvaus virkamiehen kuolemasta aidsiin tai pojan ajautumisesta transgenderismiin, koska vain jälkimmäisiä kohtaan voi osoittaa suvaitsevaisuutta. Suvaitsevaisuus on ikään kuin kirjallisuus plus yksi taso lisää, suvaitsevaisuuden taso. Parasta on kerätä mahdollisimman paljon uhriuden tasoja ja näin kasata suvaitsevaisia plussia. Plussia saa yhden jokaisesta vähemmistöstä, josta kirjan päähenkilö kärsii: sukupuolivähemmistö (naiset ovat vähemmistö), seksuaalinen vähemmistö, etninen vähemmistö, taloudellinen vähemmistö (köyhät ovat vähemmistö), jne. Jos henkilö uhriutensa takia tuhoutuu (muiden tai oman käden kautta), siitä saa vielä yhden bonustason lisää, koska se niin tehokkaasti kuvaa pahojen ihmisten julmuutta ja näin petaa tietä suvaitsevaistolaisuuden lopulliselle voitolle.

Esimerkiksi +nainen, joka on +lgbtk +etnistä vähemmistöä +köyhä +yksinhuoltaja saavuttaa jo SR:in huipun viimeistään päätyessään +itsemurhaan olosuhteiden uhrina (eli miesten, heteroiden, etnisen enemmistön, varakkaiden, avioituneiden, kondomittomuuden ja elävien). Tällainen tarina on siis yhteenlaskuna kuusiplushyvä.

Uusia tapoja olla uhri tulee koko ajan löytää lisää, se on edistystä.

Suvaitsevaistolainen kriitikko siis käy taistelua sortoa vastaan palkitsemalla sorrettuja vähemmistöjä. Aidalla kiikkuessa on aina parempi erehtyä kehumaan suvaitsevaista vähän liikaa kuin liian vähän, koska maailmassa on kuitenkin toistaiseksi vielä niin paljon pahoja suvaitsemattomia ihmisiä ja rakenteita, että hyvien ihmisten tehtävä on tasapainottaa tätä suosimalla pahojen uhreja. Pieni tarpeeton ylistys ja rummunpärinä ei ole suinkaan väärin, koska se on tehty asian puolesta – oikeastaan se on välttämätöntä, koska jos ei sitä tee, saattaa olla salaa suvaitsematon, eikä ainakaan tarjoa oikeaa esimerkkiä, mikä on kaikkien velvollisuus.

Kirjan sisällön lisäksi arvostellaan luonnollisesti myös sen kirjoittajaa. Jos, kuten Irvingin tapauksessa, kirjailija itse on epäilyttävän epänainen, epähomo, epäsorrettu, epälihava, epälikinäköinen, epä-epäkristitty, epäonneton jne, hänen kannattaa sitä selkeämmin osoittaa puoluekuuluvaisuutensa kirjansa sisällössä. Irving onkin oivaltavasti huomannut, että biseksuaalina päähenkilö Bill Abbott voi olla sekä heteroiden että homojen ennakkoluulojen uhri, joten siitä vielä +. Lisäksi Irving ilmiantaa omansa, eli painipiirit joista hän tulee, paljastamalla tuon vanhanaikaisuuden pesäkkeen suvaintofoobisuuden:

”Hulluko sinä olet?” Elaine kysyi minulta. ”Koetatko päästä hengestäsi? Se paikkahan [painiseura NY Athletic Club] on surullisen kuuluisa kaikenvastaisuudestaan. Se on antisemiittinen ja rasistinen.

”Niinkö?” minä kysyin häneltä. ”Mistä tiedät?” [Elaine ei naisena voi klubille päästäkään, mutta silti hän tietää:]

”Se on naisvastainen paikka – kai minä nyt jumalauta sen tiedän!” Elaine sanoi. ”Se on katolisten irkkupoikien klubi – jo pelkän katolilaisuuden pitäisi saada sinut juoksemaan karkuun.” (445)

Omien kavaltaminen: +. Antikristillisyys: +. Anti-antisemitismi: +. Antirasismi: + Hurskas viha: +. Jo tällä kappaleella Irving saa paljon epäilyttävää taustaansa anteeksi.

***

Jatkotutkimus voi eritellä muitakin SR:n piirteitä: yhteydet sosialistiseen realismiin esimerkiksi näkyvät uskona väkivallan oikeutukseen (s. 561) sekä iskurijoukkojen kuvaaminen täydellisinä ja omnipotentteina esikuvina (Neiti Frost). Pidemmän aikavälin strategiana voisi myös viitoittaa tietä, jolla kirjallisuus ja lukemisharrastus saadaan suvaitsevaistolaisuuden kautta puhdistettua epäilyttävän moninaisista aineksista kuten miespuolisista ja heterolukijoista sekä kaikista muistakin vanhanaikaisista ihmisistä. Mutta tämä artikkeli käy ehkä avauksena suvaitsevaistolaisen realismin tunnistamiseen ja tutkimiseen.

tolerantliberal(*) Suluissa esiintyvät ilmaisut on kirjoitettu helmikuun 25. 2014. Palaan tähän artikkeliiin koko loppuelämäni ajan muuttaakseni ilmaisut ajankohtaisiin eli oikeisiin ja kuoltuani toivon, että joku muu tekee sen ystävällisesti minun puolestani.

Dialogi kaunokirjallisuudessa

/ JK

Kymmenisen vuotta sitten vietin pääsiäistä tyttöystäväni mökillä Pohjois-Karjalassa. Sain siellä idean novelliin nuorestaparista, joka, yllätys yllätys, viettää pääsiäistä mökillä. Novelli sittemmin julkaistiin nimellä Pajunkissat esikoiskirjassani 2008. (Novellin tapahtumat eivät kaikki ole täysin fiktiivisiä. Henkilöiden nimet on muutettu, paitsi koiran). Keväällä 2009 novelli oli ylioppilaskirjoitusten aineistona äidinkielessä ja kirjallisuudessa.

Nyt luin suomen kielen tutkijan kielitieteellisen analyysin Pajunkissoista SKS:n artikkelikokoelmasta Dialogi kaunokirjallisuudessa.

Jossain siinä välissä ehdin naida sen tyttöystävän.

Dialogi kaunokirjallisuudessa (toim. Aino Koivisto & Elise Nykänen) ilmestyi viime vuoden lopulla.

Artikkelikokoelma lähestyy kaunokirjallista dialogia kielen- ja kirjallisuudentutkimuksen menetelmin. Poikkitieteellinen teos nostaa esiin vähän tutkitun kerronnan esitysmuodon ja valaisee sitä useista, toisiaan täydentävistä näkökulmista. Teoksen artikkelit ovat tapaustutkimuksia, jotka tarkastelevat yksityiskohtaisesti yhden tai useamman kaunokirjallisen teoksen dialogeja.
Kirja on laaja suomenkielinen esitys kaunokirjallisesta dialogista. Se tarjoaa uusia teoreettis-menetelmällisiä malleja dialogin tutkimukseen ja tuoretta tietoa kaunokirjallisen dialogin ilmiöistä.

Dialogi kaunokirjallisuudessa sisältää yhdeksän artikkelia, muun muassa tutkielman ohipuhumisesta Juha Seppälän novelleissa (ja miten nämä kuvastavat realistista, modernistista ja toisaalta postmodernista todellisuuskäsitystä), parikin analyysia Marja-Liisa Vartion teoksista sekä kokoavan artikkelin fiktiivisestä puheesta Näkökulmia kaunokirjalliseen dialogiin.

Mikko Rimminen joskus kertoi istuneensa kirjallisuustieteen luennolla, jonka aiheena oli hänen oma kirjansa. Oli vähän jännittänyt. Jotain pelottavaa siinä onkin, että ammattilainen ruotii tekstiäsi tieteellisellä tarkkuudella. Helsingin Yliopiston suomen kielen lehtori Markku Haakana tekee mikroanalyysin Pajunkissoista kielen- ja keskusteluntutkijan näkökulmasta. Näkökulmia on kolme: miten tekstissä osoitetaan, että kyse on puheesta ja dialogista; miten luodaan tuntu puheesta; miten dialogi kuvaa puhujien välistä vuorovaikutusta.

Huojentavaa huomata, että olin samaa mieltä hänen tulkintojensa kanssa. Esimerkiksi kun Karhu saunassa korjaa itseään ”Aika sopivaa kun on pitkäperjantai. Eiku eilen oli”, Haakana tulkitsee päivien sotkemisen kertovan tapahtumien ajankohdasta kuten minä sen itsekin näin. Mökillä aika menettää merkityksensä pääsiäisenäkin, jos on sillä tavalla kuin Karhu sanotaanko teologisesti hapuileva. Karhun ja Ellan harjoittamat lukuisat roolileikit kursivoituine leikkiäänineen oli tulkittu aivan kuten ne olin ajatellutkin. Artikkelissa myös tehdään tämän roolileikittelyn pohjalta hieno kokonaistulkinta novellista suhteen kuvauksena, analysoidaan heidän pariskuntuuttaan. 

Artikkelissa oli huomattu vaihtelevuus kirjoituskäytännöissä, joka em. Karhun repliikissäkin näkyy: ’kun’, mutta ’eiku_’. Siitä, miksi käytän puhekielisessä repliikissä kirjallisempaa muotoa ’kun’ (vrt. puhekielinen ’ku’), olen kirjoittanut täällä. Sen sijaan en kyllä muista huomanneeni ajatella, että ’eiku’ olisi pitänyt samassa linjassa kirjoittaa ’eikun’, joten tätä voisi pitää stiplunani.

Kiitokset FT Haakanalle työstä ja ymmärtämisestä. Dialogia kaunokirjallisuudessa voin suositella etenkin akateemisesti suuntautuneille kirjallisuuden ystäville.

*

Dialogista olen kirjoittanut blogissani täällä ja täällä.

Edit. Pitää varoa sanojani, etten auta lukiolaisia, jotka etsivät Pajunkissat-harjoitustehtävään valmiita analyyseja.

Miksi tieteen edistys ei tarkoita ihmisen edistystä

/ JK / 3 kommenttia

”Kasvava edistys on mahdollista vain materiaalisella alueella. Tällä hetkellä kasvavaa tietämystämme aineen rakenteesta ja yhä pidemmälle menevien keksintöjen valossa me selvästi näemme jatkuvan edistyksen kohti yhä suurempaa luonnon herruutta. Kuitenkin eettisen tietoisuuden ja moraalisen päätöksenteon alueella ei ole samanlaista mahdollisuutta karttumiseen siitä yksinkertaisesta syystä, että ihmisen vapaus on aina uusi ja hänen on aina tehtävä ratkaisunsa uudelleen. Näitä ratkaisuja eivät koskaan muut voi tehdä meitä varten etukäteen. Jos näin olisi, emme enää olisi vapaita. Vapaus edellyttää, että perustavissa päätöksissä jokainen ihminen ja jokainen sukupolvi on uusi alku.

Luonnollisesti uudet sukupolvet voivat rakentaa aikaisempien tiedolle ja kokemukselle, ja he voivat ammentaa koko ihmiskunnan moraalisesta aarreaitasta. Mutta he voivat myös hylätä sen, koska se ei koskaan voi olla itsestään selvää samalla tavalla kuin materiaalisissa keksinnöissä. Ihmiskunnan moraalinen aarreaitta ei ole valmiina käytettäväksi niin kuin työkalut, joita käytämme. Se on läsnä vetoomuksena vapauteen ja mahdollisuutena siihen. Tämä tarkoittaa kuitenkin, että

a) ihmisten asioiden oikea tila, maailman moraalinen hyvinvointi ei koskaan voi olla taattu vain rakenteiden kautta, kuinka hyviä ne ovatkaan. Tällaiset rakenteet eivät ole vain tärkeitä, vaan välttämättömiä. SIlti ne eivät voi eikä niiden tule marginalisoida ihmisen vapautta. Parhaimmatkin rakenteet toimivat vain, kun yhteisöä elävöittävät vakaumukset, jotka kykenevät motivoiman ihmiset suostumaan vapaaehtoisesti sosiaaliseen järjestykseen. Vapaus tarvitsee vakaumusta. Vakaumus ei ole olemassa yksinään, vaan yhteisön on se aina uudelleen saavutettava.

b) Koska ihminen aina pysyy vapaana ja koska hänen vapautensa on aina hauras, hyvyyden valtakuntaa ei koskaan pysyvästi perusteta tässä maailmassa. Jokainen, joka lupaa parempaa maailmaa, joka taatusti kestää ikuisesti, tekee väärän lupauksen. Hän unohtaa ihmisen vapauden. Vapaus täytyy jatkuvasti voittaa hyvän asian puolesta. Vapaa suostumus hyvään ei koskaan ole olemassa itsestään. Jos olisi rakenteita, jotka peruuttamattomasti voisivat taata määrätyn – hyvän – maailmantilan, ihmisen vapaus kiellettäisiin, ja siksi ne eivät olisi hyviä rakenteita ollenkaan.”

*

Lainaus loppui, jatko on omaani.

Ihmiskunnan edistys alkaa uudestaan alusta joka sukupolvessa – joka lapsessa. Ihmisyksilön edistys saattaa olla tie, mutta ihmiskunnan edistys on aina paikallaan juoksua, oravanpyörä, juoksumatto. Voimme luoda ja ylläpitää hyväksi havaittuja rakenteita (hyviä tapoja ja kauniita perinteitä, instituutioita, klassista kulttuuria ja sivistystä, moraaliohjeita ja perusteluja näille, ymmärrystä ihmisestä, luonnosta ja historiasta) ja saada lapset ymmärtämään, että niitä kannattaa jatkaa, mutta jokaisen teinin on vuorostaan hyväksyttävä tai oltava hyväksymättä ja opittava tai oltava oppimatta nämä alusta uudestaan. Heitä ei voi pakottaa tekemään mitä haluamme, eikä heitä voi pakottaa myöskään olemaan hyvä (jälkimmäistä taitaa nyky-Ruotsi yrittää).

Samoin kuin lapsi oppii lukemaan, hän oppii ”lukemaan” Hyvää Elämää, sellaisena kuin me osaamme tietojamme siitä välittää historiallamme ja kulttuuriperinnöllämme. (Ja tieto on usein hiljaista tietoa ja vaikeasti artikuloitavissa – me esimerkiksi tiedämme kuinka tärkeää on opettaa lapselle, että hänen pitää olla kiltti muille, mutta jos kohtaamme lapsen, joka inttää loputtomiin miksi, jossain vaiheessa argumentointimme alkaa hapertua ja alamme itsekin miettiä: Miksi pitää olla kiltti? Tämä tuntuu olevan yliopistojen tehtävä nykyään.)

Jos nämä rakenteet (järjestäytynyt, sivistynyt yhteiskunta) pysyvät, ihminen voi oppia haluamaan pelata ”hyvempänä”, koska se kannattaa, mutta poista rakenteet, ja hän on taas moraalisesti nollapisteessä. (Cormac McCarthy on kirjoittanut tästä kirjan Tie.)

Tämä ei ole pessimististä, koska emme pidä pessimistisenä sitäkään, että joka sukupolvi pitää kasvattaa sisäsiistiksi ja opettaa lukemaan ja hankkimaan ammatti. Pessimistisenä tämän näkevät vain ne, jotka kuvittelevat, että ihmiset voi taivuttaa mihin vain. He voivat tehdä sen vain viemällä ihmisiltä vapauden, ja tämän tehtyään he eivät ainakaan voi pitää yhteiskuntaansa hyvänä.

(Oikeastaan voisi ajatusleikkinä miettiä, olisiko onnistuneen yhteiskunnan merkki se, että ihmisiltä joudutaan vaatimaan mahdollisimman vähän edistystä, ts. asiat hoituvat itsestään ja ihmiset saavat olla rauhassa. Jos näin olisi, se em. nyky-Ruotsi olisi pohjalla. Ihmisten kiusaaminen on ikävää ja sen vaihtoehtoiskustannukset ovat huomattavat.)

Alun lainaus on paavi Benediktus XVI:n Spe Salvi -kiertokirjeestä, kursivointi omaani. Sama on ilmaistu monesti klassisessa kirjallisuudessa. George Orwell ilmaisi sen monesti, esim. kullanarvoisessa esseessä The Prevention of Literature.

Kirjailija Tauno Yliruusi ilmaisi saman 1969 näin, ja voit korvata ’kommunismin’ millä utopialla tahansa:

Jos ajattelemme utopiaa mahdolliseksi,

siis kommunismia konkreettisena

sovelluksena, niin eikö sensuuri

ole ensimmäinen edellytys.

Emmehän voi kuvitella

että kaikki kansalaiset aivopestäisiin

kannattamaan yhtä mahdollisuutta

täysin vapaaehtoisesti.

Kirjailija Paavo Haavikko taas näin:

Pahin mahdollinen maailma. Verrattomasti parempi kuin paras mahdoton.

Oma elämäni todistaa tästä. Olen taas samassa pisteessä kuin kaksikymmentä vuotta sitten, kun teinipunkkarina hylkäsin kaikki yhteiskunnan tarjoamat hyvien rakenteiden opit. Minulla meni kaksikymmentä vuotta harhailemassa sen takia, että päätin olla tekemättä mitä minulle opetettiin ja kyseenalaistaa kaiken. (Onni onnettomuudessa että olen kirjailija. Niiltä ei mikään odysseia mene hukkaan, kaikki on materiaalia.) Näin käy jatkuvasti. Sitä saattaa käydä nykyään yhä useammin, koska olemme nykyään yksinäisempiä kuin ennen. Ihmiskunta siis saattaa pikemminkin olla taantumassa.

Romaanin kirjoittamisen vaiheista

/ JK

”Ei hyvää päivää miten hyvä romaani tästä tulee. Ei hyvää päivää…”

Nämä ovat olleet tuntemukset viime arki-iltapäivisin työhuoneella. Kirjoittaminen on soljunut, mikä on suunnilleen parasta mitä tiedän. Taustatyökin tuntuu sujuvan: sitä etsii sopivaa hotellia sopivan läheltä sitä paikkaa ja pam, se löytyy sadan metrin päästä ja se ei voisi olla paljon sopivampi. Se on niin osuva että se luo jo lisämahdollisuuksia. Kaikki on mahdollisuutta, ei uhkia laisinkaan.

Mutta tämä on vielä ensiversiota. Kaikki mitä kirjoitan on uutta ja yllättää minutkin. Hahmottelemani palaset eivät ainoastaan saa muotoa, vaan loksahtelevat paikoilleen klik klak klok. Kun pääsen työstämään ja hiomaan toisia ja kolmansia ja neljänsiä läpikäyntejä, teksti on niin tuttu, että siihen kyllästyy. Etsii parempia paloja ja niille sopivampia paikkoja, paljon heittää roskiin. Mahdollisuudet katoavat; on enää uhkia. Pitää muistuttaa itseään, että lukija ei koe sitä samoin.

Romaani on valmis silloin kun sitä ei kestä katsoa enää.

Kun kirja on painettu, itse muistaa enää kuinka kyllästynyt sen työstämiseen oli ja ruoskii itseään, ettei enää kestänyt etsiä sieltä lisää vikoja tai keskinkertaisuuksia tai turhan helppoja ratkaisuja, varmaan niitä nyt sitten jäi, ei helv—. Kollega Juhani Syrjää mukaillakseni romaania vilkuilee enää täynnä pelkoa ja katumusta kuin murhatyötä.

Norman Mailer kertoo kirjoittamisopastestamentissaan The Spooky Art huomanneensa, että hän ei saa kunnollista työtä tehtyä muuten kuin ”miedon depression” tilassa. ”Jatkuva kehno mieliala voi olla olennainen osa prosessia, koska on vaarallista rakastua liikaa siihen mitä teet. Sitä menettää arvostelukykynsä.” Melankolisena ei enää innostuta vaan katsellaan tekstiä penseän ulkopuolisen kriitikon silmin. Jos teksti kestää sen, varmaan se on ihan tarpeeksi kelvollista.

Mutta tarkoittikohan Mailer kuitenkin lähinnä sitä jälkimmäistä, editointivaihetta.

Oli miten oli, pitää muistaa, ettei Mailer ollut sitä depressioon taipuvaa ihmistyyppiä. Polskiminen siniharmaassa lammessa häneltä on eri asia kuin syvän mustan veden kala, joka kokeilee, saisiko sitä raavittua vatsansa auki pohjakiviin. On hyvin mahdollista että melankolisen kirjoittajan kannattaisi suuntautua kirjoittamiseen etsien parasta luomisen tilaa ilahtumisesta tai innostuksesta. Inhimillisesti se on vuorenvarmasti parempi, mutta myös kirjalle vallan todennäköisesti. Vähintään sen ensiversion aikana.

 

Tauno Yliruusi, Espoon kansainvälisin kirjailija II

/ JK / 6 kommenttia

Ensimmäiset kirjat ja Yliruusin esittely täällä

Rikosetsivien vapaapäivä (1963, oma painokseni Salamasarjasta, Gummerus 2002) on nykyään luetuimpia Yliruusin kirjoista, suomalaisen dekkarikirjallisuuden klassikoksi kuvattu. Rikospoliisin komisario Manki kokoaa kahdeksan etsiväänsä autioon huvilaan. Mankin tarkoituksena on käyttää viikonloppu vähän piiskaten puhtia alaisiinsa, joiden työhön hän on tyytymätön, ”kerrata asioita, jotka herroilta näyttävät unohtuneen”. Päähenkilökertoja kokee sen egoistisen pomon kettumaisena rangaistuksena. Viikonloppu saa uuden suunnan, kun yksi etsivistä kuolee ja sen jälkeen tämän ruumis katoaa. Ja sitten kuolee seuraava. Ja seuraava.

Kirja sekoittaa dekkarin ja kauhun genrejä. Ensimmäisen murhan jälkeen etsivät alkavat epäillä toisiaan, ja minäkertojakin (jonka epäluottamus omiin poliisinkykyihinsä tuo hyvän psykologisen lisän, ja yliluonnollisen pohdinta uuden ulottuvuuden sekin) harhailee hermostuneena yksin Jaakonlinnan huoneesta toiseen uskaltamatta luottaa kehenkään. ”Talossa ei enää ollut seitsemän poliisin muodostama ryhmä vaan seitsemän yksinäistä ihmistä, joilla ei ollut muuta yhteistä kuin epäluulo.”

Talolla tuntui olevan sielu, pahansuopa ja ilkeä sielu, joka henki vastaan jokaisesta seinästä ja huonekalusta ja jonka oli täytynyt kehittyä vähitellen vuosien kuluessa. … Sanomat, joita lattiat ja seinät kuiskivat minulle, olivat selviä uhkauksia. ”Tungettelija” ne tuntuivat sanovan, ”Mene tiehesi tungettelija, tai…”

… Silloin tällöin ohitin jonkun, he eivät enää olleet ystäviä vaan vihamielisiä olentoja, joiden silmät pälyilivät. Ihmettelin, kuiskiko Jaakonlinna heillekin jotakin vai olinko minä ainoa tungettelija.

Asetelmallisuus ei heikentänyt kirjan jännittävää tunnelmaa. Kummitusmaisessa huvilassa pelkäävät etsivät herättivät minussa fyysisen reaktion: syke nousee jne. Loppua kohti ei kirjaa voinut jättää enää käsistään, vaan sivuja käänteli kuumeisesti saadakseen selityksen kaikelle. Loppuratkaisua on muuten googlailun perusteella pidetty parempana kuin samantyyppisessä Agatha Christien Kymmen Ja yksikään ei pelastunut ollutta.

Yliruusin käännetyin (kahdeksalle kielelle) dekkari on Leikkimurha (1959), joka on ainakin näytelmä ja radiokuunnelma. Romaani Joulu Toijalan takana vuodelta 1963 mainitaan myös usein hyvänä osoituksena Yliruusin dekkaristitaidoista.

*

Tekstikokoelma Umpikuja – Punaisista pilvistä sinisistä silmistä (1969) sisältää runoja, novellin Huomenna tulevat työläiset, jonka päähenkilöinä ovat Prahaan saapuneet neuvostosotilaat, sekä otteita näytelmästä Uusi Luther. Kustantaja on Kauko Karen Alea-kirja, joka oli harvoja kustantajia, jotka tuohon aikaan suostuivat esittämään kriittisiä ääniä Neuvostoliittoa kohtaan. Yliruusin hieno saatekirje kustantamolle on painettu kirjasen takakanteen:

IMG (2)

”Tarkoitukseni on osoittaa, ettei perusvika koskaan ole ideologian konkreettisessa sovelluksessa… vaan ideologiassa itsessään.”

Tämä on tärkeä havainto, jonka tein äskettäin itsekin: jos aatteen ihmiskuva on väärä, mikään aika ei riitä saamaan sitä toimimaan. Sata vuotta kommunismin jalostavaa vaikutusta ihmiseen ei olisi riittänyt saamaan sitä toimimaan, jos/kun kommunismi ei ole ihmiselle sopiva järjestymisen muoto.

Lyhyen kokoelman poliittisista runoista löytyy muutamia helmiä:

Kun kuulen sanan idealismi

poistan kannen kirjoituskoneesta

ja kirjoitan:

kaikkien maiden idealistit,

painukaa helvettiin

Sanoessani että kaikki ideologia on taantumusta

tarkoitan että kaikki taantumus

nojaa johonkin ideologiaan.

Enkä minä teitä silloin säästä, toverit,

kun puhun ihmisistä, ystävistäni,

jotka tukahtuvat helpommin puhdas aate päässään

kuin likainen seteli kädessään.

***

Kun ymmärrämme, ettei oikeudenmukaisuus

voi koskaan toteutua,

että vääryys on aina siellä

missä oikeuskin,

että inhimillisyys on ristiriidassa

itsensä kanssa,

että usko on luonnostaan voimakkaampi

kuin järki,

että käsitteiltä puuttuu vastine

todellisuudessa,

silloin meillä on jonkinlaiset edellytykset

ryhtyä luomaan oikeudenmukaisempaa, inhimillisempää

ja järkevämpää maailmaa.

***

Jos ajattelemme utopiaa mahdolliseksi,

siis kommunismia konkreettisena

sovelluksena, niin eikö sensuuri

ole ensimmäinen edellytys.

Emmehän voi kuvitella

että kaikki kansalaiset aivopestäisiin

kannattamaan yhtä mahdollisuutta

täysin vapaaehtoisesti.

***

Näiden jälkeen on helppo ymmärtää, jos Yliruusi oli punaisella 70-luvulla kulttuuripiireissä non grata. Näin haastavan selväjärkistä tekstiä ei moni kaipaa tänä päivänäkään. Kun piirit ovat niin pienet kuin Suomessa oli/on, riittää kun on eri mieltä muiden kanssa, niin ei leikitä sen kaa. 70-luvun politisoitunut ilmapiiri oli omiaan korostamaan eroja, iskemään kiilaa pieniinkin rakoihin. Polarisoituminen käynnistyy saman tien, ja pian se joka ei ole puolellamme, on meitä vastaan. Elämä on yläaste plus raha. Luin tammikuussa psykologi Jonathan Haidtin Onnellisuushypoteesin (Basam 2011), joka kuvaa tätä laumautumisilmiötä taitavasti.

Mainittu Uusi Luther syyttää Lutheria juutalaisvastaisuudesta. Liittämällä sen tähän yhteyteen Yliruusi esittää, että luterilaisuus on sisältänyt sellaisia jäänteitä perustajansa 1500-lukulaisesta juutalaisvastaisuudesta, jotka olivat hedelmällistä maaperää 1930-luvun Saksassa. Yliruusi kävi aiheesta kuulemma debattia Kanava-lehdessä v. 1976 kirkkohistorian professori Kauko Pirisen kanssa.

*

Näytelmät.fi Yliruusista:

Vahvoista mielipiteistään tunnettu Yliruusi ei poliittisesti sitoutumattomana konservatiivina oikein löytänyt itselleen sopivaa paikkaa 1960- ja 1970-lukujen voimakkaan vasemmistolaisessa Suomessa. Kenties Yliruusi myös osui muistelmateoksellaan Juopunut ramppi (1970) teatterintekijöitä liian herkkään paikkaan? Yliruusin 1960-luvulla hyvin alkanut näytelmäkirjailijan ura ei nimittäin edennyt kotimaassa lainkaan 1970-luvulla, eikä Yliruusin näytelmiä esitetty Suomen teattereissa 13 vuoteen.

Farssi Vastapalvelu (Littera 1990) on omistettu Yliruusin näytelmien englannintajalle Steve Stonelle. Se on näytelmästä ilmeisesti suoraan proosaversioksi vedetty satiiri, jossa nimeämätön näytelmäkirjailija piinaa olemassaolollaan liutaa vihollisiaan, jotka teeskentelevät, että häntä ei ole olemassa. Hän koettaa todistella, että häntä arvostetaan ja esitetään ulkomailla, mutta vastapuoli punoo juonia miten pääsisi hänestä lopullisesti eroon:  helsinkiläinen teatterinjohtaja Mika Tertunen (kaljun päälaen ympärillä hiukset sojottavat kuin töyhtöhyypällä), kirjallisuuden apulaisprofessori Kalevi Malka (viisissäkymmenissä, pyylevä, frakissa), teatterikriitikot maisteri Sullevi Syksylä (tumma) ja maisteri Kaija Kotimaa (vanhempi) sekä runoilija Lauri Hymni (viisissäkymmenissä, hieman harmaata ohimoilla) lie kaikki tunnistettavissa, mutta minusta ei ole siihen. Apuja otetaan vastaan! (Edit. Sain veikkauksia, ks. alla.)

Ei nyt perusteta uutta keskinäisen kehun kerhoa. Minä kuulun jo neljään. Vaikka ei silti, minusta sinä olet maamme paras teatterinjohtaja ja ylivoimaisesti etevin ulkomaisten menestysnäytelmien löytäjä ja maahantuoja. Sinun näytelmälöytöjäsi ihmetellään Oulussa ja Rovaniemellä saakka.

Myös väkivaltaisella Jaakko Vakavalla, ”kriitikkojemme nuorella kuninkaalla” (laiha, vaaleat lyhyet hiukset, muodinmukainen pusero, tiukat housut, taivaansiniset kovat silmät) ja tämän marxilaista iskulausetta huutavalla naisystävällään Riitta Rautasella (kaunis, pitkät ruskeat kiharat hiukset) lie esikuvansa tosimaailmassa. Jos sinulla on veikkauksia, kerro toki.

Malkalla on kiinnostava ranking-lista kotimaan parhaista kirjailijoista:

Sinä ehkä tiedät että minulla on tapana kokouksissa ja muissa tilaisuuksissa tervehtiä kirjailijoita siinä järjestyksessä jossa arvostan heitä. Siis ensin Väinö Linna, sitten Hannu Salama, Eeva Joenpelto, Laila Hietamies, Veijo Meri, Kaarina Helakisa, Paavo Haavikko, Aku-Kimmo Ripatti, Kaari Utrio ja niin edelleen. Jälkipään nimiä en kättele, minä vain nyökkään ja sanon vähän paremmille ”terve” ja huonommille ”hei”. Oikeassa järjestyksessä tietysti. Sitten on se pohjasakka johon en edes vilkaise. .. Monet pitävät sitä aika luotettavana kirjallisen elämämme mittarina. Jatkuvasti tapahtuu pieniä muutoksia samalla tavalla kuin arvopaperipörssissä. Esimerkiksi Heikki Turunen putosi äskettäin kahdenneltatoista sijalta kuudenneksitoista ja Veikko Huovinen puolestaan nousi pari pykälää. Hän on nyt kymmenes, älä käsitä väärin, en pyri ostamaan sinua mutta mitä sanoisit jos nostaisin sinut siihen ryhmään jolle nyökkään ja sanon ”terve”. Siitä on jo lyhyt matka niihin joita kättelen.

Loppukoukku tässäkin taas on. Se näyttäisi olevan Yliruusin tavaramerkki.

Minä tietysti luin Vastapalvelun Yliruusin kostona. Sikäli se oli riipaiseva enemmän kuin hauska.

Kuusi tai seitsemän vuotta sitten hän [”näytelmäkirjailija”] osallistui erääseen näytelmäkilpailuun jossa minä olin mukana palkintolautakunnassa. Hän ei ollut lähettänyt kilpailuun yhtä tai kahta tekelettään. Hän oli lähettänyt viisi, Syksylä sanoi pidätetyn raivon vallassa. – Kolme niistä oli helppo tunnistaa hänen tekemikseen mutta ne kaksi muuta – ne saivat kunniamaininnan. Jopa minä erehdyin äänestämään niiden puolesta. Voi Jumalani, miksei kukaan ole ampunut häntä! No niin, minä laaidn siitä uutisen lehteen. Mutta pyyhin kaikki kunniamaininnan saaneet yli. Käsitättekö te? Kymmeneen vuoteen ei hänen ainoatakaan näytelmää ole käsitelty meidän kulttuuriosastossamme.

*

Niin monet muistot on ilmeisesti Yliruusin toiseksi viimeinen julkaisu vuodelta 1991, kolme vuotta ennen hänen menehtymistään sairauteensa, jolla oli psyykkinen osasyy. Muistot on omakustanne. Se sisältää seitsemän novellia vuosilta 1954 – 1978 ja ekassa osassa käsitellyn pienoisromaanin Käsi kädessä. Varhaisimmissa teksteissä on harjoitelman tuntua, mutta Kampaus (77) ja Herra ja rouva V. (65) ovat hyvin onnistuneita novelleja, pieniä ihmiskuvauksia ja psykologisesti tarkkaan osuvia. Jälleen tunnelma ja jännite on Yliruusin bravuuri: kesken ei jätä. Kerronta on lineaarista ja konstailematonta, mikä on tätä tarkoitusta varten nähdäkseni olennaista. Apurahoitta kirjoittava ammattilainen saa miettiä, mitä yleisö haluaa. Sillä on etunsakin.

Olen käsittänyt, että kokoelma Kiitoskirje (1990) sisältää novelleja, joita yhdistää se, että päähenkilöt ovat kaikki saaneet kutsun Presidentinlinnaan itsenäisyysjuhlille. Kampaus ja Neljäs kaupunki -antologiasta lukemani novelli sisältävät tämän saman lähtökohdan. Nämä ovat molemmat erinomaisia psykologisia novelleja (Alberto Moravia tuli mieleen vertailukohtana), joten pitänee Kiitoskirjekin lukea.

Edit. Kyllä vain, Kiitoskirje on hieno kokoelma pieniä novelleja, joita yhdistää linnan juhlat. Mainionkuivakkaa satiiria hierarkisesta eläimestä nimeltä ihminen.

Samoin kuin terveyden myös presidentin kutsun todellisen arvon ymmärtää vasta menetettyään sen.

Kiitoskirje sisältää myös viisi muuta novellia, mm. em. Huomenna tulevat työläiset.

*

Antikvaari.netistä löytämä niteeni Muistoja sisälsi Yliruusin nimikirjoituksen sekä monistelippusen, jossa oli kopio lehtimainoksesta. Liitän sen tähän. Kuvittelen, että se on Yliruusin itsensä tekemä, viesti mieheltä hänen elämänsä lopulta. Liikuttaa katsoa häntä silmiin lapsuuskuvasta.

IMG (3)

*

Opetus muuten: on hyvä tapa tutustua kirjailijaan lukemalla 3+ hänen kirjaansa lyhyessä ajassa. Se antaa paljon enemmän kuin lukemalla kuusi kirjaa vuoden välein. Saa kuvan tuotannosta ja kirjailijaan muodostuu ihan eri tavalla suhde.

*

Edit. Sain kirjallisuutemme veteraanilta arvaukset Vastapalvelun henkilöiden esikuviksi. Apulaisprofessori Kalevi Malka oletetaan Kai Laitiseksi, Jaakko Vakava Pekka Tarkaksi ja jos tämä on oikein, Riitta Rautanen olisi Auli Viikari. Alla on kommenteissa lisää.